Penelope palaa kotiin

Minullehan tunnetusti juuri mikään ei ole helppoa. Ei lähteminen, ei oleminen eikä näköjään myöskään palaaminen. Ei ole ollut ihan yksinkertaista solahtaa taas omaan arkeensa.

Olin koko taksimatkan Kalamatasta Ateenaan ja lentomatkan Ateenasta Helsinkiin maalaillut mielessäni tunteellista, huumaavaa ensikohtaamista perheen kanssa lentokentällä, vain päätyäkseni kiukkuisena ja pettymyksen kyyneleitä nieleskellen viestittelemään ulko-oville että missä hemmetissä te oikein ootte.

Eivät he sentään unohtaneet olleet, olivat vain väärällä saapuneiden portilla, tähyilemässä ihan muita tulijoita. Sain kävellä yksikseni läpi kaikkien sydämillä tai japaninkielisillä kirjaimilla koristeltujen kylttien, vastaanottokomiteoiden, omistajiaan vasten hyppivien koirien ja toisiaan syleilevien parien ja mennä piiloon ilmoitustaulun taakse hätyyttelemään omiani. Ja sitten kun vihdoin kohtasimme, ja sain puristella niitä kaikista rakkaimpia poskia (voi miten kauniilta he näyttivät!!), he olivat unohtaneet takkini ja syyssaappaani kotiin. Kompuroin autoon kylmästä kalisevin hampain.

Taivas, miten palelinkaan, oikeastaan kaksi kokonaista vuorokautta. Palelin autossa, palelin kaupassa ja palelin jopa peiton alla. Leuat vain loukkua löivät. Nyt keho vähitellen tottuu, tai sitten vain muistan miten näihin säihin pukeudutaan, sisällä kivitalossa, ja ulkona.

Kun Odysseus palasi retkiltään, hän ei varmastikaan ajautunut ensimmäiseksi hellan ääreen ja pyykkihommiin. Tämä Penelope sen sijaan huomasi vaatteidensa taas tuoksuvan paistinrasvalle vain tovi kynnyksen yli astumisen jälkeen. Osta pyykinpesuainetta, osta tiskiharjoja, osta suolaa, alkoi heti rooli raksuttaa. Älkää ymmärtäkö väärin, oli ihanaa kokata taas isommalle joukolle. Yksin en ollut vaivautunut laittamaan itselleni salaattia tai munakasta kummempaa, ja niitäkin vain harvoin. Kunhan tulin ajatelleeksi Odysseuksen kotiinpaluuta.

Kaikki mitä olen kokenut, olen kokenut yksin. Se on erilaista. Ketään kotona ei tunnu kiinnostavan Peloponnesoksen kartta, jonka levittän pöydän kulmalle. He eivät ehdi edes vilkaista kuinka sormeni piirtää teitä, rantoja ja antiikin pylväitä, rinkuloi kylien ja kaupunkien nimiä. He eivät jaksa kuunnella reissujuttujani, ja ymmärrän sen ihan hyvin. Elämä jatkuu, on jatkunut ja loikkinut eteenpäin ihan koko ajan ilman minuakin. Ehkä olisi pitänyt aloittaa kykloopeista ja seireeneistä eikä kertoa vain pienistä tavernoista, joiden edessä aaltoili suolainen meri ja joiden rappusilla kissanpennut kisailivat.

Viimeiset yöt meluisassa Kreikan kodissani olin alkanut haaveilla hiljaisista öistä. Mutta kun se hiljaisuus lopulta laskeutui omaan sänkyyni, se ei ollutkaan unelmaa. Se oli kuin paksu villaryijy, jonka alle tunsin tukehtuvani. En ole juuri nukkunut, olen vielä välitilassa. Sormeilen aavistuksen päivittyneessä ranteessani pyörivää korua, jossa on Fatiman käsi, ja yritän siirtää itseni kokonaan tähän elämään.

On vaikeaa päättää jatkaako siitä mihin jäi, vai onko tämä jonkin uuden alku.

Kuvat: Suloinen pikkukaupunki Pylos. 

