A merry little Christmas?

No nyt mä sen keksin!

Muistatteko, kun pohdin viime vuonna näihin aikoihin joululauluja? Kuinka en muistanut tätä:

Have yourself a merry little Christmas
Let your heart be light
From now on, our troubles will be out of sight
Have yourself a merry little Christmas
Make the Yuletide gay
From now on, our troubles will be miles away...
Sillä sitähän minä juuri olen vuosia toivonut, hauskaa, pientä, hilpeää joulua, kevein sydämin, huoletonna! 

Kuulkaahan, nyt kun tiedän, että olemme joulun poissa, olen yhtäkkiä osannut nauttia tästä joulunalusajasta. Olen varmasti useammin kuin kukaan muu perheessä näppäilyt joulubiisit soimaan ja hyräillyt mukana. Riisipuuroa heräilen keittelemään kukonlaulun aikaan kynttilänvalossa harva se aamu. Kun lahjarumba vaihtui lentolippuihin, eikä sitä isoa aattomöykkyä ole olemassakaan tänä vuonna, jäljelle jäi vain kevyt ilo.

Ihan itsehän olen omassa päässäni sen täydellisen joulun tavoittelun antanut kasvaa vuoren kokoiseksi taakaksi. Voi olla, että siellä toisen tähden alla kaipaankin sitten ihan kuollakseni omaan keittiönrömppääni ja omaan jouluuni. Mutta sittenkin, silloinkin matka on tehnyt tehtävänsä! 

Voi miten odotan tätä joulumatkaa, yhdessäoloa ja maisemanvaihtoa. Odotanodotanodotan. 

Kunhan huomenna saan vielä verikokeiden tulokset ja tiedon tutkimusten jatkumisesta tai päättymisestä tähän. Ja kunhan tulva ei huuhtelisi koko Etelä-Ranskaa kartalta!?

Katsokaahan tuota viimeistä kuvaa. En meinannut uskoa silmiäni, se ei ollutkaan luuri. Se on kirja! Ihan oikea kirja!

What would Frida do?

Joskus kun on vähän vaikeeta, niin ajattelen että what would Frida do?

Vanha kunnon ajatusleikki, mitä joku muu tekisi minun asemassani, minun tilanteessani? Jollakin Fridan tilalla on kenties Jeesus, jollain Reagan ja jollain Fonzie, mutta minulla siis Frida Kahlo.

Melkein aina vastaus on: Frida ei piittais. Tai piittais, muttei lannistuis.

Ei tässä vielä pitäisi mitään vuosikatsausta tehdä, koko joulukuukin vielä elämättä, mutta tuli vaan mieleen. Vuoden 2014 piti olla vaikean vuoden 2013 jälkeen kevyt kuin tuulihattu ja yhtä makea. Keveydestä en menis sanomaan, mutta ainakin on eletty. Olen ollut tänä vuonna yksissä häissä, kolmissa rippijuhlissa, yksissä ristiäisissä ja ensi viikolla on hautajaiset. Luulin, että tämä vuosi olisi Ranskaton, mutta ihan loppumetreillä elämä yllätti ja lentoliput ovat nyt taskussa.

Luulin, että löytäisin työelämäni punaisen langan, mutta en löytänyt. Luulin, että olisin vahvempi ja energisempi kuin koskaan, mutta en ollut. Luulin, että meillä olisi enemmän aikaa toisillemme, mutta ei, ei ollut.

Frida se vaan loi entistä raivokkaammin mitä kovemmin elämä kohteli. Vaikka minulla olisi vähän tahmeaa, on se silti sellaista pumpulissa tarpomista. Frida nappasi tequilan ja nosti leuan pystyyn, minä keitän kahvit ja annan itselleni edelleen luvan innostua pienistä asioista.

Väkisinkin ajatukset kääntyvät vuoteen 2015. Mutta mitään odotuksia en aseta. Luulenpa, että tällä kertaa lasken Provencen kukkuloilla edellisen vuoden ilmaan kuin ilmapallokimpun ja katson i h a n  r a u h a s s a mitä elämä aikoo tulevaisuudessa heittää eteen. Se heittää kuitenkin, potkin tai kiskon minä miten hyvänsä. Tavallaan aika vapauttavaa!

Tuo toinen kuvan alalaidassa cd:n kannessa häämöttävä muikkis, se on Lou Doillon, cool as a cucumber myös, ihan what would-materiaalia hänkin. Kuka sun what would-tyyppisi on? Vai onko sulla joku voimaeläin, niin kuin yhdellä ystävälläni?

Lue lisää: Vuosi 2013 hyvästeltiin ilman ikävää ja vuosi 2014 alkoi mustelmilla.

No totta mooses!

