Call me Rosita

Unohtakaa kaikki ranskalaiset ihmissuhde-elokuvat, tweediä sisältävät dokumentit vanhoista linnanomistajista, politiikkaradiot sun muut höpinäni. Lempielokuvani on löytynyt ja se on SING!

Ja sitä paitsi nyt tiedän mitä laitan uuden vuoden bileisiin päälle.

Musiikkia miehelle, tai mielelle

Lahjoin miestäni tänä jouluna ihan hulluna. Niin läpeensä valloittava otus kuin olenkin, ja vaikka tätä voi olla vaikea uskoa, en ole aina ihan vaimo sieltä helpoimmasta päästä. Koska en aio muuttua sen kummemmin, katsoin parhaimmaksi satsata kelpo lahjoihin.

Joista paras tulee tässä: RETROLEVYSOITIN!

Crosleyn kannettava levari löytyi Mokosta ja kaikkien muiden mainioiden ominaisuuksiensa (cool, bluetooth, usb jotain, blaa blaa blaa) lisäksi se mätsää täydellisesti meidän sinisiin sohviimme. (Tekniikan Maailma, jos etsitte toimittajia, olen käytettävissä.)

Herra Kamera rakastaa musiikkia melkein yhtä paljon kuin minua ja minä rakastan vinyylien kansitaidetta, joten olin ihan fiiliksissä lahjastani. Mutta silti samperi soikoon Herra Kamera veti pidemmän korren.

Tapaninpäivän aamuna, eli paremmin näissä seurapiireissä seurustelun aloittamisen vuosipäivänä tunnettuna merkkipäivänä aamiaispöydässä odotti käsin raapustettu kortti. Astelin pyjamassa, kahvinhimoisena ja silmät vielä puoliksi unimaailmassa kiinni kortin luokse ja nostin sen käsiini.

"ANNA 26.12.1993 ja seikkailu jatkuu."

(taitoin kortin auki henkeä pidätellen)

"RED HOT CHILI PEPPERS 29.7.2017. Me mennään keikalle!"

Parahdin yllätyksestä itkuun, sillä muistatteko? Red Hot Chili Peppers!!! Ooo!!! Me todella mennään keikalle!

Musiikki vaikuttaa terveyteen kuin ihmelääke ja terapia – tepsii masennukseen, kipuun ja puhumattomuuteen. - Helsingin Sanomat

Lue lisää: Myös studiolla soi.
TallennaTallennaTallennaTallenna

Joulun odotukset

Maineeni jouluangstaajien kuningattarena on nyt vaakalaudalla kun kerron seuraavaa: jouluaatto oli tosi tosi tosi kiva.  Eikä PELKÄSTÄÄN sen takia, että sain ihania lahjoja!

Olen tässä vuosia itseäni analysoituani (lempipuuhaani muuten, jos ette ole vielä huomanneet) tullut siihen tulokseen, että iso osa jouluahdistuksestani johtuu jonkunlaisesta ylikuormittumisesta ja sen aiheuttamasta oikosulusta. Enkä puhu nyt fyysisestä työmäärästä, vaan henkisestä over loadista.

Kun ihminen on kaltaiseni kaikki aistit esillä ja vereslihalla elävä osterinkaltainen, paljas olento, on joulussa kerta kaikkiaan ihan hirveästi kaikkea. Musiikkia, valoja, melua, menoa ja menininkiä. Kaikki on jotenkin tupaten täynnä, kuten esimerkiksi jääkaappi, mutta myös minun pääni. Ja koska jouluna kuuluu olla koko ajan yhdessä, joulussa ei ole yhtään omaa aikaa. Sensorini sirittävät ylitaajuuksilla jo joulukuun puolesta välistä lähtien. Kaikki omat rajani katoavat.

Ajatella, että minun piti elää 44 vuotta ja karata Kreikkaan, jotta ymmärsin kuinka tärkeää hiljaisuus ja yksinolo hyvinvoinnilleni (ja luovuudelleni) on.

Eräs rakas ystäväni omine joulunajan stressitilityksineen mursi (tietämättään) ainakin yhden jouluangstin lukoistani. Viestiteltyäni hänen kanssaan oivalsin jotain todella, todella tärkeää.

Omaa aikaa ei tarvitse aina olla paljoa, pienetkin hetket riittävät. 
Ja sitä omaa aikaa ei kukaan tule sinulle antamaan, se pitää ottaa ihan itse. 

Siispä:

Söin joulupuuron voisilmällä, kanelilla JA sokerilla ja lauloin joulua kihisevien lasten kanssa kurkku riemusta suorana Joulu on taas. Sen jälkeen menin vähäksi aikaa vielä silmät kiinni lämpöisen peiton alle makaamaan ihan hiljaa.

Meikkailin rauhassa (no okei, siivosin välillä vähän) ja vedin tyllihameen päälle vasta vähän ennen puolta päivää.

En lähtenyt kuuntelemaan joulurauhanjulistusta, vaan jäin laittelemaan avoimien ovien juhlien tarjoiluja kuntoon omia aikojani eli lähinnä kaatamaan pähkinöitä kulhoon ja nostelemaan esivalmistettuja cocktail-paloja uuniin. Ilman kiireen tuntua.

Parin tunnin bileiden (kiitos kaikille vieraille!) jälkeen oli hyvin aikaa korttipeleille sekä leffalle eli päiväunille, sulkaakonvehti poskessa hitaasti sulaen.

(Saanko tässä välissä kysyä mihin Budapestit ovat kadonneet???)

Illan pimetessä en sännänyt joulukirkkoon muun perheen kanssa. Olin yksin kotona. Katselin kynttilöiden liekkien leikkiä kiviseinilläni, silittelin kissaa, napsautin joululaulujen sijaan päälle kuivakoita asiaohjelmia ja kuorin hissukseen perunoita. Hengitin. Hengitin!

Aivan taivaallista.

