29.11.2016

A Christmas list





Vitsi mä oon ovela. Kun näen Voguen artikkelin pariisilaisen it-girlin Jeanne Damas'n joululistasta, kopioin samantien ja salamannopeasti idean itselleni jutun juureksi. Pariisi vaihtuu lennossa Hangoksi, Jeanne Annaksi, it-girlejä kumminkin molemmat.

The one gift you would like to receive this Christmas?
Assoulinen Colombe d'Or-kirja tai lentoliput kahdelle ihan minne vain.

A present you like to give?
(Kirjojen lisäksi?) Tuoksukynttilä.

If you could pick one piece from Fashion Week SS2017, which would it be?
Christian Diorin "We should all be feminists" t-paita.

A typical Hanko-gift?
Saaristolaislimppu, Hangon Sinappi-tuubi ja Tagen maustesilakoita torilta.

The most unique gift you have ever received?
No se most unique ei ollut kyllä joululahja, mutta joululahjoista... kaikki lasten huolella valitsemat ja paketoimat ovat olleet tärkeitä ja Herra Kameran kokoamat ihanat valokuva-albumit rakkaita.

The best place to buy gifts in Hanko?
Tian Veranta-kaupasta löydän aina jotain kivaa kun olen lahjan tarpeessa ja sitä paitsi viereinen ovi vie kätevästi kirjakauppaan!
Mutta koko kävelykadunpätkä palvelee hyvin jouluostoksillaolijaa, kukista kirjoihin ja suussasulaviin leivonnaisiin, ranskalaisista tuoksuista eko-meikkeihin, pitsihepenistä hopeakoruihin.
(Luettelinko mä just vahingossa kaikki joululahjatoiveeni?)

What would a Hanko-girl give her boyfriend for Christmas?

Paksun kaulahuivin, komean muistikirjan, konjakkia ja merensuolaisia suudelmia.

Your favorite Christmas film?
Elf ja Eräs joulutarina (Un conte de Noël). Mä olisin voinut vaikka vannoa, että on sellainen elokuva kuin Perutaan joulu, mutten löydä sitä mistään?

A dream place to send Christmas eve?
Takan edessä, lautasen ääressä, kainalossa.

A secret Santa gift idea for under 10 €?
Luomukuohuviiniä pullollinen.

A favorite Christmas memory?
Koko jouluviikko 2014 Cannesissa, Villa Le Menestrelissä oli aivan ihanan ihana...

Your dream beauty gift?
Joku ylellinen ihoöljy tai seerumi.

Kertokaas teidän joululeffat top 3, haluan tietää!

Lue lisää: Vuonna 2012 olen pistänyt ylös jouluaaton ja -päivän perinteitä meidän malliimme, ja aika samanlaiselta näyttävät joulusuunnitelmat tämänkin vuoden osalta.
TallennaTallenna

28.11.2016

Oodi Sakari Sirkkaselle ja muita mietteitä

Päivät soljuvat eteenpäin kituliaasti, saa aika paljon tehdä taikoja säilyttääkseen hilpeytensä tässä hämärässä. Ja kyllä, jouluangstiakin on ollut ilmassa, vaikka kaari-ikkunani kuinka idylliltä näyttäisi.

Tänäkin vuonna olemme joulun kotona, vaikka viime jouluna vannoin, ettei koskaan enää. Olen pitänyt puhelut sukulaisten kanssa niin lyhyinä, ettei niissä ole päästy vahingossakaan jouluun asti, joten jos suunnitelmani toteutuu, on joulu ohi ennen kuin he keksivät edes ehdottaa sen viettämistä yhdessä. Ah autuas olisi joulu hissukseen, vain oman perheen kesken! (Niin paljon kuin pullistelevan ruokapöydän ympäri alati juoksevia, mölyäviä ja punaviinillä lattioitani peseviä sukulaisiani rakastankin...)

Mutsi sitä paitsi ehkä jo loukkaantui, kun luulin hänen lähettämissään whatsapp-kuvissa olevia joulukoristeita Star Wars hahmoiksi ja Eino Gröniksi nimetyn alastoman enkelinpullukan vieressä kristallikruunussa roikkuvia toisia enkeleitä tampooneiksi. Äitini kuuntelee ties kuinka monetta viikkoa jouluradiota ja itkee oikein tyytyväisenä, ruotsalaisten pirteät laulut vain kuulemma välillä vesittävät tunnelmaa.

Veljeni sen sijaan lähetti minulle seuraavanlaisen niskavillat nostattavan viestin:
Mä näen jo meidät istumassa takan edessä samanlaiset villapaidat päällä, glögilasit kädessä. Anna, sä saat olla tänä jouluna poro, mä oon tonttu.

(Meidän takkahan on vahingossa purettu jo ajat sitten, vihaan villapaitoja ja varsinkin glögiä enkä todellakaan hinkua olla poro. Hän on kyllä yks tonttu ihan ympäri vuoden...)

Miten te muut kestätte sukulaisianne?

Pakkanen kiristyy juuri nyt, vanhan kivitalon (vanheneva) asukas tuntee sen heti. Jalkoja ei mielellään laske lattialle ilman sukkia ja tossuja, vaan kietaisee ne alleen. Filttejä lojuu jokaisella käsinojalla, ne heitetään harteille kun niskaan vetää. Vain kirjoittavat sormet ovat enää alttiina kylmälle, täytyy olla nopea. Ja sitä ajatukseni eivät juuri nyt oikein ole.

Lapsiakin kirjoittamattomuuteni on jo ihmetyttänyt. He nimittäin kysyivät (korppien hyökkäysten uhallakin), olenko jo kertonut teille sämpylöistä. No, kerrotaan sitten, vaikka tarkoin vaalimaani blogi-imagooni kuuluukin vaikea ja traumaattinen taikinasuhde. Tosin tätä taikinaa ei tarvitsekaan KOSKETTAA käsin, ja siksi annoin sille mahdollisuuden.

Sikke Sumarin rapeakuoriset aamiaissämpylät
Alkuperäinen, oikea resepti löytyy täältä, ja tässä vielä suoraviivaisempi versio.

7,5 dl vettä
25 g tuorehiivaa
1 rkl suolaa
n. 12 dl jauhoja (mitä vain, tai vaikka sekoitusta)
Kourallinen siemeniä, pähkinöitä, jotain kivaa...

Liuota hiiva veteen, lisää suola ja jauhot. Lisää jauhot erissä, älä laita liikaa. Jätä taikina paksuksi puuroksi. Reipas sekoittaminen lusikalla riittää, ei tarvitse vaivata (halleluja!). Anna taikinan tekeentyä peitetyssä kulhossa tai kattilassa yön yli jääkaapissa. Aamulla nostele kahdella lusikalla sämpylän näköisiä möykkyjä leivinpaperoidulle pellille ja laita kuumaan (220) uuniin reiluksi puoleksi tunniksi, vähän möykkyjen koosta riippuen. Taikina säilyy jääkaapissa muutaman päivän, ja tottakai leipäsiä voi paistella iltapalallekin.

Koska illat ovat pitkiä ja pimeitä, olen nukahtanut ajoissa, ja siksi herännyt vielä aikaisemmin kuin yleensä, joka sekin oli aikaisin. Paistelen kynttilöillä valaistussa keittiössäni siis aamutuimaan sämpylöitä tai hauduttelen riisipuuroa samoihin aikoihin kuin postikantaja kiikuttaa Hesaria laatikkoon. Kuuntelen Polittiikkaradiota, yritän ymmärtää maailmaa. (Oletteko te muuten jo heränneet huomaamaan, miten ihana on Politiikkaradion Sakari Sirkkanen. Jotenkin niin avoin ja rento ja kiva. KIVA POIKA!)

Heräilevä perhe on ollut yhtä ihmeissään kuin minäkin energiapiikeistäni kukonlaulun aikaan. Ja niistä rapeakuorisista lämpimäisistä.

Siihen se energia on sitten lopahtanutkin, mutta koska joka päivä on saamari soikoon syötävä, niin saatte vielä toisen reseptin. Tämän herkun alkuperä ja inspiraatio löytyy täältä, mutta oi kuinka oioinkaan taas!