Suurin osa ystävistä on vaihtanut Facebookissa profiilikuvakseen jonkun Tahdon-ilmaisun tai muulla tavalla muissa kanavissa ilmaissut selvästi kantansa. Minä en millään haluaisi tehdä niin. En siksi, etten Tahtoisi, vaan siksi, että minusta se on niin ilmiselvää, että minä Tahdon, että tasa-arvoinen avioliittolaki toteutuu. Siis TOTTAKAI! Sen julistaminen tuntuisi siltä, että olen yhtäkkiä vasta keksinyt kannattaa asiaa. Mutta minä Tahdon, Herra Kamera Tahtoo, koko blogi Tahtoo. Olemme aina Tahtoneet.

Minä olin jopa niin naivi, että joitakin vuosia sitten väitin amerikansukulaisille kirkkain silmin, että laki on jo meillä voimassa, että tottakai kaikilla on yhteneväinen oikeus, tässä tasa-arvon mallimaassa. Sillä niin minä vilpittömästi luulin. Nolouden aste oli valtava, kun jouduin Garylle ja Ronille kertomaan, että ei, ei se kuulkaa sittenkään Suomessa, jota te pidätte maailman hienoimpana ja edistyneimpänä maana, ole vieläkään mennyt läpi.

Meidän ystäväpiirissämme on pilvin pimein homoja. Ja voi Luoja, miten kiitollisia me heistä olemme! Sillä ilman heitä me kuvittelisimme, että homoliitot olisivat jotenkin ylevämpiä kuin heteroliitot, kiihkeämpiä ja rakkautta tulvivia. Ei kuulkaa, homopariskunnat ovat ihan niin kuin Herra Kamera ja minä. He kokkaavat, siivoavat, kinastelevat, katsovat telkkaria, pesevät pyykkiä, ulkoiluttavat koiraa, sairastavat nuhakuumeen, motkottavat toisilleen, keittävät marjamehua, ajavat nurmikkoa, käyvät matkoilla ja lähettelevät sieltä ihan tavallisia maisemakortteja. Ehkä, mutta vain ehkä, he ovat hiukan parempia esteettisessä mielessä mm. lahjapakettien koristelussa. That's it.

Nyt se laki voimaan ja eteenpäin, eiks niin?

Kuva: Fok_It, Joonas-Rinta-Kanto

Rikas rouva

Siitä mun viime viikosta vielä, sepä vasta oli viikko se. Maanantain, tiistain, keskiviikon, torstain, perjantain ja sunnuntain te tiedättekin jo, mutta lauantaista mä vasta vähän vihjasin Facebookissa. 

Lauantaina mä nimittäin tanssin. 

Olin etukäteen ilmoittanut, että olen kuolemanväsynyt, vähän sairas enkä ainakaan missään tapauksessa tanssi, mutta sepä ei ollutkaan minun päätettävissäni. Tanssimisestani päätti orkesteri nimeltä Mustat Silmät. Sinne vaan, lattialle, piiskasivat repaleisen naisen riehumaan, niin että tukka kiemurteli pois nutturasta ja paidannapit sinkoilivat Istanbuliin saakka. Enkä suinkaan ollut ainoa haavoittunut tanssilattialla. Siellä me koikkelehdimme, minä ja runoilijat, näyttelijät, professorit, timpurit, lammaspaimenet ja elokuvafriikit.

En tiedä, ehkä te tanssitte usein, mutta minä olen ajautunut sellaiseen sisäsiistiin illallisikään, jossa istutaan tukka tötteröllä sievästi syömässä, nuuhkitaan viinilasia ja mennään ajoissa nukkumaan. Lauantai opetti, että tanssimisella olisi myös sijaa majatalossani, jota kropaksikin kutsutaan.

Aina sanotaan, että naura, naura enemmän. Kyllä me nauroimmekin. Mutta silti minä sanoisin, että kuule itke. Itke kun itkettää, ja tanssi kun ei tanssita. Sellaisella viisaudella eteenpäin tällä kertaa.

Lainaan loppuun vielä ystäväni sanoja illasta, kun omani loppuvat kesken:

"Mustat Silmät - olette ilon ja älyn shamaaneja. Mikä keikka eilen Hangossa! Tuollaista heittäytymistä en ole kokenut aikoihin. Mekin nousimme uusiin sfääreihin. On monenmoista keikkaa nähty, mutta tuohon vimmaan eivät ole muut pystyneet, siitä oli siisti soitanta kaukana."

Kuvat, jotka ovat kuin elokuvaa, orkesterin Varsovan matkalta: Tuukka Ervasti. 
Koko sarja katsottavissa bändin sivuilla.

Mustat Silmät on myös Le Petit Festival goes Hanko -tapahtuman House Band.

Soft white damn

"The snow doesn't give a soft white damn whom it touches."

- E. E. Cummings

Helsinki 21.11.2014

Inside whom?

Sunnuntai on taas ollut leffapäivä. No oli se siivouspäiväkin, ja vaahteranlehtisäkkien raahauspäivä, ja lettupäivä ja joulukoristelaatikoiden esilleottopäivä.