Taivaallista, vaan ei helppoa... Varsinkin joulukirkon kohdalla tulivat kaikki ne tutut mitä muut ajattelevat -kuviot mieleen. Koko maailman odotukset putosivat niskaani. Tuo perhe istuu niin kauniina, valoa säteilevänä ja viattomana kiiltävillä puupenkeillä virsikirjat sylissä, mutta missä heidän hulttiomainen äitinsä on?

Sitten muistin, että olin jo Kreikan reissun kohdalla takuulla toiminut monien ihmisten odotusten ja oikeina pitämien arvojen vastaisesti ja aiheuttanut sopivan tujun annoksen paheksuntaa niissä, jotka paheksua tahtovat. Joten yks joulukirkko sinne tai tänne. Olin vapaa.

Ja niinpä minulla oli koko aaton ihana ja rauhallinen olo. Minä ohjasin oman elämäni laivaa, minä olin kerrankin ruorissa kiinni omassa joulussani! Minulla oli aikaa omille ajatuksille, ja ne ajatukset tekevät minusta minut.

Illalla istuimme pitkään ruokapöydässä, söimme hitaasti kaikkea hyvää ja avasimme ruokalajien välissä lahjapaketteja, jotka eivät olleet ehtyä. Kaikki lahjat olivat ihan täydellisiä, tuntui, että jokaisen jokainen toive toteutui. Silti nostan lempilempilahjaksi, jos sallitte, tuon meksikolaisen, koristellun pääkallojoulukoristeen. Kuinka hyvin pienet, kirkassilmäiset kullanmuruni minut tuntevatkaan, ja että he silti rakastavat minua juuri sellaisena kuin olen!

Eli osterina.

Kiitos Joulu 2016, olit kiva kamu.

Joulupäivä

Arvatkaa mitä. Mä pahoin pelkään, että joulupäivälle on käymässä niin kuin elokuulle. Ensin vuosien mittaan elokuu - ja joulupäivä - kehittyy vähän salaa ja yllättäen semmoiseksi ihanan täydelliseksi ja rennoksi ja hitaaksi ja mahtavatunnelmaiseksi, heinäkuun tai jouluaaton varjossa.

Sitten sitä rupeaa vahingossa lataamaan siihen (elokuuhun ja joulupäivään) niitä ihanan täydellisyyden odotuksia.

Ja pim. Koska joulupäivän - ja elokuun - on oltava täydellisiä, ne eivät sitä välttämättä olekaan. Ne menevät kipsiin. Me menemme kipsiin.

Mutta aika lähelle täydellistä ja rentoa päästiin pienistä paineista huolimatta! Ensimmäiset päiväunet nukuin jo ennen yhdeksää sohvalla kirja sylissä. Pienen aamukriisin sain aikaiseksi kun en pystynyt päättämään leijailenko pyjamapäivän uudessa flanellipyjamassa, uudessa MUSTASSA SILKKIPYJAMASSA(!) vaiko uudessa, upeassa poltetun oranssin värisessä kaftaanissa. Päädyin flanelliin, koska oli vähän flanelliolot.

Joulupäivänä paistoi myös aurinko aivan valtoimenaan, mikä tuntui vähän epikseltä ja jotenkin ahdistavalta. Damn. Mutta pidin pään kylmänä ja ovet lukossa. Pyjamapäivä on pyjamapäivä. Joku roti sentään. Se on Tapaninpäivä kun käydään kävelyllä.

Seuraava vaaran paikka oli kun piti valita mitä tekee, kun kaikkea ei voi tehdä yhtä aikaa. Ei vajavainen ihminen esimerkiksi pysty samaan aikaan katsomaan elokuvaa, lukemaan ja nukkumaan. Yritin, mutta kerta kaikkiaan vaikeaa se oli.

Sen sijaan ihminen voi jännittävää kyllä SYÖDÄ melkein minkä tekemisen kanssa vain. Voi esimerkiksi:

syödä + katsoa elokuvaa
syödä + lukea
syödä + kävelehtiä lehtipinojen yli
syödä + pelata ristiseiskaa
syödä + kuunnella vanhoja politiikkaradioita (ne jumalauta MENI joulutaolle!!!)
syödä + seurustella lapsosten kanssa
syödä + olla kylvyssä
syödä + soitella musaa

... no siis syödä voi melkein minkä vaan kanssa. Paitsi nukkumisen.

Joululahjakirjoja oli onneksi vain yksi, joten sen kanssa ei tarvinnut arpoa. Kuljin koko sunnuntain se kauan himoitsemani Colombe d'Or -kirja kainalossa, pussailin sitä ja kerroin perheelle moneen otteeseen, että olisin ehkä romahtanut, ellen olisi saanut sitä. Kirjan ainoa huono puoli on sen aiheuttama raastava ikävä Etelä-Ranskaan.

Joulupäivän dekadentti lounas katettiin olohuoneen puolelle, elokuvan eteen. Ja oikeastaan koko loppupäivä vierähtikin siinä, sinisillä sohvilla, lisää elokuvia valiten, uudelle levysoittimelle kiekkoja syötellen, kiiltäviä muotilehtia laiskasti selaillen. Mäti vaihtui pateisiin, pateet juustoihin, juustot vihreisiin kuuliin. Herra Kamera kiikutti jääkylmää kuohuvaa sitä mukaa kun lasi tyhjeni.

Muutama joulukuva odottaa koneella, pistän niitä pian tulemaan. Joulukuvat ja -tunnelmat kun vanhenevat niin nopeasti, huomenna kaikki on jo ohi ja ajatukset taas arjessa.

Tai säkenöivästi uuden vuoden juhlallisuuksissa, joko teillä on suunnitelmia?

Sitä itseään

Aivan tuplajättipotti täällä päällä: raastava PMS ja kahta kauheampi jouluangsti, samaan aikaan. Ei siis itkuitta selvitty tästäkään saamarin joulunalusajasta. Siitä huolimatta, kaikki on nyt kunnossa. Jääkapissa on ruokaa, maljakoissa joulukukkia ja kuusikin on hirtetty narulla yhteen tuvannurkkaan.