Kalaa, kalaa

Ja niin siinä kävi, että kuukauden matka taittui viimeiseen päiväänsä. Jo aamusta sateli ja lämpotila putosi ennätysalhaiseksi, vaivaiseen yhdeksääntoista. Vilutti moinen. Kreikkalaiset naapurini olivat toki jo hyvän aikaa kiskoneet aamulla toppaliiviä ylleen ja kipsuttelivat menemään turkisreunaisilla talvinilkkureillaan. Yksi bussipysäkillä tunikassa ja varvastossuissa törröttävä turistinpullukka oli erottunut katukuvasta entistestäänkin.

Ajattelin jutella kanssanne vähän Kalamatasta.

Kalamataa en parhaalla tahdollakaan voi sanoa kauniiksi kaupungiksi. Kaikenlainen esimerkiksi Rivieralle tyypillinen eleganssi puuttuu tyystin. Ensivaikutelma oli jotain Serbiaa, Bulgariaa, tai kuvitelmaani niiden olemuksesta. Mutta mitä ihminen pelkällä kauneudella? Olen ollut lukuisissa kauniissa kaupungeissa, joiden pinnan alla ei ole mitään. Sen minkä Kalamata kauneudessa häviää, se mielenkiintoisuudessa, cooliudessa, aitoudessa ja säpinässä voittaa.

Kaupungin nimestä ja sen alkuperästä on erilaisia tarinoita. Minä valitsin sen, jossa muinoin oli kalamatalainen nunna, jolla oli hyvät silmät, kalá mátia. Silmät saivat kaiken pahan kaikkoamaan.

Postauksen otsikko tulee hauskasta kalkatuksesta, jota kuulee joka puolella. Kun kohdataan, kysytään tietysti mitä kuuluu, ja siihen kreikkalainen vastaa kalá, kalá eli hyvää, hyvää!

Kalamata on isohko (asukasluku melkein 70 000), hyvin toimeentuleva kaupunki, joka elää tupakkatehtaan, ouzo-tehtaan ja varsinkin niiden kaikista kuuluisimpien kalamatalaisten eli oliivien ansiosta melko vaurasta elämää keskellä Peloponnesosta, niemimaan kolmen "sormen" toisessa tyvessä. Kalamata on myös opiskelijakaupunki, katukuva vilisee kauniita nuoria ihmisiä!

Ateenalaiset tulevat kaupunkiin lomillaan ja viikonloppuina. Toisin kuin muun maalaiset turistit, eli lähinnä saksalaiset, englantilaiset ja vaikkapa hollantilaiset, he jättävät suosiolla suloiset pikkukylät väliin. Ruoka on Kalamatassa kuulemma huomattavasti parempaa ja edullisempaa kuin vain muutamien kilometrien päässä sijaitsevissa tunnetummissa lomakohteissa, Ateenasta puhumattakaan. Ja ateenalainen arvostaa sitä, että kaikki tulee läheltä. Kalamata ympäristöineen onkin sitä viheriöivintä Kreikkaa, varsinaiden runsaudensarvi.

Mutta toki Kalamatassakin nähdään vieraita muista maista: Kalamatan lentokentän kautta kulkee porukkaa lähiseuduille, Messiniaan, Maniin ja vaikkapa laivalla Kreetalle. Osa jää muutamaksi päiväksi Kalamataan. Kaksi kertaa näin myös suuren risteilyaluksen Faron-kadun päässä, joka sylkäisi sisuksistaan matkustajia päiväksi tai muutamaksi tunniksi kaupungin kaduille. Sesonki on lyhyt, ja vaikka rannan hienot hotellit kesällä täyttyvätkin, sain soperrella kreikan alkeitani ihan yksin näin lokakuussa. Tuntuu käsittämättömältä, että tähän maailman aikaan, kun kaikki paikat on valloitettu, näin mainio kohde on monille tuntematon.

Minusta parasta kaupungissa on se, että sain kokea ihan tavallista kreikkalaista elämänmenoa, rantalomaa ja kaupunkiloman samassa paketissa. Lähialueen retkistä puhumattakaan. Jo parin tunnin säteellä on valtavasti historiaa ja kulttuuria aikojemme alusta. Välillä tuntui, että läikyn yli, siksi en ole pystynyt edes kirjoittamaan kaikesta näkemästäni ja kokemastani. Vielä.