Joka tapauksessa lounaan jälkeen oli parin tunnin kolo, joka täytettiin tyynyillä, filteillä ja Llewyn Davisilla.

Lapset karkasivat tahoilleen ja me valtasimme sohvan. Herra Kamera ei voi tietyistä syistä kertoa teille miehistä näkökulmaa elokuvaan. Hän nukahti. Hän on tehnyt niin lujasti töitä koko syksyn, että näen häntä nykyään liian harvoin ja silloinkin lähinnä nukkuvana. Mutta asiaan, joudutte siis tyytymään minun täysin epäolennaisiin käsityksiini elokuvasta, joka on katsottu myttyrässä Herra Kameran olkapään takaa!

Katselen usein leffoja nykyään semmoisella omalla hämärällä tekniikallani. Tästäkin elokuvasta paha mennä sanomaan mitä siinä varsinaisesti tapahtui, sillä minun silmäni ja mieleni harhailevat ikään kuin kuvan taaemmassa kerroksessa. Päät puhuvat etualalla juonta eteenpäin, minä haahuilen siellä taustalla. Katselen julisteita, villatakkeja, viinilaseja, mattoja, lampunjalkoja, silmäripsiä, vinyylirivistöjä ja portaikkojen kaiteita. Imeskelen värejä itseeni. Tässä elokuvassa sävymaailma solmii yhteen savunsinistä, vedenvihreää, kahvinruskeaa ja hiirenharmaata oikein nautinnollisesti.

Elokuva on tarina muusikosta, joten musiikkinumeroille annetaan aikaa. Eletään 60-lukua, folk-kitara vonkuaa ihanasti. Näyttelijät ovat osuvia. Olen oivaltavinani, että elokuvan juliste lainaa ilmapiiriä Dylanin levynkannesta? Dylaniin viitataankin pyyhkäisevän katseen verran elokuvan lopussa.

Kaiken kukkuraksi huomasin, että aivan kuin elämässäni olisi aprikoosinvärisen kissan kokoinen aukko.

Sellainen elokuva. Olettepa nyt taas hullua hurskaampia ansiostani ;)

Bonari: Namu studiokohtaus ja musiikkinumero elokuvasta Inside Llewyn Davis. 

Sokkotreffeillä

Ihmeellinen perjantai.

Tapasin blogin lukijan, ihan ventovieraan sellaisen.

Taisi olla ensimmäinen sovittu tapaaminen, joka on saanut kimmokkeen tästä asetelmasta. Joskus joku teistä on taputtanut olkapäälle, tunnistanut, mutta tämä oli nyt ihan varta vasten. Tapasimme Akateemisessa, kuinkas muuten. Minä olin tekstitellyt, että minut tunnistaa nutturasta, ja hän taas kertoi, että hänellä on sokkotreffeille sopien punainen kukka rinnassa. Ja olikin! Halasimme heti.

Tämä viikinkikuningattaren näköinen vaalea nainen oli aikoinaan kirjoittanut minulle siitä Emil Cedercreutzin taiteilijakodista (muistatko?), esitellyt sen sanoin ja kuvin meille niin, ettemme voineet muuta kuin kaivaa kalenterista esiin sopivan Satakuntaviikonlopun. Siitäkö se alkoi, Marjaana?

Kun olimme sopimassa joitakin viikkoa sitten tapaamista, sanoin, että tiedän justiinsa minne hänet vien. Kun astuimme Akateemisesta ulos, oli kuivien katujen aamupäivä muuttunut lumipyryä pullistelevaksi siniseksi iltapäiväksi. Puikkelehdimme ihmisten ja autojen välistä Iso-Roballe ja Café Balzaciin. Olimme lumisia, vähän hysteerisiä ja ihan hassuun aikaan ravintolassa. Lounasaika oli jo mennyt, ilta vasta käynnistymässä.

Mutta Café Balzac ei olekaan mikään tavallinen ravintola. Vaan teatteri. Olin käynyt siellä pari kertaa aikaisemmin syömässä melko normaalisti, mutta nyt olimme osa näytöstä. Herra Samuli ei ottanut kuuleviin korviinsa meidän änkytyksiämme tilauksen suhteen, vaan sulloi meidät ikkunapöytään, kaatoi lasit kuohuvaa ja sanoi menevänsä "säikäyttämään vähän serrano-kinkkua kuumalla pannulla". Seuraavaksi istuimmekin jo valtavat vuohenjuustosalaatit edessämme, viinipullo avattuna, rapeaa leipää vieressä valmiina kaapimaan lautaselta herkulliset rippeetkin.