Kasvispyörykät ihanassa kastikkeessa

Osta valmiita falafel-pyöryköitä, tai kasvispullia. (Reseptilinkissä löytyy kyllä ohje niihinkin.)

Tee kastike:
Kuullota kattilan pohjalla sipulia, valkosipulia ja mausteita (kuten jeeraa, garam masalaa, paprikajauhetta, chililastuja, kurkumaa...) öljyssä. Lisää pari lusikallista valmista inkivääritahnaa. Kaada joukkoon purkillinen tomaattimurskaa, purkillinen kookosmaitoa ja desin verran kermaa. Hauduttele ja maistele maut kohdilleen. Kumoa pullerot kastikkeen joukoon ja anna niiden imea makuja ja lämmetä läpikotaisin.

Tarjoile riisikeon kanssa, annoksen päälle sopivat cashewpähkinät ja korianterinlehdet, rinnalle limenlohko.

Joka päiväistä ruokarallia helpottamaan olen saanut myös jännittäviä ruokatuliaisia suomenopiskelijoltani, kuten mm. täytettyjä vihanneksia (dolma) ja pieniä taateli- ja pähkinäleivonnaisia Luulin, että dolma tarkoittaa vain viininlehtikääryleitä, mutta termi pitää sisällään muitakin kasviksia: jumalaisella, mausteisella riisillä täytettyjä kokonaisia sipuleita, tomaatteja ja kesäkurpitsan- tai munakoisonlohkoja. Ja kyllä, niitä viininlehtikääryleitäkin. Jos sinulla ei ole vielä dolmaa pyöritteleviä ystäviä, löydät esimerkiksi täältä yhden (ylipirteän) reseptin. Kannattaa ehdottomasti kokeilla!

Mitäs muuta.

Lauantaina ajelimme Fiskarsiin. Suosittelen lämpimästi, kaltaiseni epäjouluihminenkin aavistuksen innostui hillityistä valorimpsuista, tuoksuvista havuista ja tyynestä tunnelmasta, joka pienessä ruukkikylässä vallitsi. Kävelimme kiireettä ja käsikädessä kaikki puodit läpi, joimme liikaa kahvia ja söimme käsintehtyjä suklaita pienestä pahvirasiasta. Teimme onnistuneita joululahjaostoksia lähinnä itsellemme. Kotimatkalla pysähdyimme hyvin, hyvin myöhäiselle lounaalle kuolemannälkäisinä Karjaan Köttkontrolleniin, gastropubiin, joka oli erinomainen uusi tuttavuus.

Työrintamalla on hiljaista. Tai siis palkkatyörintamalla. Olen mestari ajautumaan palkattomiin projekteihin, hyvää hyvyyttäni tai valtavan innostuksen vallassa. Tässä minulla on vielä opettelemista. Vaikeina hetkinä (vaikea hetki tarkoittaa yleensä nettipankissa pyörimistä) minun on joskus myös hankala perustella itselleni tätä bloginpitoa. Toisaalta se on, ja on aina ollut, tärkeä henkireikä. Tärkeä kaikinpuolin.

Meille on tulossa piakkoin italialainen koululainen Suomen-vierailulle viikoksi, ja australialainen, mutta pari vuotta sitten hankolaistunut kissa kahdeksi kuukaudeksi. Mies sitten tasapainottaa tilannetta olemalla keikoillaan viikkotolkulla, keskimmäinen tytär puolestaan käväisee Pariisissa. Uuden vuoden aiomme viettää koko perhe Helsingissä. Haaveissa siintää simpukoita, ranskalaisia perunoita ja samppanjaa. Ja useampi yö rapeissa hotellilakanoissa, ihanaa!

Yksi ystäväni ihmetteli mitä Ranskalle on tapahtunut, jos kerran olen taas matkustamaisillani Kreikkaan. Ranska toivottavasti pysyy hetken paikallaan ilman minuakin. Itse asiassa Kreikassa vasta ymmärsin, kuinka syvästi Ranska todellakin tuntuu henkiseltä kodiltani. Kreikassa olin vain matkailija (ja oikein tyytyväinen siihenkin rooliin), mutta Ranskassa hartijani laskeutuvat ja koen pääseväni lähemmäksi elämän tarkoitusta. Olen nähnyt viime aikoina useampana yönä unta Villa Le Menestrelin maisemista, herään melkein kyynelissä ikävästä ja vannon, että vielä hetken heräämisen jälkeen tyynyni tuoksuu savulta ja sypresseiltä... Haluaisin myös Bretagneen, Pariisiin, Lyoniin. Entä Biarritz! Bordeaux!

Kreikassa jäi vain jotakin kiehtovaa tutustumista vielä kesken, joka pakottaa palaamaan.

Loppuun uskomaton, elämää mullistava oivallus: otin ilmoituspiippaukset pois päältä puhelimestani. Sähköposti ei piippaa, whatsapp ei piippaa (kyllä, meillä on edelleen sukuryhmä, jonka nimi on "Joulu"), messenger ei piippaa. Hädin tuskin vastaan puhelimeen. Autuasta. En ollut tajunnutkaan, kuinka sähköjäniksenä olinkaan jokaisen titityyn tahtiin tanssinut. Olen lukenut enemmän kuin pitkään aikaan.

Mutta laita sinä kaikin mokomin kaikki maailman notificationit päälle, ettet jää paitsi Kirjatoukan kiehtovista käänteistä. Facebookissa ja instagramissa on sentään joitakin elonmerkkejä silloinkin kun täällä on hiljaista.

Lue lisää: 

Jouluangstista voit lukea vertaistuen tarpeessa mm. täällätäällätäältä, täältä, täältä ja täältä.

Ja sitten kun olet lukenut, otat cocktail-lasin valmiiksi esiin ja sukkuloit tänne, sillä sieltä löytyy Belgian Lempin joulu, ja se on ihana <3

26.11.2016

Takaisin Kreikkaan

Hotelli Kourmas

Leigh Fermorin talo

Leigh Fermorin talon lahti

Pouloksen taverna

Sekatavarakauppa, Areópoli

Horiatiki, jälleen, aina

Hotelli Kourmas

Leipomo, Areópoli

Asiminan talossa

Hotelli Kourmas

Hotelli Kourmas

Mystras

Gythionin talon puutarhassa

Iltauinti

Kourmas ja Leigh Fermor. Ja Mani.

Pouloksen taverna

Pouloksen taverna

Pieni kiukkuinen kissa

On the road

Asiminan talossa

Kirjoittaminen takkuaa. Se ei johdu siitä, ettei olisi mitään sanottavaa, vaan siitä, että on sitä liikaa. Nupissa on ruuhkaa, tekstiä tulvii, se puuroutuu ja hajoaa avaruustomuksi ennen kuin ehtii näppäimistölle. Kuvia sen sijaan tästä hetkestä, tästä elämästä ei ole juuri ollenkaan. On niin pimeää päivin öin. Monta päivää päivittämätön blogi roikkuu ajatuksissa mukanani kuin kengänpohjaan takertunut vessapaperi ja nolottaa ihan yhtä paljon. Erityisen vaivaannuttavaa jostain syystä on ollut se, että päällimmäiseksi roikkumaan on jäänyt juuri tuo mariseva kirja-arvosteluni.

Onneksi on Kreikka, josta on vielä tarinoita kertomatta. Ja kun aikansa matkapäiväkirjojaan ja suttuisia kuviaan selailee, saattaa käydä näinkin: olen yllättäen palaamassa jo kesäkuussa takaisin Kalamataan.

Mutta ennen uusia seikkailuita nyt vielä matkamuistoihin.

Peloponnesos koostuu siis kolmesta "sormesta"eli kapeasta niemestä. Keskimmäinen on nimeltään Máni ja nyt hurautamme sinne.