Asioita, jotka ärsyttävät, on ollut myös. Tietysti, missäpä ei. Olen ollut tulla hulluksi kreikkalaisten, tai siis kalamatalaisten kanssa toisinaan. Bussikuski ja taksikuski saattavat olla uskomattoman tylyjä, tarjoilijalta ei irtoa hymyä, aina ei edes palvelua ollenkaan. Matkailija ei todellakaan kohtaa mitään erityistä ystävällisyyttä kuin satunnaisesti, kukaan ei ole kiinnostunut mistä tulet tai miksi. Päällimmäinen tunne on, että nämä eivät rahojani tarvitse, ja se on oikeastaan aika vapauttavaa. Pikkuliikkeissä asiointia melkein pelkäsin, korskeat myyjättäret savukkeineen tiskin takana eivät varsinaisesti ilahtuneet asiakkaista.

Ristiriitojen kaupunki: kaunista ja rumaa, helppoa ja vaikeaa, kylmää ja lämmintä, puhdasta ja likaista. Töykeää tai sitten ylitsevuotavan vieraanvaraista. Asiat hoidetaan joskus vähän sinne päin, toisinaan kaikki on täydellistä. Meinasin seota kun en pitkään aikaan alussa pystynyt päättämään mitä mieltä kaupungista olen!

Tunnen pakottavaa tarvetta listata muutamat ravintolat, joita suosittelisin, jos lukija tänne päätyisi:

Kardamo (kreikkalaista ruokaa vähän modernimmalla tvistillä, erinomainen)
Platanos (perustettu vuonna 1918, musiikkia, spontaaneja tanssiin puhkeamisia, grillattua siankamaraa)
Kantoina (torin peltikatoksen alla, toooosi trendikäs, kivat vibat)
Katelanas (sympaattinen pikkupaikka rantabulevardilla)
Notias (marinassa, perheravintola, hyvää grillattua mustekalaa)
San Allote (oikein hyvää ruokaa ja ystävällinen palvelu, vanhanaikainen)

Se yksi souvlaki-kioski vanhassa kaupungissa jäi kokeilematta, ja monta muutakin houkuttelevan näköistä paikkaa. Kuppiloiden määrä on pökerryttävä! Ja mikä mukavinta, tuntuu, ettei tässä kaupungissa voi syödä huonosti, varsinkin jos vanhaan, hyvään tapaan seuraa missä kaupunkilaiset itse istuvat.

Viinit yllättivät. Pöytäviinikin oli muutamaa poikkeusta lukuunottamatta oikein hyvää. Kantoinassa on huippuvalikoima kreikkalaisia viinejä, sinne vain maistelemaan. Pulloja saa ostaa myös mukaan. Hauska yksitysikohta: Peloponnesoksen alue rikastui 1900-luvun alussa, kun Ranskassa riehui viiniköynnöksissä tauti. Ranskalaiset tulivat ja ostivat kaikki seudun rypäleet ja kreikkalaiset elivät herroiksi rypälerahoilla.

Kaupungissa on kaikkien ihanien pitsiverho-kaislatuoli-tupakansavu-tavernojen lisäksi uskomattoman trendikkäitä kahviloita kuten Bistroteca, Luna Lounge ja Trilogia. Hotel Pharaen kattoterassilta aukeaa hieno näköala rantabulevardille, Taygenos-vuorelle ja merelle, sekä toiselta sivulta kaupungin kattojen yli.

Kaupungin nähtävyyksistä mainitsen erityisesti linnanrauniot korkealla rinteella, josta on hieno näkymä yli kaupungin aina merelle saakka, sekä vasta avatun kansallispukumuseon, joka oli valtava yllätys ja elämys. (En olisi uskonut, että sanon kansallispukumuseosta näin, mutta ne kirjailut, ne värit!) Saanko sanoa myös Kalamatan tori? Se ON nähtävä ja koettava!

Ei, kyllä nyt on niin, että minun on eri postaukseen vielä kirjattava retket lähiseuduille, sillä muutenhan ette saa koskaan tietää kauniista, antiikin sotilaan näköisestä Pouloksesta, Nestorin palatsin ällistyttävistä väreistä, pienestä parvekkeesta Limenissa, rannasta, jolla Zorbas oikeasti tanssi...