Niin, se kuusi. Se raahattiin kaiken kaaoksen keskellä sisään ovenkarmit vinkuen ja se oli suuri. Suurempi kuin koskaan, olinhan toivonut pientä. Se perheen miesten voimin pystyyn hinattiin ja kuusenjalkaan tungettin. Innokkain kuusenkoristelija oli samantien latvassa virittelemässä koristeita, ja minä, joka kiristelin hampaitani viereisessä huoneessa, kuulin seuraavaksi vain pehmeän kahahduksen ja sitten tömähdyksen. Keittiöön päästessäni kuusi makasi pitkin pituuttaan keittiön lattialla, lapsi sen alla ja ja kaikki koristeet sinkoutuneina ympäri huushollia. Vesi lainehti eteiseen saakka.

Sanaakaan sanomatta (mutta savu korvista nousten) vedin pojan puun alta, nostin läppärini kassiin ja häivyin ovesta ulos vannoen, etten palaa ennen uutta vuotta.

Noh, palasin tietysti jo illalla ja kävin ihan nöyränä jouluruokakaupat, jossa kaltaiseni kalpeat naiset vaelsivat listoihinsa uponneina loisteputkilamppujen kelmeässä valossa kiillotettuja käytäviä edes takaisin.

Muutama yö sitten, kun maailmassa tuntui olevan jäljellä enää pelkkää pahuutta, heräsin kello 01:53 ja hapuilin puhelimen käteeni. En uutisten vuoksi, en maailmantuskassa. Vaan naputtelemaan paniikissa sähköiselle muistilapulle KYNTTILÖITÄ! JOULUKARKIT! MUSTALEIMA EMMENTALIA! Sillä ajatella jos olis joulu ilman mustaleimaa, olishan se nyt ihan hirveetä.

Äitini, joka esiintyy suurin piirtein joulun keksijänä ja kutsuu minua pirullisesti nimityksellä "meidän pieni jouluihmisemme" on hänkin kalkkiviivoilla langennut jouluangstaamaan kiusattuaan minua aiheesta viimeiset kuukaudet. Näin käy joka vuosi. Mutta kuten hän itse sanoo, hän onkin jouluihminen syys-lokakuussa, tässä vaiheessa vuotta (siis ennen joulua) hän on jo kurkkuaan myöten täynnä koko juhlaa.

Mutsin jouluangsti ilmenee pakonomaisena vaelteluna joka aamu Stockmannille, josta hän soittaa itkuisia puheluita, koska kaikki jo hankitut lahjat ovat paskoja ja niitä sekä jouluruokaa on milloin liikaa, milloin liian vähän. Hän yrittää kiristää minua ostamaan lahjat hänen nimissään erinäisille sukulaisille ja myös paketoimaan ne, mistä kategorisesti kieltäydyn. Onhan se nyt aivan mahtavaa, etten joudu yksin tuskailemaan.

Mutta kaikki viikon aikana kulminoitunut raivo ja kauhu laukesivat tänään kivaksi päiväksi, kun mutsi ja faija ajoivat Hankoon ja menimme yhdessä Origoon syömään ranskalaisia perunoita ja huutelemaan pahaa aavistamattomille ovista kulkijoille HYVÄÄ JOULUA! Aurinko paistoi, tuuli heilutti kaulahuiveja ja haimme vielä Lillanista laatikollisen leivoksia kotiin kahvin kanssa. Vaari lepäili sohvalla kissa vatsan päällä, mummo teki meille joululahjaksi siikatartaria ja lapset pelasivat punaposkisina Monopolia.

Juuri äsken rakkaat vanhukset hyppäsivät autoon ja karauttivat kohti Helsinkiä ja me jäimme tuntikausia urheasti paketoineen Herra Kameran kanssa hengittelemään paperipussiin. Tästäkin joulusta selvitään, ihan varmasti selvitään.

Hyvää ja onnellista, teille kaikille <3

Sitruunainen rapupasta

Niinhän se menee, että jos jotain ei saa syödä, niin sitten just sitä tekee mieli. Olisinhan minä tietysti voinut pokalla kokata spagettia italialaisen vaihto-oppilaan läsnäollessa, mutta ymmärtänette, että se ei tuntunut parhaalta vaihtoehdolta. Parhaalta vaihtoehdolta tuntui jostain syystä ja joka päivä KARJALANPIIRAKKA.

Asiaan, eli pastaan. Tämä resepti, kuten kaikki keittelyni, sai inspiraationsa joltakin kokimmalta. Tällä kertaa Suusta suuhun -blogista, jossa annos kulki jumalaisen kuuloisella nimellä Spaghetti al limone con gamberetti. Jos ruoalla on noin seksikäs nimi, niin siinähän tekisi mieli uida Pete Parkkosen kanssa!

Koska säpsähdän heti takajaloilleni jos joku sanoo vesihaude, tein reseptistä oman version. Tilanne vaati myös chiliä ja valkosipulia, joten en tiedä voimmeko puhua enää ihan samasta ruoasta. Mutta nopea ja hirveän hyvä tämä oli, ja lapset ottivat kukin kaksi satsia, jos sitä voi jonkunlaisena kriteerinä pitää. (Ja jos jouluruoat ahdistavat jo ennen kuin kalabaliikki on ehtinyt edes alkaa, niin tämä auttaa siihenkin...)

Sitruunainen kesäkurpitsa-rapupasta

Sulattele isot, kuoritut katkaravut hitaasti. 

Kuori ja pilko kaksi keskikokoista kesäkurpitsaa lohkoiksi. 

Sekoita lohkoihin sitruunanmehua, valkosipulia, kuivattuja chilihiutaleita ja suolaa. Anna maustua hetki.

Sulattele samaan sillä välin pikkukattilassa 200 gr voita ja pistä spagetit kiehumaan runsassuolaiseen veteen.

Ruskista mausteisia lohkoja kevyesti mutta kunnon lämmöllä voissa, kunnes pinnassa on kaunista väriä. Suutuntuma saa jäädä rapsakaksi. Mausta vielä mustapippurilla ja tarkista suola.

Kaada katkaravut kesäkurpitsojen perään paahtamisen loppuvaiheessa. Anna olla enää tovi tulella, kunhan ravut ovat lämpimiä.