Kalamatasta matka alkoi Taygetoksen vuorijonon ylityksellä. Se tarkoitti niin kiharaisia teitä, että auto piti pysäyttää parikin kertaa, jotta sain hengitellä alati viilenevää vuoristoilmaa ja kerätä voimia vielä muutamaan mutkaan. Ensimmäisenä pysähdyspaikkana oli henkeäsalpaava Mystras, joka oli Konstantinopolin kanssa bysantinajan merkittävin kaupunki ja nykyään UNESCON maailmanperintökohde. Ihmeellinen, ällistyttävä Mystras!

Mystras on lähellä Spartan kaupunkia, jossa emme tällä kertaa pysähtyneet. Kaikki manilaiset ovat kuulemma ankarien spartalaisten jälkeläisiä, hyvin ylpeitä juuristaan ja he todentotta ottavat yhä pahan silmän, erilaiset mafiatyyppiset verikostotoimet ja mitä luovimmat kiroukset tosissaan. Jännittävää. Koitin siis käyttäytyä kerrankin mahdollisimman säyseästi ja olla ärsyttämättä ketään.

Yövyimme oppaideni ystävän talossa Gythionin lähellä. Tarina kertoo, että Gythionia ovat olleet perustamassa niin Herkules, Apollo kuin Castor ja Pollux'kin, kyllä siellä sietää pysähtyä. Ilta oli lämmin, mutta pilvinen ja tuulinen. Söimme satamassa pienessä ravintolassa, jossa mustekalanlonkeroita kuivatettiin narulla ja jossa aallot löivät suolaisia pärskeitä pöytiin asti. Näimme pöydästämme lukuisien kukkuroillaan olevien annostemme yli pienelle saarelle, jossa Troijan kaunis Helena kuulemma oli viettänyt ensimmäisen yön ryöstäjänsä Parisin syleilyssä. (Näettekö, mikään Kreikassa ei ole vain tavallinen kylä, tavallinen saari tai tavallinen yhtään mikään. Kaikkialla seikkailevat taruolennot, jumalat ja tuhansia vuosia vanhat historian henkilöt. Pääni on vieläkin pyörällä. Voin vain toivoa, että edes toistan tarinoita oikein.)

Katoimme perillä iltauinnin jälkeen talolla vielä kattoterassille palan juustoa, keksejä ja viiniä ja nuuhkimme kukkivien sitruunapuiden sulostuttamaa ja sirkkojen sirityksen täyttämää ilmaa ennen nukkumaanmenoa. Heräsin lintujen lauluun hopeisessa oliivilehdossa, työnsin lasiovet auki puutarhaan ja laskin kissat sisään. Sähköt menivät vasta juuri kun olin saanut keitettyä vedenkeittimellä vettä pikakahviani varten, joten kaikki oli hyvin.

Hyvästelimme kissat, poimimme uimapuvut narulta ja jatkoimme matkaa.

Kalamatan alueen vehreyden jälkeen Mani näytti karun kauniilta. Kaikki, aivan kaikki oli hiekkakivenväristä, vaalean, melkein säkenöivän pölyistä ja kasvillisuus vähäistä. Talot olivat kapeita ja korkeita ja tuijottivat mykkinä ikkuna-aukkoineen korkeilta rinteiltä ja jyrkänteiltä kuin hölmistyneet kasvot. Tässä maailmankolkassa on jotain erityislaatuista, joka tekee ilmastakin erilaisen, samoin tunnelmasta. Areópoliin päästyämme kurvasimme ensin matkaseuralaisteni ystävättären Asiminan luokse, pääsin siis vihdoin kreikkalaiseen kotiin. Joimme kylmää vettä ja söimme sokeroituja viinirypäleitä, joihin pystyin vain vaivoin keskittymään. En saanut silmiäni irti luolamaisesta talosta, valtavasta tulisijasta, pitsiliinoista, tekokukista ja sadoista valokuvista ja ikoneista. Olimme suunnitelleet Asiminan kanssa yhteistä retkeä aivan niemen eteläkärkeen, Vatheiaan, mutta se sai jäädä toiseen kertaan tuulisen sään tähden. Hyvästelimme.

Nappasimme nopean lounaan Areópolin keskusaukion kahvilassa melkein suuren vapaussodan - joka alkoi muuten nimeomaan täältä - sankaripatsaan juurella. Kreikkalaista salaattia, paikallisia piirakoita, jotka ovat kuin pelkkää lihapiirakan kuorta, hyviä ja rasvaisia sekä Myhos-olutta. Oli aika etsiytyä majapaikkaamme.

Olimme varanneet huoneet läheisestä poukamasta, pienestä rantakylästä Limenistä. Minun huoneeni oli hotellin sivuseinustalla lahdelmaan päin. Pienellä parvekkeella oli pöytä ja kaksi tuolia, alla turkoosia vettä, pihkalta tuoksuvia havupuita ja ympärillä paria mopedia lukuunottamatta rikkumaton hiljaisuus. Kaikki kylpi kullankeltaisessa valossa. Kieltäydyin kohteliaasti kävelyretkestä ja jäin istumaan parvekkeelle Kyllikki Villan kanssa, puhelin hänelle ja kiitin kaikesta siitä matkustamisen tärkeyden pohdinnasta, joka kenties minutkin oli vuosien lukukokemusten jälkeen sysännyt yksin matkaan.

Se hetki parvekkeella oli yksi matkani kohokohdista. Luulen, että olin mielessäni nähnyt juuri tämänkaltaisen näyn, kun kuvittelin kuukauttani Kreikassa. Parveke, meri, tuolille ojennetut jo ruskettuneet sääret ja kirja. (Silti olin iloinen, että elelin kaoottisessa Kalamatassani, se antoi loppujen lopuksi enemmän.)

Lähdimme illalliselle takaisin Areópoliin. Asiminan poika Poulos omistaa keskustassa ravintolan, ja iltaisin autoilta suljetuille mukulakivikaduille oli nostettu pieniä pöytiä. Me menimme kuitenkin sisään paksujen kiviseinien ja holvikaton suojiin. Jos lukija koskaan näissä maisemissa vaeltaa, kehotan häntä istahtamaan tähän ravintolaan. Ruoan tähden, sillä kyseessä oli yksi parhaista matkoillani nauttimistani aterioista, mutta myös Pouloksen tähden. Jos milloinkaan olet nähnyt vanhoja mosaiikkeja tai seinämaalauksia antiikinajan sotilaista, tiedät nyt miltä Poulos näyttää. Kapeat kasvot, korkea otsa, tummat hiukset, parta ja kulmat. Silmät ovat mantelinmuotoiset ja raskasluomiset, suu kaunis ja nenä jylhä. Historia avautuu tämmöisissä hetkissä hauskalla tavalla. Mutta mitään sotisopaa saati harjaksilla varustettua kypärää hänellä tietenkään ei ollut. Eikä Poulos ollut ollenkaan sotaisa, vaan hurjan sympaattinen, nauravainen ja kiltti. Keittiössä hänellä häärii parimetrinen, alati korvasta korvaan hymyilevä kirkasääninen poika, joka taikoi herkkuja pöytään pieni pannullinen toisensa perään. Kaikki oli suunnattoman maistuvaa! Joko vakuutuit?

Ja sitten siitä kreikkalaisten vieraanvaraisuudesta: viereisen sekatavarakaupan rouva oli hänkin oppaideni ystäviä. Hän vilahti kuin varjo ravintolan takahuoneeseen illan aikana ja myöhemmin selvisi, että kuitatakseen laskumme. Olimme kiitollisia, kylläisiä ja valmiita petiin.

On ihmeellistä, että vaikka kuinka hyvin (ja paljon) söisi, niin aamulla on aina nälkä. Roikuttuani aikani yöpaidassa parvekkeen kaiteen yli huokailemassa aamun valkenemista valuimme alakertaan aamiaiselle. Pöydissä oli silitetyt valkoiset pellavaliinat, asiakkaina vain me. Vanha rouva kantoi meille pöydän täydeltä erilaisia leivonnaisia ja kakkusia, kuten kikkuroita peloponnesoslaisia lalagioita, tuoreita kananmunia ja paksua jugurttia. Kuppeihin kaadettiin kahvia ja laseihin appelsiinimehua. Syötin tuolini jalan alla kyyhöttävää pientä äkeää kissanpentua, otin sata kuvaa.