Lopettelen tältä erää. Vedän ikkunaluukut kiinni ja jätän perjantai-illan megalomaanisen humun sekä ihanien avotulella paistettujen kanavartaiden tuoksun ulkopuolelle. On yritettävä nukkua, vaikka mieli myllertää. Matka on ohi. Taksi kaartaa kulman takaa aamulla kello 6:30 ja noukkii kadulta erään kaikki rahansa syöneen naisen ja hänen oliiviöljyä loiskuvan matkalaukkunsa. Kadulta, jonka nimi on Evripidou, joka katkeaa keskeltä, koska siinä on pieni kirkko. Siis keskellä ajoväylää, vähän vinossa. Vastapäisestä kerrostalosta puuttuu yksi asunto kerrosten välistä, on vain reikä ja betoniset tukipilarit. Laihoja, pienikasvoisia kulkukissoja kipittää joka puolella... 

Kuvassa lämmin juoma, rakómelo, joka sopii tarjottavaksi vaikkapa glögin sijaan viilenevinä iltoina:

Rakia tai tsipouroa (tai vaikka vodkaa)
Hunajaa
Neilikoita
Kanelia
Omenanlohko

Lämmitä, sekoita, tarjoa.

Hilpeä marraskuu

Onneksi matkaltapaluutani seuraa kaikkien aikojen marraskuu, etten sanoisi pehmeä lasku kreikkalaisesta elämänmenosta. Osataan mekin säpinöidä, katsokaa vaikka!

Hangon Elokuvajuhlat 4.-10.11.2016.

Bokkalaset, ruotsinkieliset kirjallisuusfestarit naapurikaupungissa Tammisaaressa 9.-14.11.2016

Meidän Creative Hanko -kollektiivimme Luova Työpäivä studiolla 11.11.2016
(Poikkeuksellisesti siis ei tällä kertaa kuukauden ekana perjantaina huom. huom. huom!)

Ja sitten, tadaa:

Järjestämme hankolaisen Ravintola Makasiinin ja Suomen eteläisimmän elokuvateatterin Kino Olympian kanssa Beaujolais Nouveau-pirskeet torstaina 17.11.2016!
(Ja vähän myös pe 18.11. ja la 19.11.)

***

Beaujolais Nouveau tulee Hankoon!

Viinivuoden tärkeimipiä päiviä Ranskassa on marraskuun kolmas torstai. Silloin lasketaan markkinoille uuden sadon viini, "vin de primeur". Beaujolaisin alueella Gamay-rypäleistä valmistettu kevyt, raikas Beaujolais Nouveau juodaan viileänä ja kulmia kurtistelematta. Vaikka nuori ja notkea viini itsessään ei olisikaan tajunnanräjäyttävää, on uuden sadon korkkaaminen ystävien kanssa hyvä syy hauskanpitoon ja herkutteluun. 

Kun torstaina 17.11. kymmenen miljoonaa pulloa ranskalaista viinikulttuuria poksautetaan auki ympäri maailmaa, nostamme maljaa myös me Ravintola Makasiinissa. 

Beaujolais-menu on voimassa myös perjantaina 18.11. ja jossain muodossa lauantaina 19.11. Lisätiedot ravintolasta.

Suomen eteläisin elokuvateatteri Kino Olympia osallistuu kekkereihin palkitulla ranskalaisella elokuvalla Tämän jälkeen. 
"... lempeä ja hauska tarina surullisista asioista sekä asioista, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista." - Kalle Kinnunen/ HIFF

KINO OLYMPIA

Elokuva TÄMÄN JÄLKEEN (L'Avenir, Ranska, 2016)

Esitykset torstaina, perjantaina ja lauantaina 17.-19.11.2016, klo 16:30

Traileriin pääset tästä. 

RAVINTOLA MAKASIINI

Menu Beaujolais Nouveau

Illalliskattaus torstaina 17.11. ja perjantaina 18.11. klo 18:00

Soupe à  l'oignon - sipulikeitto
L'assiette de charcuterie - lihanleikkaajan alkupalalautanen
Ylikypsää naudanposkea ja tryffelöityä pottumuusia
Juusto
Suklaakakkua ja päärynäterriiniä
Puoli pulloa uuden sadon viiniä

50 eur/ hlö 

Pöytävaraukset suoraan ravintolaan: 019 248 4060

Olisi ihan hirmuisen hauskaa nähdä teistä jokunen kanssamme kilistelemässä?  

Yhteistyössä: Ravintola Makasiini, Kino Olympia, Kirjatoukka & Herra Kamera Blog

Reissu-Anna

Ystäväni Ira lähetti minulle melkein tyhjän kortin, jonka yläkulmassa luki vain kehotus kirjata ylös minkälainen on seikkailijatar-Anna.