Valuta spagetti, huuhtele nopeasti kylmällä vedellä ja kaada takaisin kuumaan kattilaan. Sekoita kuuma voisula spagetin joukkoon. 

Kokoa annokset: keko voista ihanasti kiiltelevää spagettia, kauhallinen kesäkurpita-rapuseosta ja päälle hakattua persiljaa. Anna jokaisen puristaa pöydässä vielä sitruunaa oman maun mukaan. 

Pastan kanssa sopisi nauttia vaikka lasillinen selkeästi sitruunaista juhlaviiniä, eikä vähiten sen etiketin tähden: Wine Gallery Suomi Finland 100 Bordeaux Blanc -valkoviini on kuvitettu yksityiskohdalla Tove Janssonin freskosta Juhlat kaupungilla. 

Bon appétit!

Lue lisää: Aina ei voi onnistua... 

Mitä sinä haluaisit?

Puhuin mutsin kanssa puhelimessa. Hän halusi tietää, mitä haluaisin joululahjaksi JOS saisin jotain, jotain oikein eksklusiivista.

Minähän nyt haluan aina ja kaikkea, mutta kun kysymys tulee noin yllättäen (viisi päivää ennen joulua), niin asiaa oli pohdittava tovi.

"Kuunnelkaa nyt häntä! Hän ei tiedä mitä hän haluaa! Siinä on teille ONNELLINEN ihminen, ei tarvitse mitään!" kaikui luurista puolen sekunnin hiljaisuuden jälkeen. Kyllä, äitini puhuu kuten ihmiset Tsehovin novelleissa.

"Siis kuinka eksklusiivista", yritin rajata. "Linna Ranskasta-tyyppistä eksklusiivista?"

"No sanotaan, että jotakin, mikä mahtuu ruskeaan paperipussiin."

"Tahtoisin sitten ehkä jonkun ihanan seerumin..."

"EI MISSÄÄN TAPAUKSESSA! Ei mitään seerumeita. Sulla on NIIN IHANA iho, sä voisit mennä minne vain näyttämään sun ihoa ja kaikki sanoisivat että VOI MITEN IHANA IHO! Aivan aivan aivan turhaa! Myrkkyä! Tää on niin hirveetä, hirveetä kun kaikki ovat niin tolvanoita ja itse on aina oikeassa. Sä et tiedä miten rasittavaa se on."

"Stella Harasekin blogissa oli..."

"Älä höpise, kaikkeen säkin uskot. Mä en ymmärrä mitä sä puhut, puhu selvästi, mikä Harakiri..."

"Unohda. Entäs käsilaukku?"

"Mitä sä käsilaukulla teet?????"

"Ööh, kanniskelen avaimia ja... tota.... huulikiiltoa ja sen sellaista...."

"Sulla on jo käsilaukku, sitä paitsi ei toiselle voi ostaa käsilaukkua. Paitsi sä voit osaa mulle, mutta muuten EI KYLLÄ VOI. Ei voi tietää mistä toinen tykkää."

"...jos ostat mustaa ja Chanelia, niin ei voi mennä pieleen..."

"Mitä sä horiset. Eikö sulla nyt oo mitään mitä sä oikein kovasti toivoisit? Jos saat yön yli aikaa miettiä? Mutta sitten se on siinä, mahdollisuus on menetetty."

"Entä sä, mitä sä haluaisit?"

"Mä en halua mitään!!! Suutun jos joku ostaa mulle jotain, heitän kaikki lahjat ikkunasta ulos. Fiu. Mä en halua mitään, en yhtikäs mitään!!!! Vihaan joululahjoja."

"No, ei kai tässä sitten. Palataan huomenna asiaan. Kai."

Niin että mitä mä nyt toivon. Eksklusiivista. Joka mahtuu ruskeaan paperipussiin. Kirja?

Kuva: Tod Papageorge, kirjasta Studio 54. 

Italialaisen jälkeen

Italialainen, viikon vaihtolapsi on lähtenyt, kaivakaa eksoottiset mausteet, chili ja valkosipuli taas esiin! Yritimme niin kiihkeästi esittää suomalaista esitellä rakasta ruokakulttuuriamme, että karjalanpiirakkakiintiö on nyt vähäksi aikaa tupaten täynnä.

Ensimmäisenä iltana rehellisyyden nimissä (anteeksi Suomi) tein kyllä sitä lasten rakastamaa mausteista kanavuokaa salsoineen päivineen. Periaatteella jos meikäläiset tykkäävät, niin sitten varmaan vieraampikin teini. Ajattelin ettei heti alkuun pelästytetä nuorta matkalaista poron takapuolella ja kuumassa maidossa kelluvilla kalanpaloilla.

Paikallinen ruoka, ainakaan kouluruoka, ei ihan hirveän suurta innostusta herättänyt suloisessa vieraassamme tovereineen. Jouluruoka suorastaan kauhunsekaisia tunteita. Meidän tarjoiluistamme ensimmäisen illan vuoan lisäksi armon saivat savulohi ja lihapullat (kaupan, mutta ei sitä tarvitse hänelle kertoa). Aamulla oli ihan turha keekoilla lettipäissään ruisleipä kainalossa: paahtoleipä hillolla oli ainoa, joka tippui.

Oli hankalaa miettiä suomalaisia ruokia nimenomaan joulukuussa. Ei ole sieniaika, ei marja-aika. Ei hirveä eikä jäniksiä pakkasessa, kalaakin heikosti saatavilla. Kaikki ehdotukseni kuulostivat omassakin mielessäni vähän hajuttomilta ja mauttomilta. Suomalainen ruoka on UPEAA silloin kun raaka-ainepuoli on kondiksessa, mutta jos on ihan lähimarketin varassa, niin jäljelle jää melkeinpä vain makaroonilaatikko. Ja hei tarjota nyt makaroonia italialaiselle?