Paluumatkalla pysähdyimme vielä Stoupan rannalle etsimään Zorbaksen jalanjälkiä ja ajoimme viehättävän Kardamilin läpi. Kardamilissä on kuvattu Before Midnight-elokuvan muutama kohtaus ja varsinkin Kardamilin liepeillä sijaitseva kirjailija Patricl Leigh Fermorin talo kiinnosti. Sekä kirjailijan itsensä että elokuvan takia. Elokuvassa talo esiintyy "Jessen ja Célinen" Kreikan majapaikkana. Mutta tästähän kirjoitinkin jo aikaisemmin, turhaan toistan.
Talossa ei voi tällä hetkellä vierailla, sen kohtalo on hiukan epäselvä (kuinka kreikkalaista...). Oli kuitenkin ihmeellistä löytää se kauniista poukamasta, ikkunat merelle tähyillen, nähdä kivinen laguuni ja kurotella hedelmäpuiden yli pihapiiriä ja kaunista rakennusta. Kiipesimme mutaista polkua suurelle portille, annoin kämmenen liukua kivimuurilla. Vaaleansinisten ikkunanpokien takana paloi valo.

Pari hyvää osoitetta reissukirjaan:
Mystras
Pouloksen taverna (fb), Areópoli
Hotel Kourmas, Limeni

21.11.2016

Eksyksissä kristallipalatsissa


Ihan ensimmäiseksi: älä lue tätä postausta, jos et vielä ole lukenut Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsia ja jos aikomuksenasi on se lukea. Palaa vasta lukemisen jälkeen. (Ja lue nopeasti, haluan keskustella tästä!)

Toistan: älä lue tätä postausta, jos et vielä ole lukenut Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsia ja jos aikomuksenasi on se lukea.

* * *

Luin Anna-Kaari Hakkaraisen "älykkään high life -romaaninKristallipalatsi kaksi kertaa. Aloitin uudestaan alusta saman tien kun olin kääntänyt takakannen kiinni. Niin on kuulemma tehnyt moni muukin lukija.

Mutta olenko minä taas se ainoa tollo, joka ei ymmärtänyt?

Kuka se tutkija oikein oli?
Henriikka? (Ei taivu.)
Oliko koko Paulia olemassa?
Oliko puutarhalapsuuttakaan? Ja jos oli, niin kenen kahden?
Kuka siis rakasti ja ketä ja millä lailla?
Oliko lummelampi sisällä vai ulkona, oliko lampia useampia, en näe? Ketkä kaikki hukkuivat?
Muutenkin, ne lumpeenlehdet, vertauskuva jollekin? Kantaa, ei kanna?
Mikä se Vane-juttu oli? (Vane...)
Beau?
Kirja, jonka kansilehteen oli piirretty sydän?
Kultasateen myrkyllinen kukinto?
Oliver's People -lasit, sekä Vanella että tekstissä vilahtavalla koodarilla, pitääkö nyt hoksata jotain?
Oliko tässä jotain mystisiä aikatasoja, joita en tajuuuuuuuuuu?
Tapahtumat Atlantin rannalla?
Me riitelimme, sinusta. Siis tiesikö Dora?

Ja niin edelleen.

Langat eivät solmiinnu yhteen, jäljelle jää melkein hätääntynyt turhautuminen. Auttakaa!

Toinen juttu.

Taitavalle romaanille olisi pieni hienovaraistaminen tehnyt hyvää, se olisi tuonut happea kerrontaan. Vastakohdat olisivat herkullisempia, jos ne eivät olisi niin räikeitä.

Koen aavistuksen helpoksi ratkaisuksi luetella blogimaailman kliseitä merkki merkiltä, ne kun ovat blogeja seuraavien tai instagramissa viihtyvien silmien alla päivästä toiseen. Kyllä me ne tunnistaisimme ilman toistuvaa alleviivaamistakin. Jos elämäntapaa olisi maltettu kuvailla nostamatta jokaista nopeasti muodistamenevää yksittäistä tuotetta nimeltä valokeilaan (tai kauniin lasikuvun alle, kuten blogeissa on tapana?), kantaisiko kirja ajallisesti pidempään?

Vaikka lankesinkin paikoin hykertelemään, tunsin hykertelystäni pahaa mieltä: tässä on jotain väärin.

Olisin hyvinkin voinut kirjoittaa kriittisesti muotiblogien maailmasta ennen tätä kirjaa. Olen kadehtinut välillä muiden bloggareiden täydellistä elämää ja varsinkin helpolta näyttävää menestystä. Olen leikkinyt ajatuksella, että pitäisikö ottaa ja rakastua johonkin urheilijaan, tai tehdä vauva, ehkä jopa kaksoset. Sisustella vähän. Olen yrittänyt asukuvia, mutta näytän niissä vaivautuneelta ja kömpelöltä. Reseptini eivät ole reseptejä. Elämässäni on aika vähän mitään hohdokasta esiteltävää eikä varallisuuteni, ahkeruuteni tai mielikuvitukseni riitä koukuttavaan postaustahtiin. Ainakaan ei kannata kirjoittaa kirjoista, ne ovat omassa blogissani vähiten lukijoita kiinnostava aihe.

Kun näin kärjistykset sanoiksi purettuna edessäni, tunsin kuitenkin epämääräistä ahdistusta: miksi nainen, toimittaja (lifestyletoimittaja) ja kirjailija simplifioi, latistaa ja tekee vähän naurettavaksi monille nuorille naisille syntyneen uuden ajan työn ja tulonlähteen? Pinnalliselta vaikuttavan puuhastelun takana on työtä ja tutkimusta, vainua ja silmää; mikä toimii, mikä ei. Tekee yhtäkkiä mieli puolustaa sitä blogimaailmaa, josta olen kokenut itseni niin ulkopuoliseksi.

Köyhyyden, lähiörappion tai muuten vain täydellisesti nuokkuvien pionien vastakohtaelämän kuvaus toistaa myös kovin tuttua kuvastoa Crocseineen, leggingseineen, tribaalitatuointeineen ja viideltä saunaan-heittoineen.

Tutkijan, minäkertojan, älykkyydenosoitukset name droppailuineen, narkissos-myytteineen ja kirjallisine viittauksineen ovat ihan yhtälailla ärsyttävää (jos nämä asiat ärsyttävinä haluaa ottaa) itsensäpönkittämistä, brändinrakentamista ja mielikuvien luomista kuin tiettyjen kauneuden koodistojen käyttäminen imagonrakennukseen. Sorrun tähän knoppailuun joskus itsekin, niiden asukuvien puutteessa. Ainahan, kaikkialla, kaikissa ajoissa ja jopa kulutuskielteisimmillä anarkistipunkkareilla on ollut esteettinen koodistonsa, kaikki aikalaiskulttuuri on omanlaistaan identiteettiperformanssia?

Jostain syystä tätä tarinaa rakastetaan nyt toistaa, sitä että juuri bloggari elää erilaista elämää kuin miltä ulospäin näyttää tai mistä lähtökohdista hän on ponnistanut. Näittekö suomalaisen elokuvan Onnenonkija? Miksi taustan paljastaminen (oi olisipa se oikein tuhruinen!) on niin himottavaa? Miksi juuri tässä naamiot vaaditaan pudotettaviksi, kun sitä ei juuri muissa konteksteissa tehdä? Eihän toimittajakaan tuo esiin omaa lapsuuttaan, taustaansa tai elämäntilannettaan kirjoittaessaan tuotteista, joiden esittelemisestä hänelle maksetaan? Enkä jaksa uskoa, että blogeja pääsääntöisesti luetaan sillä oletuksella, että ihminen paljastaisi niissä koko minuutensa, kaikkensa. Kukaan ei kai luule, että bloggarin nimeltä Dora G nimi on oikeasti Dora G? Miksi kaikki tämä sarkasmi?