Minä olin aika rikki siinä istuessamme. Sen lisäksi, että olin alkuviikosta menettänyt mummon, olin myös saanut lähetteen mammografiaan, samaiselle perjantaiaamulle. En ollut nukkunut juurikaan koko viikkoon, ja tapaamista edeltävänä yönä tehnyt kyseenalaisen ennätyksen tunnin yöunilla.

Tuntui, että olin koko päivän kulkenut rinnat paljaana ympäri Helsinkiä puristeltavana. Olin sekopäinen väsymyksestä, itkeskelemisestä ja lopulta helpotuksesta. Silmäripseni olivat ristissä ja hekottelin kaikelle. Mutta Marjaana oli kuin hirveän hauska kallio, jolle oli helppo kertoa kaikki. Aika harvoin ystävyys ehkä alkaa näin raatorehellisissä tunnelmissa.

Ravintolaan tuli pikkuhiljaa lisää porukkaa, vaikka illan yksityisbileetkin jo painoivat päälle. Kaikki mölysivät vieraisiin pöytiin, syötiin mitä saatiin ja myönnetään, maljoja nostettiin. Nauroimme niin, että meinasimme penkeiltä pudota Marjaanan miehen edellisiltaiselle kysymykselle, että mitä jos teillä ei ole mitään puhuttavaa? Hoo!

Lopulta Herra Kamera haki kikattelevan rouvansa ja me lähdimme sohjon keskellä varovasti köröttelemään Hankoon, kun taas Marjaana lähti kolme ja puoli tuntia bussilla toiseen suuntaan.

Elämä <3

Mutta hei naiset, yksi juttu: se mammografiahan on ihan perkeleestä! On pakko olla joku toinenkin tapa! Nyt oikeesti insinöörit!! Kaikenmaailmankännykkäpelitkinsaamiljooniakehitystukia...

Opa!

Ystävä tuli ihanalta hippilomalta Kreikasta ja toi sieltä pieniä, tajunnanräjäyttävän maukkaita oliiveja ja kaksi maustepussia. Pelkkä toisen tuoksuvan maustepussin avaaminen marraskuisessa illassa toi lämpöaallon kivirotiskoomme: paprikaa, oreganoa, kuivattua sipulia, timjamia, basilikaa...

Päätimme järjestää seuraavaksi illaksi souvlaki-kekkerit. Minä kokkaisin pääruoan, ystävä toisi jälkkärin ja Ouzon. Muu juhlaväki saisi istua valmiiseen pöytään.

Kreikkalaiset vartaat:

Tarvitset ainakin 1 kg naudan ulkofilettä tai lampaan paahtopaistia n. 6 hengelle.Valmistus on aloitettava juhlia edeltävänä päivänä.

Siivoa reilun kilon pala hyvää laatulihaa (minulla oli nautaa) ja leikkaa se kuutioiksi.
Laita isoon kulhoon lihat, oma mausteseoksesi, suolaa, mustapippuria, valkosipulinkynsiä, sitruunanmehua, yrttejä ja reilu loraus oliiviöljyä.
Anna lihojen marinoitua yön yli, käännellä saa kun ehtii ja muistaa. Muista ottaa lihat 2 tuntia ennen kokkailua lämpenemään!

Seuraavana iltana lihat pujoteltiin vartaisiin, ja vartaat nostettiin uunipellille ja kuumaan uuniin.
10 minuuttia riittää! Nosta vartaat folion alle hetkeksi vetäytymään.

Kun uuni on kuumana, sopii siellä tehdä kylkeen eräänlainen talvinen versio kreikkalaisesta salaatista, horiatikista, eli

Tomaatilla ja fetalla täytettyjä paprikoita: 

Sekoita kulhossa tomaattikuutioita, pieneksi hakattua punasipulia, mustapippuria, yrttejä, valkosipulia, silputtuja oliiveja ja murusteltua fetaa. Kiillota oliiviöljyllä, tarkista suola.
Täytä puolitetut ja siivotut paprikat ja paahda uunissa kunnes täytteen juusto saa väriä ja paprikat ovat pehmenneet. Koristele tuoreella oreganolla.

Pöytään katoimme myös kulhollisia paksua jogurttia kastikkeeksi, minttua, sitruunalohkoja, papuja, kurkkulohkoja ja salaatinlehtiä.

Jälkiruoaksi ystävä oli tehnyt kreikkalaisesta jogurtista ja kermavaahdosta moussen, joka oli maustettu mantelirouheella, sitruunalla ja vaniljalla.

Opaaaaaa!

Tämä oli siis eilisen keskiviikon kattaus. Myös tiistaina syötiin hyvin, kun Kotona Hangossa-bloggarit kokoontuivat Minnan kauniiseen kotiin ylelliselle salaatille, jossa oli mm. punajuuria, homejuustoa ja pähkinöitä. Tunnelmakuvia Tarjan blogissa! 

Kirjarakkautta

Boken om Mademoiselle Oiseau

Tänään hoidin sataa asiaa samaan aikaan, savu korvista kiemurrellen. Olin ehkä lievästi kiukkuisella päällä.