Osa nuorista (italialaisista ja kotimaisista) istui meillä iltojaan, pelailemassa ja huudattamassa musiikkia. Aivan ihanaa! Mieletön mekkala, tuli Kreikka mieleen. Jännää: luulen edelleen ensimmäiseksi tuommoisen nuorisolauman keskellä olevani yksi heistä. Hyvin äkkiä kuitenkin totuus valkenee, jopa minulle, ja huomaan olevani vain nolo mutsi, joka hiippailee villasukissa jengin selkien takana ja tyrkyttää piparkakkuja ja kuorii satsumat valmiiksi. Ainoa loiston hetkeni oli, kun tunnistin äänestä Gianna Nanninin vierailemassa yhdessä biisissä. Sain siitä ehkä pisteen.

Mitäs muuta tänne Suomen Etelään kuuluu?

Hoitokissa sipsuttelee sohvan käsinojalla. Sitä ottaa päähän, että olen poiminut syliini läppärin, enkä häntä. Se taputtaa valkoisella tassulla käsivarttani ja ottaa "olen pieni, yksinäinen, australialainen kissa"-ilmeensä, mutta minä sanon sille, että nyt on lukijoiden vuoro, heitäkin on välillä tekstillä paijattava, etteivät he hylkää.

Perhe pelaa ristiseiskaa keittiön pöydän ympärillä ja kinastelee. Yhdellä on poropuku, kahdella kajahtaneet jouluvillapuserot. Minäkin olin aluksi mukana pelissä, mutta ilmiömäisen voiton jälkeen sain syyn vetäytyä korttiringistä blogikiireisiin vedoten.

Aina tähän aikaan vuodesta poden blogikriisiä. Pohja uusiksi, nimi uusiksi, kaikki uusiksi. Opettelen kuvaamaan, muutun täsmälliseksi ja organisoituneeksi, ajastan huippukiinnostavia artikkeleita erilaisten teemojen mukaan jokaiselle päivälle... Olen kantaaottava ja ROHKEA!

Aina tähän aikaan vuodesta laiskottaa.

Jouluruoat on nyt tilattu. Olen ennenkin kehuskellut tällä, mutta hankolaiset ravintolat sis taikovat toinen toistansa upeampia herkkuja joulunalusaikaan, joita voi nakutella tilaukseen ja sitten vain noukkia aatonaattona kuin Punahilkka. Kauniisti esille laittaessa voi sitten taas leikkiä yhtä lempileikkiäni kylmäkköä. Sekosimme hiukan jouluruokamaistiaisissa. Alkuperäisen "ihan vähän vaan jotain kalaa"-suunnitelman romututtua olemme nyt varustaneet kivilinnamme lattiasta kattoon ihan kaikella, ja paljon.

Vaikka suurimman ruoan saa nostaa melkein sellaisenaan pöytään, onhan siinä hommaa jäljelläkin. Eipäs vähätellä. Esimerkiksi perunat, ihan itse pitää puikulat kuoria, keittää ja tillittää.

Joulujuomaksi haimme jo valmiiksi samppanjaa kylmään. Sillä mennään, se on meidän aikuisten ihana ja mieleinen joululahja toisillemme. Luin jostain, että Bollinger on enää ainoa perheyritys samppanjataloista, sen kunniaksi sitä, useampi pullo. Jouluaattona nimittäin ovemme ovat auki kaikelle kansalle heti kaupungintalon parvekkeelta julistetun joulurauhan jälkeen. (Toivotamme kaikille hankolaisille ja heidän vierailleen hyvää ja armorikasta joulua - siinä kohdassa aina itken hiukan.) Nostelemme sekalaisella seurakunnalla maljoja ja syömme jotain pientä. Toivottavasti joku laulutaitoinen osuu paikalle ja virittää yhteislaulun. Vaikka Poguesia.

Joulukorttikuva otettiin tänä vuonna ajoissa, eli tänään sunnuntaina. Me lähetämme kortit AINA vasta 23.12. ja hyvin ehtii. Se punainen kuori on luotu vain synnyttämään saatanallinen huonommuuden tunne kansalaisiin, onko joku muka joskus ehtinyt siihen? Ai niin, faija.

Melkein kaikki joulujuhlatkin on hankittu, ne odottavat enää paketointia. Sen saa hoitaa Herra Kamera, sillä jos minulla ja taikinoilla on omat, ylitsepääsemättömät ongelmamme, niin näkisittepä miten mulla menee teipin kanssa. Huh huh.

Petasin aamulla mustat pellavalakanat sänkyyn.
Melko synkkää sanoi kakara, ei mitkään varsinaiset joulufiilikset.
Kuule, AIVAN mun joulufiilikset, vastasin, ja nauroin omasta huumorintajustani lumoutuneena päälle.

Sillä vaikka kaikki on joulujärjestelyiden osalta niin hyvin, mieli iloinen ja odotan sydän rakkautta pullollaan joulua omieni kanssa, niin se pieni kikertävä jouluangsti istuu sitkeässä. Se on kuin mikä tahansa paha tapa, josta alan olla ihan valmis päästämään irti. Minullahan on ihana elämä, jokaisena vuoden päivänä.

Tokaisin miehelleni aamukahvin yli, Hesariin sotkeutuneena, että haluaisin elää villiä elämää. Sanoin sen jotenkin puoliajatuksissani ääneen, mistä lie tullut, mutta jäin miettimään asiaa pitkäksi aikaa.

Olisiko siitä motoksi ensi vuodelle?

Kaikille kaltaisilleni mustakaavuille hyvä vinkki: For Good Luck-merkin nimikkomekko (minä tosin käytän sitä tunikana, vaikka inhoankin sanaa tunika) on ihan täydellinen. Ja kyllä sen saa muissakin väreissä, jos joulun teemasävysi ei ole tänäkään vuonna musta, kuten eräillä.
TallennaTallenna

Kaunis ja käytännöllinen joululahjavinkki

Vinkkaan vielä joululahjoja etsiville: Langøn nettikaupassa on kiva tarjous puuvillafilteistä sekä villahuovista. Molemmista meillä on kokemusta, molemmat ovat ihania. Tuo iso musta puuvillapeittoni on ollut tosi kovassa käytössä, se on kuninkaallisen kokoinen ja mahtavaa laatua. Ja musta, eli täydellinen. Muitakin värejä toki on. Koon puolesta filtti käy rantaelämän lisäksi vaikka pöytäliinaksi tai sohvanpäälliseksi. Hapsuista plussaa, hapsuista aina plussaa.