Kirjassa on myös runsauden rasitetta. Hakkarainen on loistava kirjoittaja ja taitava kertoja. Säkenöivä, älykäs, lahjakas. Asiansa hallitseva. Eri tasoilla seikkaileva aistillinen teksti vie mennessään humahduksen lailla, siinä tekee mieli asua ja se ihan tuoksuu. Mutta: luin vähän ennen Kristallipalatsia Riitta Pulkkisen uusimman Paras mahdollinen maailma, jota vaivasi samankaltainen turvotus. Liian täysi tarina, liikaa sanoja, liikaa draamaa ja paatosta, liikaa kaikkea. Usein uskottavuuden (ja näköjään ainakin yhden lukijan kohdalla ymmärryksen) kustannuksella.

Sanat, joita käytetään taitavasti ja jotka ovat sanoista kauneimpia toimivat lopulta - kasvillisuusteemassa pysyäksemme - kuin tukahduttava muratti ja jättävät ilmattoman, valottoman olon.

(Lisäksi Kristallipalatsissa mm. Sari Östmanin tutkimuksen tuominen muuten niin mystisenä etenevään tekstiin, tai sitaatit Kodin Kuvalehden artikkelista, tuntuvat päälleliimatuilta ja todistelevilta, tunnelma notkahtaa.)

Lopuksi ajattelen, että mitä jos tarkoitus onkin olla ymmärtämättä. Että juuri siinä piilee kaiken tämän ajan absurdiuden kristallinkirkkain sormellaosoitus?

Mutta olisipa se sitten turhaa, edes yrittää.

Ai niin, omat legendaariset Repettoni ovat nyt jossakin kreikkalaisessa jätemyllyssä, tai kaatopaikalla korppien nokittavana. Heitin kenkäni lähtöaamuna kadulla olevaan kolisevaan metallisäiliöön ja minua suretti. Niiden pohja hajosi lopulta käytettyäni tossuja vuosia yötä päivää, kesät talvet. Ostan todellakin joskus vielä toiset. Mustat, niin kuin Brigitte Bardot'lla.

Lue lisää: Kirjan hieno kansikuva on Sanna Kanniston käsialaa.

20.11.2016

Mikä ihana ilta!














Hei pitkästä aikaa.

Kirjoitushalut ovat olleet vähissä, laskeutuminen Kreikasta ei totta vieköön ole sujunut kivuttomasti. Itsekseenoloon tottui. Siihen, ettei koko ajan tarvinnut olla huolehtimassa muiden tarpeista, elää muiden aikataulussa. Marraskuun umpipimeys, kylmyys ja hiljaisuus eivät varsinaisesti ole helpottaneet asettumista. Illat tuntuvat sietämättömän pitkiltä, aamut eivät taivu valon puolelle millään. Kaipaan hulinaa, katuja täynnä kahviloita, vilkasta ulkoilmaelämää yötä myöten, musiikkia, tuoksuvia iltoja, lämpöä.

Viimeisen kymmenen vuodena aikana olen hiljakseen purkanut monta väitettä, joita olen hokenut, koska niin on kuulunut sanoa, koska tietyt mielipiteet vain ovat jotenkin yleisesti ottaen oikeampia kuin toiset.

Joulujutun jo tiedättekin. Hoin vuosia muiden mukana että joulu on ihanaa aikaa vain tajutakseni, etten itse asiassa välitä joulusta juuri ollenkaan. (Tosin jos näkisitte kotimme eilisten joulukadun avajaisten ja niiden seurauksena siinneen koristeluvimman jäljiltä, ette uskoisi sanaakaan tuosta edellisestä lauseesta :))

Olen myös sanonut, että rakastan käpertyä kotiin ja myysailla villasukissa. Että borta bra men hemma bäst. Paluuni jälkeen olen tullut tulokseen, että haluaisin tässä elämässä sittenkin vain matkustaa, seikkailla ja istua kuppiloissa katsomassa ihmisiä.

Onneksi marraskuu on tarjonut ainakin jälkimmäiseen mahdollisuuksia.

Torstaina koitti vihdoin vuosi sitten ääneen lausutun ajatuksenpoikasen lopputulos: Beaujolais Nouveau-bileet. Olin valinnut juhlakansalle kolmeksi päiväksi meidän Kino Olympiaan leffan, ranskalaisen Tämän jälkeen. Pidin kovasti, vaatii suurta rohkeutta tehdä noin vähäeleistä tänä actionin aikakautena. Elokuvateatterista painelimme viimaisen kaupungin läpi kaulahuivien suojissa sysimustaan satamaan ja Ravintola Makasiinin takaovista sisään.

Mikä tunnelma! Mikä tuoksu!

Isäntämme oli taitavine keittiötiimeineen tahkonnut meille erinomaisen viiden ruokalajin menun, jonka kanssa maistelimme kahta eri pullollista nuorta Gamaytä. Parjattuun uuden sadon viiniin ei kannata suhtautua kuten punaviiniin, tai punaviineihin sitä vertailla, vaan ottaa viini vastaan ihan omanlaisenaan avoimin mielin. Juoda isoin kulauksin vaikka maitolasista, hyvän ruoan kaverina, antaa makuelämykseen puoltavasti vaikuttaa riemuntunteen siitä, että sato on nyt korjattu ja kellareissa kypsyy taas mainioita juomia monille vuosille. Beaujolais Nouveaussa on hilpeyttä, elämäniloa ja ...banaania.

Suuri kiitos iltaan osallistuneille minunkin puolestani. Mikään ei olisi tehnyt minua juuri nyt iloisemmaksi kuin vilkas puheensorina, naurunremahdukset, pitkät, polveilevat keskustelut ja hauskasta illasta nauttivien ihmisten - tuttujen ja tuntemattomien - kasvot. Tavallisena torstaina! Juhlat jatkuivat perjantaina, silloinkin loppuunmyydylle salille. Osallistuneiden kiihkeät toiveet ensi vuoden kekkereistä on kuultu ja korvan taakse laitettu. Palaamme asiaan.

13.11.2016

Tanssin Zorbaksen rannalla

Pakkohan se nyt on lukea, Zorbas.

Parasta olisi ollut tarttua kirjaan Kreikassa, koska jotenkin uskon, että tämä teos (kuten mm. Henry Millerin Marussin kolossi, jonka Kalamatan rannoilla ja pölyisellä parvekkeellani hiki päässä hurmiossa luin) ei vain aukea täällä viileänvaaleanharmaan marrastaivaan alla ihan samalla tavalla. Mutta koska lukumaisemani ei nyt ihan heti Kreikaksi muutu, saa meren ympäröimä Hanko kelvata.

Kerro minulle Zorbas kirjan tapahtumat sijoittuvat Kreetalle, josta kirjailija Nikos Kazantzakis oli kotoisin. Kreetalla kuvattiin myöhemmin myös kuuluisa elokuva kirjaa mukaellen. Siksi koko maailma tietenkin sijoittaa villin Zorbaksen aina Kreetalle, jossa Zorbaksesta on otettu ilo irti monin mahdollisin tavoin. MUTTA! Vakuuttavan 30 päivän peloponnesolaistaustan omaavana haluan oikoa muutamaa asiaa ja jakaa kanssanne seuraavan järisyttävän informaatioryppään tarinan taustoista. Vaikka puhummekin nyt kirjasta emmekä elokuvasta, sallin mieleenne liukuvan Mikis Theodorakiksen säveltämän tunnusmusiikin ensimmäiset tahdit... tiidittitti tiidittitti tiidittitti...

Aloitetaan:

Luulitko, että tarina Zorbaksesta on satua? Ei se ole, Zorbas on (melkein) totta. Mutta sen ihan oikean Zorbaksen etunimi ei ollut Alexis, vaan Giorgis.

Ja jos Giorgis Zorbas ei seikkailutkaan Kreetalla, niin missä sitten?

Giorgis Zorbas ja kirjailija Kazantzakis päätyivät tosielämässä yhteen kun Zorbas aloitti työt Kazatzakiksen hiilikaivoksilla lähellä pientä Stoupan kylää, aivan Kalamatan naapurissa, vuonna 1917. Asuiko Zorbas jo Stoupassa kun he tapasivat, vai tulivatko he Stoupaan yhdessä, tästä esiintyy eriäviä mielipiteitä. Yhtä kaikki, kirjaan innoittaneiden tapahtumien näyttämö on täällä.