Sitten iltapäivällä, kun tytär oli aikansa vonkunut, pujahdimme yhdessä kylämme kirjakauppaan. Löysin sieltä nätisti odottamassa tuoreen Finlandia Junior-voittajan,  Maria Turtschaninoffin kirjan Maresi: Punaisen luostarin kronikoita sekä uusimman "Neropatin", Dagbok för alla mina fans - Värre än vanligt. Ostin molemmat kirjat lapsille, koska he ovat olleet niin ahkeria. (En tiedä mitään ihanampaa kuin ostella kirjoja lapsille, ja keksin kyllä aina hyvän syyn!)

Sitten jatkoin matkaa esikoisen kanssa kirjastoon. Maresi oli muuten sielläkin vielä hyllyssä, tiedoksi nopeimmille. Mutta se mistä menin aivan soikeaksi, oli upea kirja Boken om Mademoiselle Oiseau. Miten kaunis kirja! Maaginen! En aivan vielä ymmärrä MISTÄ kirjassa on kysymys, mutta SILTI!!

"Mitt i Paris, inte långt från floden Seine, ligger avenue des Temps Perdus. Där, allra högst upp i ett vackert gammalt hus, bor Mademoiselle Oiseau..."

Löysin myös sen upouuden kirjan Coppolasta ja aiiiiika monta muuta ties mitä.

Miten ihminen voi tulla niin onnelliseksi kirjoista? Niin, niin, niin onnelliseksi! Koko keittiön pöytä on nyt yhtä kirjamerta ja me kaikki istumme makaroonilaatikkolautasinemme ja suupielet ketsupissa tässä pöydän reunamilla ja hipelöimme kauniita kansia ja luemme sanan sieltä toisen täältä.

Ja VOITTEKO USKOA, että minulla on kirjastoon noin minuutin kävelymatka ja kirjakauppaan kaksi minuuttia. Ja meren rantaan muuten myös minuutti. Miten voi olla ihmisellä näin hyvin asiat!?

Jäikö nälkä? Katsopa kiva klippi Boken om Mademoiselle Oiseau-kirjan tekijöistä.

Päivät niin kuin varisparvi

Katsokaa nyt tätä marraskuuta! Kuvat ovat viime sunnuntailta.

Viikonloppu oli aurinkoinen, mutta se meni hiukan sumussa. Tiesimme jo odottaa suruviestiä.
Silti elämä rullaili eteenpäin, eikä tuntunut vaikealta olla monesta asiasta onnellinen, kuitenkin.
Olimme pienen tytön ristiäisissä, saimme herttaisia yövieraita, järjestimme falafelbileet ja ajelimme ympäri tuulista Hankoa.

Olen vasta tajunnut, että vaikka monet ystävämme ovat käyneet Hangossa useasti näiden meidän kymmenen asuinvuotemme aikana, moni on nähnyt vain ihan muutaman korttelin kotimme ympäriltä. Niinpä me yritämme nyt aina mahduttaa vierailuun yhdistetyn kiertoajelun ja -kävelyn. Gunnarsinranta, Tulliniemenranta, Varisniemi, Kappelisatama, Hangonkylän satama (kaffepaussi!) ja Neljän Tuulen Tupa. Vähän säästä ja aikataulusta riippuen, jotenkin noin. Ajamme koko niemen ympäri ja pysähdymme välillä kiipeilemään kallioille.

Hankohan on lähestulkoon saari, vain kapeasta kaistaleesta kiinni mantereessa. Meri ympäröi meitä joka puolelta. Nyt sen tietävät vieraammekin. Kesäisin voi sightseeingin lopuksi vielä vierailla vesitornissa, sitten se viimeistään valkenee, se meren määrä.

Muista myös: Keväällä avattiin huikea luontopolku Suomen eteläisimpään kärkeen!

Otsikosta kiitos Heikki Salolle ja Miljoonasateelle.

Déjà-vu

Siitä meidän Ranskan matkasta vielä. (Te niiiin tulette kyllästymään tähän aiheeseen!)

Meillä on ollut aina kauhean hyvä säkä majoitusjuttujen kanssa.

Parilla reissulla on ollut apuna matkatoimisto Pamplemousse, jossa tiedetään ja tunnetaan nuo tienoot kuin omat taskut. Silloinkin kun lähdin yksin ihan pienten lasten kanssa kolmeksi viikoksi La Baulen kylkeen, Etelä-Bretagneen (Loire Atlantique), neuvoivat he kädestä pitäen meille miten mennään Pariisin lentokentältä Montparnassen juna-asemalle ja junalla perille sinne Ranskan kainaloon. Muistan myös vähän punastellen öiset paniikkiviestini toimiston sähköpostiosoitteeseen, joihin aamulla aina rohkaisevasti vastattiin Kyllä te pärjäätte. Ja mehän pärjättiin! Pari vuotta myöhemmin olimme Normandiassa.