Pellavapyyhkeissä ei tainnut joulutarjousta ollut, mutta kehaisen niitäkin. Ne kun pelastivat Kreikan reissuni monin tavoin. Jo pelkästään rantapyyhkeenä pellavaliina on ihan ässä: ohut eli nopeasti kuivuva ja helppo roudata sekä hyvin kaunis katsella. Pellavalakanoita ja tyynyliinoja meillä on jo... odotas... ainakin kahdeksassa värissä!

Villahuovat (ja muut Langøt) vilahtelevat eri väreissä tämän linkin takana. Meidän jokaisella lapsella on oma villainen, omassa värissä, ja ne ovat tosi rakkaat ja päivittäisessä käytössä. Myös hoitokissa Coco antaa äänensä Langøn huoville ja parkkeeraa paksun takapuolensa lämpimälle peitolle.

* * * 

"Xmas Special - all wool blankets 99 € (149 €) and all cotton blankets 69 € (109 €). 
Offer valid at lango-home.com until 23rd December or while stock lasts." 

Peloton

Hei tuosta edellisen postauksen pelkolistasta tuli mieleeni, että aikomuksenani olikin vielä kertoa yksinmatkustamisen peloista ja pelottomuudesta.

Ennen lokakuista Kreikkaan lähtöä mulla oli kaksi tosi isoa pelkomöykkyä: että asunnossa esiintyy hämähäkki ja että lukeminen loppuu kesken.

Kärsin siis tosi törkeästä hämähäkkikammosta, jos joku ei vielä ymmärtänyt. Oikeastaan se koskee kaikkia ötököitä, mutta aivan eritoten hämähäkkejä. (Oikeastaan se koskee kaikkia yli kaksijalkaisia. Tai no en mä ihmisistäkään niin hirveesti...)

Ja aivan turha sanoa mitään typerää ota se paperilla lasiin ja vie se pihalle läppää (hrrrrrrr), koska en kerta kaikkiaan pysty menemään edes kiväärinmitan imurinmitan päähän hämähäkeistä. En pysty mitenkään eliminoimaan mitään hämähäkkiä, koska en voi olla edes samassa huoneessa kyseisten karvajalkojen kanssa. Olen pelkoni takia hälyttänyt miehen töistä kotiin, soitellut Kukkoselle ja Paku-Villelle, herättänyt yöllä urhollisen lapsen ja repinyt virolaisen rakennusmiehen kadulta ja kauluksesta meille pelastushommiin.

Ensimmäinen asia, jonka tein päästyäni perille Kalamatan asunnolleni, oli kipaista kadun yli kauppaan ja ostaa eniten rumia pääkallonkuvia sisältävää hyönteismyrkkyä. (Vaikka senkin kantama olisi tosipaikan tullen ollut mulle kyllä todellinen ongelma, mutta jotakin turvatoimia oli keksittävä.)

Koko kuukauden aikana en nähnyt asunnossa yhtään eliötä peilikuvani lisäksi. En edes banaanikärpästä, en muurahaisen pentua parvekkeen nurkassa. Sinne se jäi, korkkaamattomana, myrkky, keittiön allaskaappiin.

Kirjahommasta taisin kirjoittaa aikaisemminkin. Laukkuni painoi kirjojen takia kuin synti, vaatteita mahtui mukaan vain minimalistinen määrä ja loppujen lopuksi lähetytin ystäväparoillani TOISENLAISTA lukemista Kreikkaan, jossa rappukäytävään jätettävä posti varmasti ihmetytti kerrostaloni muita asukkaita. Kas kun ei huvittanutkaan ne mukaan kannetut. Ostelin myös kirjoja (englanninkielisiä) ja hyökkäsin ahnaasti Ullan kirjahyllyn kimppuun. Lokakuun lopussa lukemista olisi ollut vielä toiseksi mokomaksi kuukaudeksi, Helvi Hämäläisen parin tiiliskiven paksuiset päiväkirjatkin jäivät toiseen kertaan. Eivät loppuneet kesken kirjaimet maailmasta, eivät tälläkään kertaa.

Eli kaksi ihan turhaa pelkoa, ruksi päälle ja roskikseen.

Pelkäsin myös, että ikävöin perhettäni ihan kamalasti. Olin ihan varautunut siihen, että itkeä tirautan joka ilta. No siitäkin jo kirjoitin; en itkenyt, en ikävöinyt. Rakastin vain.

En pelännyt koskaan liikkeellä ollessani, en öisillä kaduilla ketään enkä mitään. (Hmm, ehkä ihan vähän pimeässä lepakoita, mutta se onkin jo taas tuota ötökkä-osastoa.) En pelännyt asuntoon kantautuvia ääniä, en hypännyt tarkistamaan ovia. Millään kummitusjutuilla tai henkihommeleilla minua ei hetkauteta muutenkaan. Olin oikeastaan ihmeen peloton, ja siitä on tietysti kiittäminen myös kaupunkia, jonka ilmapiirissä ei ollut mitään pelättävää, ja seuraa, josta sain nauttia paljon enemmän kuin olin alunperin kuvitellut. Ei ollut siis pelkoa yksinäisyydestäkään.

Se mikä minut yllätti, oli yksinkulkemisen HENKINEN vaikeus. Ei siis suoranaisesti pelko, mutta jonkunlainen paniikki tai fobia kuitenkin, jota en olisi osannut odottaa. Ensimmäisinä päivinä pelkkä ruokakaupassakäyntikin jännitti jotenkin ihan suhteettoman paljon. Ihmistä, joka kuitenkin käy ruokakaupoissa melkein joka jumalan päivä... Kävelyillä oli alussa ihan huutomerkki-fiilis, sain todella tsempata itseni yksin liikkeelle kaupungille tai rantabulevardille, kahviloissa ja ravintoloissa sydän hakkasi ja kämmenet hikosivat. Koko ajan piti olla jotakin tekemistä, kuten kirjoittamista tai lukemista, ettei olisi niin jotenkin... paljaana. Ja uimarannalla sitä vasta paljaana olikin. Kesti pari viikkoa, että rohkaistuin hakemaan kulman supersuositusta pikaruokapaikasta kuumia ja tuoksuvia pita gyroksia iltapalaksi.