Raskaiden kaivospäivien jälkeen istuttiin Stoupassa alas, kumottiin kuparikannullinen jos toinenkin viiniä läheisiltä rinteiltä, ja Zorbaksen ehtymätön elämännälkä ja salvialta tuoksuvat tarinat alkoivat kutoa verkkojaan Kazantzakiksen päässä.

Ja siellä, Stoupassa, Kalogrian hiekkarannalla, johanneksenleipäpuiden, pinjojen ja valtavan, oliivitarhojen hopeoiman Taygetos-vuoren suojaamassa poukamassa Zorbas todellakin tanssi.

Minäkin olen nyt käynyt sillä rannalla. Oli yksi ainoista harmaista päivistä, sataa tihutti lämmön läpi. Pieni lahti oli vehreä kuin sademetsä, tuoksui aavistuksen makealta, mutta eniten meren suolalta. Vesi läikkyi laiskasti rantaan. Ranta oli tyhjä, kesäisin se on suosittu ja vilkas rantatuoleineen, aurinkovarjoineen, lapsilaumoineen pikkuruisine ämpäreineen ja lapioineen. Nyt hiekka oli märkää ja tummaa, parin laudan levyinen polku oli liukas. Rantaa reunustivat pienet tavernahökkelit, jotka olivat lokakuussa jo kiinni. Ballerinojen kärkiin tuli suolasta valkoiset puolikuut, Zorbaksen santourin sijaan soi lintujen laulu.

Frankofiilinä sain kuin sainkin rakennettua aasinsillan rakkaalle Rivieralleni:
Zorbas on kirjoitettu... ANTIBESISSA! (Kreikkalaisten antiikin aikana perustaman Antipoliksen nimi tarkoittaa "vastakaupunkia". Toisella puolella lahtea kun hehkui jo silloin Nizza, Nikaia.)

Kirja syntyi vasta vuosikymmeniä Zorbaksen kohtaamisen jälkeen, vuonna 1946 kun ympäri maailmaa kiertänyt Kazantzakis oli asettunut toviksi Ranskaan. Antibesin Place du Safranierilta löydät pienen Kazantzakikselle omistetun kivitaulun ja -penkin. Myös Stoupan rannalla on Kazantzakiksen pronssinen rintakuva.

Stoupasta voisi kirjallisuudesta kiinnostunut matkailija muuten vuokrata romaanista tutun aidon kivitalon, joka on niin viehättävä, että sen viehättävyydelle aitouskin häviää. Kyllä, siellä haluaisin yöpyä, syyksi riittävät (jos ei jo kirja niin) tuo yksinkertainen tulisija, kivilattiat ja siniset, puuvillaiset päiväpeitot.

Niin, se kirja: en ole vielä lopussa, mutta koukussa olen. Naisia, suuhunpantavaa ja musiikkia rakastava sydämellinen Zorbas pursuaa elämää aika lailla raakana ja suodattamattomana, kaikenlaisesta korrektiudesta vapaana. Ihmiset ovat elukoita, sanoo Zorbas. Kirjailija, minäkertoja (ja lukijakin) tuskailee paikoitellen Zorbaksen suoraviivaista elämänkatsomusta (toki maailma ja aikakin on eri) mutta myös oppii häneltä paljon.

On tärkeää lumoutua elämästä jokaisen aamuruskon myötä uudelleen, nauttia aina kuin se on mahdollista ja tuntea syvästi, niin syvästi, että tunne purkautuu välillä hikikarpaloita heruttavana tanssina. Hulluus ei ole hulluutta, vaan elämänvoimaa.

Kirja on vahva, jotenkin fyysinen, vähän mystinenkin lukuelämys. Teksti tuoksuu ja soi, jotkut kohtaukset ovat niin hienoja että vavisuttaa. Nautiskelen hitaasti.

Kirja myös avaa kreikkalaisuutta, jota minun oli matkallani joskus vaikea ymmärtää. Niin toimii kirjallisuus parhaimmillaan.

"Jäimme vaieten lieden ääreen istumaan iltamyöhäiseen saakka. Tunsin jälleen kuinka onni asuu yksinkertaisuudessa ja kohtuullisuudessa - lasi viiniä, kastanja, pieni vaatimaton liesi, meren kohina, ei muuta. Tunteakseen, että tämä on onnea, tarvitaan vain yksinkertainen ja tyytyväinen sydän."
(Suomentanut ranskan kielestä, Vappu Roos.)

Turkkilaisten tieltä lapsena paennut ja järkyttävien näkyjen ja pelon aiheuttamaa epätoivoa aina mukanaan kantanut Kazantzakis on haudattu kotiin Heraklioniin, Kreetalle. Hänen hautakivessään lukee meidän toteemipaalullemme Kyllikki Villallekin tärkeä motto:

En toivo mitään. En pelkää mitään. Olen vapaa.
Δεν ελπίζω τίποτα. Δε φοβάμαι τίποτα. Είμαι λέφτερος.

Psssst: Jos Kalamatan kulmat alkavat kiinnostaa, myös minun lokakuun kämppäni on nyt airbnb:ssä! Sanokaa ihanalle Marialle terveiset.

11.11.2016

So long Leonard

Sitä vaan, että tämän maailman tomut jaloistaan karistanut Leonard Cohen on pyörinyt tässä blogissakin. On luettu vähän äkäsenä (yllätys, yllätys) Leonardin elämäkertaa ja on haaveiltu Hydrasta. Tomusta tähtipölyksi siirtymisen kunniaksi hillun taas omia sekopäisiä polkujani ja luotan, että juuri tätä tekin nyt tarvitsitte.

Leonard Cohen lukee runonsa Days of Kindness, kas näin.

Päivän kirja voisi olla joku Leonard Cohenin kirjoittama tai hänestä kirjoitettu, mutta valitsen rakkaustarinan, Kari Hesthamarin So Long Marianne - A Love Story (Amazon):

"At 22, Marianne Ihlen travelled to the Greek island of Hydra with writer Axel Jensen. Axel wrote and Marianne kept house, until the day Axel abandoned her and their newborn son for another woman. One day while Marianne is shopping in a little grocery store, in walks a man who asks her to join him and some friends outside at their table. He introduces himself as Leonard Cohen, then a little-known writer..."

Ja kuva, se on Leonard Cohenin vuokra-asunnosta Hydralla, Pinterest.

10.11.2016

Paniikin partaalla

No niin, olipahan eilinen. Heräsin kello 3 vaalivalvomaan eli tuijottamaan suu auki äänestyskäppyröitä että mitähän helvettiä. Olin luvannut herättää lapset kuuden maissa kaakaolle ja croissantille tv:n ääreen, ja niin teinkin, vaikka teki kipeää näyttää kakaroille minkälaisessa maailmassa me elämme.

Päivä valkeni, kituliaasti kuten marraskuulla on tapana. Aamun kalpea valontapainen paljasti ikkunan takana maiseman, joka näytti yhtä kermavaahdolla kuorrutetulta kuin käsiämme lämmittävät kaakao- ja kahvikupitkin. Ulko-ovet koululaisille saatiin auki vain vaivoin ja heidät opin tielle tuupattiin.

Sinnittelin koko päivän sekaisin sekä väsymyksestä että epäuskosta, liukastelin hyisillä kaduilla asioillani ja illalla tein mitä jokainen kunnon ihminen tekee paniikin uhatessa. LÄMPIMIÄ VOILEIPIÄ.

Lämpimät kinkku-juustoleivät ranskalaisittain

Lado uunipellille leivinpaperin päälle reiluja viipaleita rapeakuorista leipää
Voitele jokainen leipä runsaalla ranskankerman ja Dijon-sinapin sekoituksella.
Lado leiville hyvää kinkkua ja raastettua, maukasta juustoa (esim. Appenzelleria).
Paahda leipiä uunissa kunnes juusto kuplii ja ihanasti ruskettuu.