(Hän lähetti minulle myös kaksi muuta korttia, kirjan ja ihanan sitaatin, kiitos niistä kaikista.)

Kortti lojui avaruuskeittiöni tiskillä muutaman päivän kunnes haparoin kynän käteeni ja aloin kirjoittaa.

Anna on (matkailijana):
levoton
fomo-tyyppi
arka
ja vähän ujo
huono päästämään irti
sopeutuvainen
pesänrakentaja
luottavainen
rutiiniensa vanki
ankara itselleen
liikaa miettivä
kiinnostunut kaikesta
kaikkiruokainen
ja syömistä rakastava
nopea oppimaan
innostuja
ihmis-ihminen
paljon unta tarvitseva
eli väsyneenä nihkeä
siisteyttä rakastava
turhasta stressaava
haalija
laiska
mieleltään tempoileva
ikuinen huolehtija (teenkö oikeita asioita?)
itseään koko ajan tarkkaileva
maailmaa itsensä kautta tarkkaileva
liian jotenkin TIETOINEN itsestään koko ajan
vuoristoteillä pahoinvoiva
kiintyvä
visuaalinen
vedestä ja kahvista riippuvainen
pakahtuva
kiihkeä
kyllästymistä pelkäävä
omia ajatuksia välttelevä
liikaa Yle Areenaan turvautuva
huonoa omaatuntoa ihmeellisistä asioista kokeva
ahne elämyksille
ahne kaikin puolin
...

Luulin, etten keksi mitään, mutta kortti täyttyi hetkessä ääriään myöten.

Olen oppinut pieniä asioita itsestäni ja ylipäätänsä tällä matkalla.

1. Pelkääminen on turhaa. Taisin kirjoittaa tämän jo kerran, mutta en saa maalattua mieleeni niitä tunteita ennen matkaa, kun tuijotin kattoon kello 4 yöllä ja päätin aamulla perua koko roskan. Mitä pelkäsin?

2. Ihminen on sopeutuvainen eläin. Paljastan teille jotakin vähän kipeää: kun olin juuri saapunut Kalamataan ja kämpille ja jäin ensimmäisen kerran yksin, purskahdin itkuun. Päässäni takoi vain yksi ajatus. Minun on mahdollisimman nopeasti selvitettävä miten pääsen täältä Ranskaan. (Ranskaan? Kuinka ei kotiin Hankoon?) Seuraavana aamuna sisustin jo olohuonetta, hyräilin, tutkin katujani ja nyökkäilin naapureille. Olin aloilleni asettunut ja tyytyväinen olooni. Olen ollut joka päivä sen jälkeen täällä kotonani.

3. Ikävä ei ole ylitsepääsemätöntä. No tätä kai pelkäsin eniten. Nykyajan vempeleet ovat hyvä-paha asia. Olen melkein koko ajan läsnä kotijoukkojen elämässä ja arjessa, vaikka heillä kuulemma onkin erillinen whatsapp-ryhmä, joka muodotuu lähtöni aiheuttamista Survivoreista.

4. Sadepäivä on tylsä päivä missä vain. Itse asiassa elämä on aika samanlaista missä vain. Hiustenpesua, tiskejä, kaupassa käyntiä, laskujen maksamista.

5. Kuukausi on lyhyt aika. (Miksen lähtenyt vuodeksi samalla panikoinnilla?)

6. Minäkin olen sama. En minä tule muualla muuksi, vaikka salaa olinkin niin toivonut. (En ole esimerkiksi laihtunut kymmentä kiloa.)

7. Kaikki järjestyy. Ei pesukonetta? Pyykit hoituvat kuluneessa oranssissa muoviämpärissä. Ei lämmintä vettä? Keitetään kattilassa. Kaikki järjestyy.

8. Älä väännä senkin vänkääjä. Anna olla. Älä ohjaile.