Sitten on ihan itte vuokrattu taloja, netistä. Ihan ensimmäinen vuokravilla taisi kyllä olla avokätisen ystävän tarjoama reissu Villefranche-sur-Meriin, jolloin pakkasimme vain kapsäkit ja kipitimme perässä.
Eilen viestittelin Draguignan-kesän 2012 vuokraemännän kanssa, että jos vaikka nähtäis cafélla kun olemme kohta taas samoilla leveysasteilla. Jäimme siis ystäviksi, niin hyvin toimi vuokraushommat! Ystävystyin myös erään potentiaalisen bretagnessa vanhaa kalastajataloa vuokraavan pariisittaren kanssa, vaikka emme lopulta hänen taloonsa päätyneetkään. Jatkoimme kuitenkin kirjoittelua ja lopulta tapasimme Punaisen Myllyn kulmilla Pigallessa, hänen kauniissa kodissaan.
Minulla on kalpea aavistus, että vaikka elämä tuntuu vievän meidät aina tuonne Etelä-Ranskaan, niin sisälläni asuu pieni bretagnelainen muija. Myös Biarritzin tienoo kiinnostaa, Atlanti. Entäs sitten Alsace! Paljon on vielä Galliassa nähtävää, muista maista puhumattakaan.
Olen joskus muuten koonnut vinkkejäni talonvuokraukseen, ne löytyvät täältä.

Toissa kesänä meitä potkaisi onni kun eräs ystävällinen pariskunta tarvitsi Hankoa yhtä paljon kuin me Ranskaa, ja tapahtui talonvaihto. Tai etten sanoisi tiilirotiskon vaihto linnaan!

Tämä tuleva joulumatkamme ei olisi ollut mitenkään meille mahdollinen ilman jälleen yhtä elämänlahjaa. Nimittäin kesänaapureita, jotka ovat ostaneet Mougins'sta villan, jonne me pääsemme puikahtamaan.

Kuvituskuvaksi tähän juttuun valikoitui lennossa Fitzgeraldin klassikon, Rivieralle sijoittuvan Yö on hellä-romaanin kansikuva. Silläkin riskillä, että olisi suotavaa, ettei meidän matkamme olisi täydellistä elämää viettävän, täydelliseltä vaikuttavan pariskunnan katkeran tuhon kuvaus :)

Tyttö tuollainen

Jaahas. Tein jo hyvissä ajoin Amazonissa ennakkovarauksen Lena Dunhamin kirjasta Not that kind of girl. Pidin itseäni edelläkävijänä ja ajan hermolla olevana trendsetterinä. Siinä vaiheessa kun kirja lopulta ensin painettiin ja sitten laitettiin matkaan ja kotiovelle aikanaan kannettiin, oli se ehditty jo Otavan toimesta kääntää ja pistää kirjakauppain tiskeille suomeksi! No, ehkä ihan hyvä, jos meidän typsyliisat eivät ihan kaikkea kirjasta vielä ymmärrä. On se vaan Sellainen tyttö, tuo Lena!

Puhalla ja toivo

Tänään ajattelin, että kuolema on oikeastaan kuin sammuttaisi kynttilän. Jos olen joskus tämän vertauksen jossain kuullutkin, nyt vasta sen ymmärsin. Sitä sammunutta liekkiä ei näe enää koskaan.

Olen kertonut joskus sisukkaasta mummostani. Nyt hän on poissa.

Alle kaksi viikkoa sitten soitin ja onnittelin 94-vuotiasta. Kysyin, mikä on hänen mielestään pitkän iän salaisuus. "Kova työnteko", vastasi mummo epäröimättä. Veljelleni hän oli tosin samana päivänä toisessa onnittelupuhelussa vastannut samaan kysymykseen yhtä painokkaasti "voi ja kerma".

Mummo asui kotona loppuun asti. Viimeisillä voimillaan hän flirttaili ambulanssimiehille, siivosi sairaalahuoneensa ja vannotti läheisiään kiillottamaan kristallikruununsa.

Mummo, you go girl!

Aalto, joka vieri rantaan.

Me olemme täällä blogissa viime aikoina puhuneet unelmista ja siitä, miten tietää mitä oikein haluaa.

Minulla on koko elämä tästä eteenpäin monilta osin vielä ihan auki ja välillä tunnen olevani maailman keskeneräisin ihminen. En tunnu millään löytävän polkuani, jos sellaista on olemassakaan. Ehkä minut on luotu tämmöiseksi hiukan harhailevaksi, kompleksiseksi Kirjatoukaksi, ehkä se vain kertakaikkiaan on elämäni tarkoitus?