Tarjoile vihrean salaatin ja vaihteeksi vaikka kreikkalaisen salaatinkastikkeen ladolemonon kanssa. Kastike on mainio kumppani myös kalalle tai kanalle.

Ladolemono

Laita pieneen kuppiin yhtä paljon (esim. 1/2 dl ja 1/2 dl)  hyvää oliiviöljyä ja tuorepuristettua sitruunanmehua, mausta suolalla, oreganolla ja mustapippurilla. Jotkut hurjapäät lisäävät tähänkin Dijon-sinappia. Vispaa sekaisin.

Tiesitkö: Hanko, Suomen Etelä, on nyt maamme lumisin paikkakunta!

8.11.2016

Eläköön Kalaallit Nunaat

Pika-moi! Leffafestariviikonloppu takana, yllättäen suosikiksi nähdyistä nousi Sumé - The sound of a revolution, dokumenttielokuva grönlantilaisesta folk rock -bändistä.

Sumé oli jotakin ennenkuulumatonta 1970-luvun Tanskassa ja Grönlannissa: ensinnäkin he lauloivat grönlannin kielellä, ja toiseksi laulut olivat vahvoja ja suoria kannanottoja Grönlannin itsehallinnon puolesta Tanskan kolonialisimia vastaan. Nuoriso suorastaan sekosi.

Grönlantilaisia oli siihen asti taivuteltu luopumaan omista tavoistaan ja omasta kulttuuristaan, jopa omista asuinsijoistaan. Kokonaisia kyliä tyhjennettiin ja ulkoilmassa omavaraisesti eläneet asukkaat sullottiin massiivisiin betonilähiöihin. Lähetystyöntekijät kielsivät rummut ja tanssit, tilalle tuli virrenveisuuta tanskaksi. Sumén musiikin myötä, biisi biisiltä, inuiitit rohkaistuivat ottamaan päätäntävaltaa takaisin itselleen.

Arkistomateriaali on lumoavaa katsottavaa, teki välittömästi mieli lähteä Grönlantiin. Tai 70-luvulle.

Sumén albumit (niitä on vain kolme, Sumén elinkaari yhtyeenä jäi lyhyeksi) löytyvät netistä kuunneltaviksi, leffan traileriin pääset tästä.

Tässä liikuttavassa klipissä taas nähdään bändiläiset vuonna 2015, kiertämässä Grönlannissa biisinsä Inuit Nunaat tahtiin.

Hanko on hautautunut lumeen, näkymä ikkunasta on kuin katsoisi iglusta ulos. Taidan lähteä lumitöihin, palataan juttuihin myöhemmin. Kreikkaakin olisi vielä kertomatta, vieläkö jaksatte kuunnella?

3.11.2016

Lämmittävä kurpitsakeitto

Suomen Etelä on valkoisen vaipan peitossa, on kaunista ja kylmää. Tuuli pöllyttää lunta hiljaisilla kaduilla. Pitkän, lämpöisen syksyn jäljiltä nuppuisat ruusut, kirjaston takana kukkiva laventeli ja tomerana vielä rosaa uhkuva pelargonia pihallani ovat säikähtäneet jähmeiksi. Hyppäys viime viikon keskiviikon rantatuolitunnelmista tähän on ollut tietysti minullekin pienoinen shokki.

Viikko sitten keskiviikkona siirryin kirjoineni rannalle kymmenen aikaan, valitsin tyhjästä tuolirivistöstä reunimmaisen pedin. Pyysin tarjoilijaa tuomaan appelsiinimehua ja avaamaan aurinkovarjon. Onneksi uimapukuni on musta, sain kenties jonkun armon kirkosta hiippailevien silmissä, he kun istuivat pappia myöten kahville aivan taakseni terassille. Menin uimaan, uin kauan ja katselin valtavia vuoria ja sitä, kuinka kynsilakkani oli ihan saman väristä kuin kirkas, vihreä vesi. Valahdin uinnin jälkeen rantatuoliin, kuivuin, kuumenin varpaita myöten, uin uudestaan. Tilasin juustotoastin ja tsatsikia, uin lisää. Meri oli niin lämmin, että sieltä sai nousemaan vain uimiseen uupuminen, ei koskaan vilu.

Jokainen soluu minussa huutaa nyt lämpöä, kylmyys saa kropan ja pään särkemään. En olisi ikinä uskonut, että nautin kuumuudesta (alkujärkytyksen jälkeen) niin paljon, olenhan aina väittänyt etten ole rantaelämän ystävä vaan pikemminkin semmoinen villatakki-kultturelli-vilukissa-elli.

Helteen puutteessa turvaudutaankin kuumaan kurpitsakeittoon ja lämmittävään punaviiniin!

Myskikurpitsakeitto
Alkuperäisen ohjeen nappasin tulosteena Hangon S-marketista. 

6:lle (minä tein kyllä tuplat, ja maustoin reilummin)

n. 500 gr myskikurpitsaa (myskikurpitsa on se vaaleankeltainen, jonkin afrikkalaisen rytmisoittimen tai ööh, miehen varustuksen näköinen pitkulainen kurpitsa. Ei siis se oranssi, jolle kaiverretaan julmettu irvinaama.)

1 sipuli
1 valkosipulinkynsi
2 porkkanaa
4 jauhoista perunaa
8 dl kasvislientä
1 dl kermaa
1 tl suolaa
0,2 tl muskottipähkinää (höpsistä...)
0,2 tl sokeria (ei välttämätön)

Halkaise kurpitsa pitkittäin, raapaise lusikalla siemenet pois. Laita kurpitsat leikkuupinta alaspäin uunipellille ja pistele haarukalla. Valele oliiviöljyllä. Paahda 200 asteisessa uunissa noin 45 minuuttia tai kunnes kurpitsanpuolikkaat ovat pehmeitä.

Paisko kattilan pohjalle öljytilkkaan pilkotut vihannekset, kuullota hetki. Lisää nyt pehmeä kurpitsanliha.
(Alkuperäisessä ohjeessa kehotettiin käyttämään myös kuori, mutta koska minulla oli reilusti kurpitsaa ja koska kuori irtosi kuin itsestään, jätin sen sivuun ja kauhoin talteen vain sisuksen.)

Lisää kasvisliemi ja keitä vihannekset kypsiksi. Soseuta, lisää kerma ja mausteet. Lisäsin mustapippuriakin. Kermaa pistin vähän vähemmän, sillä lopputulos on muutenkin samettinen ja lempeä, ja sitäpaitsi on niin kivaa lisätä pöydässä vielä ranskankermanokare keiton päälle!

Koristele keitto paahdetuilla kurpitsansiemenillä, basilikalla ja persiljalla. Siis jos olet muistanut ottaa ne kurpitsansiemenet talteen ja ostaa basilikaa ja persiljaa...

J. K. Kirjoitin koko ajan keskiviikko-tunnelmissa, vaikka on torstai. Hyvin menee!

Yksin Kreikassa kirjoittamassa

Katsokaas, mihin törmäsin.

Ateenalaissyntyinen, mutta sittemmin englantilaistunut Daphne Kapsali otti hatkat kotikaupungistaan Lontoosta viettääkseen sata päivää pienellä Sifnoksen saarella, Kreikassa, yksin.

Hänen tarkoituksenaan oli kirjoittaa, ja sen hän tekikin. Ensin blogia, ja lopulta blogin myötä syntyneiden 100 tekstin pohjalta kirjan. Kapsalin kirjasta tuli pienimuotoinen menestys, jota on verrattu jopa monelle tärkeään Eat Pray Loveen. Tässäkin kun kyse on rohkaisusta omien unelmien toteuttamiseen ja vanhasta vapautumiseen. Oman elämänsä muuttamisesta.

Lopulta Kapsali jäi saarelle pidemmäksikin aikaa, palasi sitten Lontooseen, ja nyt käsittääkseni seilaa molempien paikkakuntien väliä.

Kirjasta en osaa sanoa vielä juuta enkä jaata, vasta painoin nettikirjakaupan tilausnappulaa. Mutta koska minä olen minä ja intoilen aina etukäteen, halusin jakaa tiedon kirjan olemassa olosta teille heti.