Oletteko huomanneet: on helpompaa kävellä jonnekin kun on päämäärä, esimerkiksi asioita hoitamaan, kuin hortoilla suunnitelmaa vailla? Torilla kuljeskelin tuntikaupalla huolettomana, olinhan asioilla, mutta lähikaduilla kiiruhdin eteenpäin lähes jalkoihini kompastellen päästäkseni nopeasti kotiin turvaan. Tai että on helpompaa istua yksin kahvilassa ja odottaa jotakuta tulevaksi, kuin istua siellä kerta kaikkiaan yksin? Hassu, hassu ihmismieli.

Ja sitten kuitenkin: myös yksin kulkemisen ihanuus. Ihmeellinen vapauden tunne, kun olin ihan omillani, itsellenikin jotenkin uusi, tuntemattomana vieraassa maassa, vailla mitään säikeitä, mitään sitoumuksia. Ateenan lentokentällä, kotimatkan kynnyksellä, hörpin kahvia pahvimukista ja kelasin matkaa taaksepäin. Tunsin itseni tosi vahvaksi, tosi ANNAKSI.

Mitä te olette pelänneet tai kenties pelkäisitte, yksin matkustaessa?

(Ai niin, ihan vähän pelkäsin myös että mitä jos paikallinen valkoviini on ihan retsinaa, mutta se olikin poikkeuksetta HYVÄÄ! )

Kirjavinkki, uusintana: 100 days of solitude.

Pieni visiitti pääkaupunkiin

Hyppäsin perjantaina jo ennen auringonnousua (no, se ei tietysti ole tähän vuodenaikaan mikään saavutus...) reippaana junaan ja Helsinkiin. Oli Annanpäivä, jonka Helsingin kaupunki oli ystävällisesti huomioinut ripustamalla A-kirjaimia keskustan täydeltä, mistä pisteitä.

Entisessä kotikaupungissani huomaan joka ikinen kerta kipeästi, kuinka paljon olen pikkukaupunkilaistunut Hanko-vuosieni aikana.

• Tuijotan suu jo puolivälin tötteröllä valmiina sanomamaan hei jokaiselle vastaantulijalle, pienessä kaupungissa kun todennäköisyys törmätä tuttuun on noin 100 %. 
• ... tarkkaavaisuuteni ansiosta näenkin kyllä tosi paljon kamuja (ja hankolaisia) koko ajan. 
• Vilpittömän ja avoimen katseeni imussa minulta pyydetään jatkuvasti rahaa tai tarjotaan ilmaisia halauksia.
• Havahdun aina heti Pasilan jälkeen huomaamaan, ettei yksikään päälläni oleva vaate ole pääkaupunkikelpoinen. Ehkei se olekaan hyvä idea, että kiipeilen kallioilla samoissa kengissä kuin hiippailen Espaa, tai että omistan vain noin viisi vaatetta kaiken kaikkiaan, kaikkiin tarkoituksiin.
• Päätän ostaa heti alkuun päästä varpaisiin koko garderoobin uusiksi, ja sitten ymmärrän kuinka valtavasti minulla menisi rahaa, jos asuisin Helsingissä. 
• Sitä paitsi en löydä mitään ostettavaa, kun kaikkea on niin paljon. Menen paniikkiin.
• Uuvun henkisesti välittömästi jos samassa tilassa (esimerkiksi Stockmannilla) on yli viisi ihmistä kanssani samaan aikaan. 
• En osaa mennä hissiin enkä Zaraan tarpeeksi nopeasti. Rullaportaissa törrötän väärällä puolella.
• Pitelen ovia ihmisille ja siinä sitten seisonkin kolme varttia portsarina.
• Huutelen ratikassa kuskille hauskoja anekdootteja ja avaudun muutenkin kaikille ihmisille kovaan ääneen. 
• ... mutta kun näen ihanan Sakari Sirkkasen samaisessa raitiovaunussa menen ihan mykäksi ja punaiseksi.
• Tunnen kaikki kaupungin parhaat tavaroidensäilytysluukut, puhelimen latauspaikat ja toiletit.
• Käytän todellakin museoita olohuoneenani.

(Siis MITEN NIIN te ette tiedä kuka on Sakari Sirkkanen??? Mä olen niin kateellinen kaikille, joilla on vielä koskemattomia Politikkaradioita kuunneltavana, minä kun olen kuunnellut ne ihan kaikki. Suurimmat pelkoni: että Dijon-sinappi loppuu, tulee hämähäkki, Politiikkaradio menee joulutauolle.)

Jatketaan. Kävin parikin kertaa testaamassa upouuden Kampin Korttelin rafloja: Fisken på Diskenin fish & chips-annos oli hyvä, muttei vielä täydellinen ja sitä sai odottaa aika kauan. Palvelu oli superystävällistä. Askin rennompi pikkuveli Jord oli erinomainen, puhdas ja maukas kuten tietysti tuolla tasolla pitääkin, ja tila valtavan kaunis näkymineen. Valitsin silti istua selkä lasiseinään päin, sillä keittiön hyörinä on minulle mieluisinta katsottavaa. En ihan hevillä valitse kauppakeskusta ruokailumiljööksi, mutta nyt teen sen toistekin, niin hauskasti ruokakerros on toteutettu ja ravintolavalikoima monella tapaa mieluinen.

Kahville halusin silti taas Strinbergille koska PÖYTIINTARJOILU. Tosin seuraavana päivänä ajauduin virran mukana Kämpin baariin ja viihdyin toki sielläkin oikein mainiosti.