On toki kuitenkin joitakin asioita, joita tiedän toivovani. Ne ovat vain vähän semmoisia pieniä, hienostelevia ja pinnallisia, joita epäilee sanoa ääneen, koska ne eivät liity esimerkiksi maailmanrauhaan, jota toki toivon myös.

Mutta olkoot. Tässä kolme haavettani.

Blogia pidempään lukeneet tietävät ongelmallisesta suhteestani jouluun. Pienet jouluihmiseni ovat murtaneet vuosi vuodelta vastarintaani, mutta silti olen pitkään haaveillut erilaisesta joulusta jossain ihan muualla. Lapset kuitenkin ovat maailman konservatiivisinta kansaa ja ovat halunneet joulun aina kotona, aina samalla tavalla, aina samalla kaavalla.

Olen myös haaveillut siitä, että näkisin Etelä-Ranskan rannikon talvella. Miltä näyttää Rivieralla, kun sinivalkoiset, raidalliset aurinkovarjot on kerätty pois valkoisten kivien peittämiltä rannoilta? Kun espadrillokset vaihtuvat topakoihin kävelykenkiin ja kun Promenade des Anglaisia täplittävät vesilätäköt ja sade piiskaa La Croisetten palmurivistöä? Entä kun tuuli pyyhkäisee rinteiden pikkukylissä läpi turistivirroista tyhjentyneiden aukioiden? Ilman hiekanväristä, kirkasta auringonvaloa, mitä jää Côte d'Azurista jäljelle? Luulen, että jotakin, joka miellyttäisi minua vielä paljon kuumaa sesonkia enemmän.

Rakastan olemista oikeissa paikoissa vähän väärään aikaan. Rakastan tiistai-päiviä enemmän kuin viikonloppuja, toreja ja halleja sulkemishetkellä, bistroja silloin kuin kankaisia lautasliinoja vasta silitetään, epähuomiossa kehitettyä lounashiprakkaa enemmän kuin fiinejä iltajuhlia sekä rautatieasemia, lentokenttiä ja hotelleiden auloja silloin kun en ole matkalla minnekään. Kuten tiedätte jo, rakastan Hankoa sesongin ulkopuolella.

Me olemme nyt istuneet, laskeneet, jutelleet, varovasti innostuneet ja lopulta yhtäkkiä luopuneet yhteistuumin joululahjoista ja varanneet sen sijaan viisi lentolippua. Asiat, joita tapahtuu lähipiirissä, suorastaan tyrkkivät tekemään nyt haaveista totta, kun vielä voi.

Kaikki tapahtui loppujen lopuksi nopeasti. Vietämme loppuvuoden pienessä kylässä Cannesin yläpuolella.

Ai niin, ja se kolmas haave. Se oli syödä jouluaattona ostereita.

Tiesitkö: Ranskan Riviera oli alunperin, jo 1700-luvun lopussa mutta varsinkin 1800-luvulta eteenpäin, nimenomaan muodikas talvilomakohde. Euroopan aatelisto, venäläiset emigrantit, varakkaat terveysmatkailijat ja varsinkin rahakkaat engelsmannit löysivät tiensä silloisiin pelkkiin pieniin kalastajakyliin ja niiden leutoon, jopa parantavaan ilmastoon. Seuraelämä kukoisti, loistokkaita talvihuviloita, joissa viihdyttiin syyskuun ja huhtikuun välinen aika, rakennettiin kiihkeästi kukkulalta kukkulalle. Monet kuuluisat hotellit olivat kesäkuukausina suljettuina, sillä kukapa nyt kesällä Välimerelle halajaisi. Taiteilijat eri puolilta maailmaa löysivät myös nopeasti Rivieran valon, joka inspiroi heitä ympäri vuoden. 

Uuni taas kuumana

Huomasin Soppa 365-palvelussa uunifeta-ohjeen, ja siitä se ajatus sitten lähti.

Laita isoon uunivuokaan feta-neliöitä ja lorauta öljyä päälle.

Pilko isoon kulhoon ihan pieneksi hakkelukseksi miljoona tomaattia, erivärisiä paprikoita, punasipulia, pari chiliä, pari valkosipulinkynttä ja pari punttia basilikaa. Mausta suolalla ja pippurilla ja ripauksella sokeria jos tomaatit sitä vaativat.
Laita nyt puolet salsasta fetojen päälle, peitä vuoka foliolla ja tyrkkää uuniin puoleksi tunniksi.

Tarjoa ihanan pehmeä ja tuoksuva juusto uunivihannesten, lopun salsan ja maalaisleivän kera.

Uunivihanneksina meillä oli tällä kertaa pellillinen broccolia ja fenkolia, jotka olivat uunissa kypsyneet öljy-hunajahunnun alla makoisiksi. Päälle ripottelin vielä paahdettuja pinjansiemeniä.

Jos ei tällä yhtä marraskuuta selätetä, niin milläs sitten!