100 Days of Solitude, Daphne Kapsali
"How far do you need to go to find yourself?"

1.11.2016

Sitruunainen kanapata pitää auringon vielä esillä

Usein matkojen jälkeen himottaa kokata kohteen makuisia ja mukaisia juttuja, ja jotenkin sillä lailla koittaa pitkittää matkaa. Tässä tapauksessa sitä hiukan myös yrittää ujuttaa kokemaansa muillekin. Ensimmäisenä iltana söimme pieniä lihapullia, katkarapuja ja mustekalarenkaita, toisena iltana kokkasin tsatsikia, kanaa ja jälkiruoaksi hunajaisia hedelmiä.

Sain Kreikan vuokraemännältä tuomisiksi ihanaa, maailman parasta, paksua, vihreää kalamatalaista oliiviöljyä ja Kalamatan oliiveja. Ne olivat tietysti pääosassa.

Rapean, sitruunaisen uunikanan ohje on Soppa 365-sivustolta, se henki tarpeeksi välimerellisiä tuulia käydäkseen melkein - ihan tarpeeksi - kreikkalaisesta. Hieman alkuperäistä reseptiä tuunaten tein ruoan näin:

Sitruunainen kanapata

Pese perunat ja puolita ne sen kummemmin kuorimatta. Isoimmat potut voi laittaa neljään osaan. Lado suureen, öljyttyyn uunivuokaan, valele öljyllä ja mausta suolalla. Nakkaa perunat uuniin saamaan nopea väri pintaan ja sitten pois, on aika lisätä muita vihanneksia.

Lado toiseen öljyttyyn uunivuokaan tarpeellinen määrä kanaa, mielellään jotain luista osaa. Minä käytin Naapurin maalaiskananpojan paisteja, jotka on jo esimaustettu sitruunalla ja persiljalla. Lisämausta tarvittaessa. Ruskista kanat ihanan rapeakuoriseksi erikseen, ennen kuin kaikki yhdistetään.

Lohko nyt myös punasipulia, paprikaa, kesäkurpitsaa ja vaikka muutama pehmenemään päin oleva tomaatti. Kumoa uunista tulleiden perunoiden päälle. Oliiveja kourallinen. Muiden ainesten määrästä riippuen yksi tai kaksi luomusitruunaa, hyvin pestyä, kuorineen neljään osaan ja pataan nekin. Samoin tölkki tai kaksi latva-artisokkaa. Mausta kokonaisilla valkosipulinkynsillä, suolalla ja mustapippurilla. Sopivia yrttejä tähän pataan ovat mm. kuivattu rosmariini, oregano, timjami ja miksei pieni minttukin.

Onko tarpeeksi sekavaa? :)

Nyt on siis aika yhdistää: Sinulla on yksi suuri vuoka, jossa on paahtuneita perunoita ja loput kasvikset hyvin mausteiden kanssa sekoitettuna. Nosta nyt rapeat kanat päällimmäiseksi ja laita koko komeus uuniin, kunnes kaikki on kypsää ja tuoksuvaa. Tarkista maut, roiskuta vielä hyvää oliiviöljyä ylle.

Tein taas satsin, jolla olisi syöttänyt koko spartalaisen armeijan. Se osoittautui onnenpotkuksi, sillä olen  ehtymättömän vuoan ansiosta ehtinyt istua kaksi päivää aamusta iltaan hankolaisissa kahviloissa filosofoimassa sekä levittämässä suullisesti myyttisiä seikkailuitani kaikille, jotka suostuvat (tai itkevät ja suostuvat) kuuntelemaan!

Hunajaomenat ja -päärynät

Kuori, poista siemenkota ja pilko muhkeita omenoita ja päärynöitä ja aseta lohkot kauniille vadille.
Valuta päälle (timjami)hunajaa.
Koristele kanelilla ja pähkinöillä.

Lisää Kreikka-fiilistelyä? Kiva klippi Peloponnesoksen alueesta katsottavissa täällä.

Ainutlaatuinen ja aito

Miten mulla tulee nyt tuosta Lumenen uuden Beauty Born of Light-tuotesarjan esittelytekstistä vähän hyytävä olo, jotenkin vahvat persuvibat? Piti oikein kaivaa paperinkeräyksestä sunnuntain Hesari ja sen etusivu uudestaan esiin ja katsoa mikä mua jäi vaivaamaan.

Teksti menee näin:

"Tämä on sinulle, suomalainen nainen. Mikä tekee sinusta ainutlaatuisen? Onko se luontainen vaatimattomuutesi? Vai onko se tapa, jolla suhtaudut naiseuteesi? Vaiko suhteesi luontoon? Tai se, että sinä voit lähteä Suomesta, mutta Suomi ei koskaan lähde sinusta? Entäpä aitoutesi, onko siinä vastaus? Vaiko kaikkea tuota - ja sisältäsi kumpuavaa voimaa ja itsenäisyyttä. Se tekee sinusta sinut, meistä suomalaisista naisista meidät. Tasa-arvoisia, mutta erilaisia - ainutlaatuisia yhtä kaikki."

(Teksti poimittu Lumene Beauty Born of Light -ilmoituksesta, HS 30.10.2016.)

Blogia pidempään lukeneet tietävät, että minähän olen yksi maailman uskollisimpia Lumenen pikku sotureita, joten mistään kaunasta tässä ei ole kysymys. Mutta ihan oikeesti.

Luontainen vaatimattomuus? Ei koske meikää (katso kohta 18). Enkä edes tunne yhtäkään vaatimatonta suomalaista. Monta, jotka esittävät vaatimatonta kyllä, mutta heistäkin jokainen puhuu mielummin itsestään ja saavutuksistaan kuin kuuntelee muita. Sellainen on ihminen.

Suhtautuminen omaan naiseuteeni riippuu päivästä. Saatana. Suhteeni luontoon taas, voi, se on monimutkainen. Tai monimutkainen ja monimutkainen, sanotaan nyt suoraan että en ole kyllä tippaakaan luontoihminen.

Ainutlaatuinen ja aito, molemmat aika jänniä määreitä. Me olemme aitoja, te muut olette... epäaitoja?

Minusta ei ainakaan valitettavasti kumpua voimaa ja itsenäisyyttä vaan tasaista, voimatonta marinaa, jonka koen itse asiassa muuten hyvin suomalaiseksi piirteeksi. Myönnän, se ei kyllä sopisi markkinointitarkoituksiin.

Suomi, joka ei koskaan lähde minusta kuulostaa pelottavalta, se kuulostaa joltain tahralta. Olin kuukauden, siis vain neljä viikkoa, poissa. Silti yritän sammuttaa valokatkaisimet edelleen ylöspäin, kuten Kreikassa, hämmästelen suureen ääneen vedenpainetta suihkussa (ja sitä että vesi on lämmintä) ja luen katukylttejä mielessäni vahingossa kreikkalaisella aksentilla. Ihminen on niin liikuttavan sopeutuvainen.

Minua ahdistaa, että minusta maalataan kuvaa vaatimattomana kesäyönvaloa ja koivunmahlaa tihkuvana saunanraikkaana, olkitukkaisena luonnonlapsena, jonka aito nauru helähtelee kylkiluista asti kuin käen kukunta mustikkametsässä. Tekee välittömästi mieli laittaa lisää mustaa silmiin ja mennä röökille ja ranskiksille johonkin punaisella sametilla sisustettuun bistroon. Siis vaikka en edes polta.

Ja hei tasa-arvoisia? Edelleen aivan liian kaukana siitä, valitettavasti. Toistamalla tätä valheellista mantraa emme koskaan tule pääsemään eteenpäin.

Jos jotain reissuilla oppii, niin sen, että me kaikki ihmiset olemme loppujen lopuksi tosi samanlaisia, emme erilaisia ollenkaan. Jotkut vain osaavat istua kahviloissa pulisemassa kovempaa ja kauemmin.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, niin parhaiten määreitä ainutlaatuisesta suomalaisesta Lumene-naisesta vastaa muuten ainutlaatuinen Ali Jahangiri!