Onneksi en ollut tällä matkalla yksin. Meidän rakas Elsamme oli paitsi syyllinen reissuun (vanhojentanssimekko!) myös lehmänhermoinen kanssakulkijani, ja muistutti ystävällisen hillitysti säännöllisin väliajoin mikä on noloa ja mikä ei, joten pysyin jotakuinkin ruodussa. Vanhempi tytär liittyi myöhemmin seuraan ja meillä oli tyttöjengillä mahtavat sushikalaasit.

Yövyimme vanhemmillani, joten saimme lauantaiaamuna erikoisen värisen vuohenrahkalla maustetun terveysjuoman (mutsi) lisäksi referaatin päivän Helsingin Sanomista sekä oikeita (ei vääriä) mielipiteitä maailman menosta (faija). Faija myös näytti meille facebookin "vuosikatsaus 2016" videonsa, joka oli tietysti äärimmäisen mielenkiintoinen.

Sen jälkeen olikin ihan mahtavaa juosta hyvin lämmitetyissä vaatekaupoissa miljoonan ihmisen kanssa 10 tuntia putkeen villakangastakissa.

Kiitos kaikille kaikesta, meillä oli kivaa!

Kuvat toki Hangosta, josta on välillä pakko päästä pois, ja jonne on aina yhtä ihana palata.

Lue lisää: viime vuonna samoihin aikoihin, samalla asialla, vähän eri kokoonpanolla.

Leivällä yöhön

Kuten Instagramissa seuraavat ovat huomanneet, olemme rohkeasti astuneet 2000-luvulle ja saaneet aikaiseksi pari klipillistä liikkuvaa kuvaa niinkin haastavista ruokahommeleista kuin voileivistä... Muistan hämärästi luvanneeni joskus videoida simpukoiden käsittelyn yhtä lempi-lempiruokaani Moules Marinièrea varten. Ei aikaakaan kun sekin saadaan eetteriin, ties jos vaikka jo ensi vuonna.

Joulukuu on kaikin puolin menoisa. Kun kaikki ovat koko ajan ties missä ja ties milloin, ja vieraita lappaa ovista ja ikkunoista, niin saaristolaislimppu pelastaa. Se pysyy hyvänä pitkään ja sen päälle sopii melkein mikä vain, suolaisesta makeaan.

Tässä kolme kovaa arjen ja juhlan pelastajaa!

Lohileipä piparjuurella (Videoklippi)

Viipale paahdettua saaristolaisleipää
Voita
Majoneesia
Piparjuuritahnaa tuubista tai raastettua, tuoretta piparjuurta
Graavia lohta
Paahdettua sipulirouhetta
Tilliä

Lihapullaleipä 

Viipale paahdettua saaristolaisleipää
Voita tai valkosipulituorejuustoa
Tomaattihilloketta tai sipulichutneytä
Lämmitettyjä lihapullia (myös vorschmackin jämät käyvät!)
Reilusti persiljaa

Juusto-hillovoileipä (Videoklippi)

Viipale paahdettua saaristolaisleipää
Voita
Iäkästä Goudaa paksulti
Kirsikkahilloa

Päärynä-homejuustoherkku

Viipale paahdettua saaristolaisleipää
Voissa paistettuja karamellisoituneita päärynänlohkoja
Murusteltua homejuustoa (Roquefort)
Pähkinöitä

* * *

Olen varustanut konttuurini (toisilla on walk-in-vaatehuone, mulla walk-in ruokakomero!) saaristolaisleipien, kauniiden lasipurkkien ja värikkäiden säilyketölkkien lisäksi nopeilla herkuilla kuten erilaisilla pähkinöillä, ruisnapeilla, perunalastuilla, suklaakuorrutetuilla hedelmillä, marmelaadilla ja jaloilla juomilla.

Vaikka itse valitsen mielummin juomaksi kylmän ja kuohuvan kuin kuuman ja punaisen, niin glögivinkkikin löytyy koska olen täyden palvelun talo: Wintertal Organic Glühwein on vähemmän makea kuin moni lajitoverinsa ja aavistuksen appelsiininen. Sitäpaitsi viinikaupan neiti neuvoi, että sitä voi juoda huoneenlämpöisenäkin. Kuinka mullistava ajatus!

Vieraita huvittaa joulutalomme; näyttää kuin joku hullu sirkustonttu olisi räjähtänyt ja pirskonut ympäriinsä eriparisia ja kaikissa sateenkaaren väreissä leiskuvia joulukoristeita. Katselen hentoa rautalangasta väännettyä, ikkunaan ripustettavaa kynttilänpidikettä, jossa on yksi valkoinen kynttilä ja koristeena kuivattuja, herkkiä eukalyptuksenlehtiä. Siltä haluaisin, että jouluni näyttäisi. Harmoniselta, tyylikkäältä, yksinkertaiselta. Siirrän katseeni kaari-ikkunaan, jossa vanha kunnon joulupukki ratsastaa kala-kuumailmapallolla sekalaisen seurakunnan kanssa, seepralla on punainen glitteriköynnös ja pienet silinterihattuiset nassikat puhaltavat paljettitakeissaan erilaisiin torviin. Huokaisen syvään. No, sentään veljeni ei tänä vuonna nostata joulutunnelmaa pilailupuodin aarteilla...

Voileivät sikseen. Todellisen ruokahaasteen edessä olen ensi viikolla, kun italialainen koulutyttö liittyy viikoksi hullunkuriseen perheeseemme. Mitä herrantähden hänelle kokkaan? Esitelläkö suomalaista ruokakulttuuria ja jos niin mitä? Ruoan olisi joka tapauksessa maistuttava, olisihan kamalaa jos hän nääntyisi meillä nälkään, ruokakomeron kynnykselle, koskematon maksalaatikko kainalossaan? Teenkö ruotsalaisia lihapullia? Norjalaista lohta? Olen yhtäkkiä aivan tyhjä, muistan hädintuskin kuinka kananmuna keitetään. Punajuuria..???

Saako olla lisää leipää? Täältä löytyy vielä lämpimien kinkku-juustoleipien ohje ranskalaisittain.