Mieleinen menu

Kun lauantaina hilluttiin torilla, niin sunnuntaina sitten kokkailtiin Isänpäivälounasta oikein antaumuksella. Ruokahalua nostatettiin pitkällä jalkapallokävelylenkillä (= isän ja pojan äidin mieliksi kehittämä maisemakävelyretki, jossa potkitaan samalla palloa eteenpäin, iänikuisen kentänlaidalla seisoskelun sijaan...). Oli niin ihmeen kauniin hopeaista ja lämmintä, että emme malttaneet millään kääntyä kotiin, ja toki pallo saatiin jollain ilveellä puuhunkin, josta sitä sitten kiipeiltiin hakemaan ja niin se kaksi tuntia kului kuin huomaamatta.

Asiaan eli ruokaan. Alkuruoasta vastasin minä, pääruoasta päivänsankari ja jälkiruoasta lapset.
Kokeilin gratinoitavia, pakastettuja vihersimpukoita, mutta kyllä tuoreista sinisimpukoista olisi saanut mehevämpää. Tässä pakaste-tapauksessa simpukat sulatetaan jääkaapissa hitaasti (1 vrk) ja gratiinimössykkä tehdään leivänmuruista, parmesanista, persiljasta, valkosipulista ja öljystä. Maustetaan suolalla, pippurilla ja sitruunankuorella. Mutta ensi kerralla siis höyrytän sinisimpukat itse, valkoviinissä tietysti ja gratinoin sitten samalla kaavalla.

Pääruoaksi grillasimme (kyllä, täällä eteässä on vielä grillauskelit!) Hangon Täktomista highland-pihvit ja niiden kanssa popsimme pellillisen uunijuureksia.

Pari juustonpalaa ja sitten makeaan.

Jälkiruoan on mummo opettanut meidän Elsalle, ja se menee näin:
Murskaa paketillinen Domino-keksejä ja notkista murske voisulalla ("nokare voita").
Painele massa napakasti vuoan pohjalle.
Sekoita kulhossa crème fraiche-purkillinen, 1 dl fariinisokeria ja yhden limen raastettu kuori.
Vaahdota toisessa kulhossa pieni purkki kermaa (mausta sokerilla) ja yhdistä kermavaahto hellästi ranskankermaseokseen. Vain käännellen, jotta kuohkeus säilyy!
Lusikoi kermaunelma keksipohjan päälle.
Koristele marjoilla ja mintunlehdillä.

Ruoan jälkeen pelattiin vimmatusti Trivial Pursuitia, ties kuinka monta erää.

Facebookin puolella jaoin jo Isänpäivän tai minkä vain sopivan rauhallisen aamun juhlistavan aamupalaherkun, Rachel Koon Eggs in pots, jonka tarjosin vastaheränneelle juhlakalulle tällä kertaa graavilohen ja kuplajuoman kera.

Torilla tavataan

Tämmöisessä pienessä kaupungissa on asioita, jotka vielä melkein 10 vuoden jälkeenkin yllättävät.

Kuten esimerkiksi se, että kun uusi supermarketti aukeaa, niin se on Tapahtuma, jota juhlitaan monta päivää ilotulituksin, trubaduurein ja kakkukahvein. Muumikin oli kuulemma ja tietysti paljon maistiaisia ja neilikoita erikoistarjouksessa. Tuntui, että koko Hanko oli uudessa kaupassa viikonloppuna, ihmisiä oli niin paljon, etten tiennyt meitä niin paljon olevankaan. Autoja oli parkkerattu rimpsuun Esplanadin varteen, ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Meillä on nyt kaupungissa juustotiski ja Amerikka-hyllyssä Hershey'sin suklaakastiketta.

Ja sitten on kauppatori. Torilla käyntiin on varattava aikaa, sillä torilla tavataan. Hei sinne ja hej tänne, pari sanaa enemmän tuolle ja kalatiskin jonossa muut kuulumiset kaikkien kanssa. Tähän aikaan vuodesta kojuja ei ole montaa, mutta me löydämme etsimämme ja vähän enemmänkin. Palsternakkaa, harmaat villlasukat, 10 siivua graavilohta. Kaikki ne ahkerat kädet mustine kynnenalusineen, siellä ne pakkaavat meille ostoksia kelissä kuin kelissä, kolmena päivänä viikossa.

Nälkä iskee, kaikesta puhumisesta. Torin laidalla on onneksi thai-kärry, josta voi pistellä poskeensa pari tulikuumaa kevätkäärylettä lounaaksi ennen kiihkeää tutustumista luontaistuotekaupan hunajapurkkeihin. Kävelykadullekin pitäisi vielä ehtiä, kynttiläostoksille ainakin. Lauantaipäivä kuluu leppoisasti pitkälle iltapäivään, kori käsivarrella, kauppakierroksella.

Kun on vähän vähemmän, se tuntuu joskus enemmältä, tiedätkö?