9. En olisi arvannut, miten vaikeaa on mennä yksin syömään. Aivan sairaan vaikeaa. Eilen illalla alkoi sataa kaatamalla ja jouduin syöksymään kaupungilla kuljeskellessani lähimpään kuppilaan. Se ei olisi ollut valintani, jos sää olisi ollut toinen, siinä oli jo ulospäin jotain sulkeutunutta. Kukaan tyhjässä tavernassa ei puhunut yhtään englantia. Istuin kuitenkin alas vettä valuen ja tilasin mintulla maustettuja lihapullia tomaattikastikkeessa, jogurttia ja pita-leipää. Sain kanaa ja ranskalaisia. Minulla ei ollut kirjaa mukana, vain yksi tyhjä postikortti, jonka kirjoittaminen (yritin tehdä sen mahdollisimman hitaasti) vei kiusallisesta ruokailuhetkestä noin puolitoista minuuttia. Leikin mielessäni urheaa sotareportteria ja selvisin hengissä ja ehkä vain hiukan huijattuna ulos ravintolasta.

10. Tärkein opetus siis: Pidä aina kirjaa kassissa.

(11. Aurinko ei enää juuri rusketa lokakuussa, vaikka olisi 30 astetta lämmintä.)

Olin ajatellut, että teen tämän vasta viimeisessä Kreikka-postauksessa, mutta miksi pihtailemaan kiitoksia? Tämä matka ei olisi ollut lähimainkaan sama, ei lainkaan yhtä onnistunut, enkä olisi kai koskaan oppinut ymmärtämään Kreikkaa ilman Ullaa ja hänen kumppaniaan Tatea. He ovat väsymättä kuskanneet minua ällistyttäviin, syvästi vaikuttaviin paikkoihin, kerranneet jumaltarinoita korvaani ja syöttäneet kaikilla herkuilla mitä tällä maalla on tarjota. Silloin ensimmäisen päivän iltana, surkean romahdukseni jälkeen lapoin itseeni Ullan parvekkeella hortaa, rapeakuorista kanaa, paistettuja perunoita ja kreikkalaista salaattia, hörpin viiniä, nakersin kakstushedelmää ja aloin taas elää. Siis kiitos.

Välillä olen miettinyt pitäisikö minun olla enemmän yksin, rypeä kämpällä ja katsoa mitä minulle tapahtuu, mitä minusta kumpuaa. Mutta miksi niin? Miksi minä ajattelen että minun täytyy tavoittaa jotakin kurjuuden kautta? Miksi en katsoisi rauhassa mitä minusta kumpuaa kun olemme ajelleet aamulla syrjäiselle rannalle, loikoilleet kuumilla, valkoisilla, pyöreillä kivillä, keskustelleet kirjallisuudesta, lukeneet horoskooppeja (Zeus on tunne-elämäni puolella ja tuo hyviä asioita, mutta kaikki uudet tuttavuudet eivät ole hyväntahtoisia), tilanneet lisää tuorepuristettua appelsiinimehua, uineet ja taas uineet?

Tähän matkaan liittyy tänään hiukan haikeutta ilmeisesti siksi, että se on väistämättä taittumassa kohti loppuaan. On viimeinen lauantai-iltani täällä. Siksipä lähdemme tänään porukalla ulos, menemme torikatoksen alle viinibaariin, syömme, juomme ja iloitsemme. Juhlimme ystävyyttä ja ehkä vähän sitä poloista seikkailija-Annaa, joka uskalsi lähteä ja ottaa vastaan sen, minkä matka oli antava.

Päivän kirja: Claes Lindskog, Kreikkalaisia jumalaistaruja ja satuja.

post post alfa

Luen paperi t:n post alfaa lauantaiaamuna kreikkalaisen kerrostalon halkeilleella parvekkeella, syön pinaattipiirakkaa ja juon kahvia vaahdotetulla maidolla. Nään heti että tää setti on insta-worth-it.

Tykkään tosi paljon, nauran usein, ymmärrän ainakin osan (luulen), ja tunnen niitä tunteita.

Tajuan, etten ole nähnyt täällä yhtään tyyppiä läppärin kanssa kahvilassa. En oo nähnyt kolmeen viikkoon kenenkään hakkaavan mäkkiä julkisella paikalla.

Muitakin eroja toki on.

Kirja on saatu arvostelukappaleena Kosmoksesta.

Luottojuttuja

Katsotaanpa hiukan mitkä jo menomatkalla matkalaukun painorajoja paukuttavat tuotteet ja tavarat ovat osoittautuneet reissun luottopakeiksi.

Jos luulit, että sanon "valokuva perheestä", "miehen t-paita" tai "kivi Hangon rannalta" niin olet väärässä. Sanon "kuivashampoo". Kas kun nämä paksuilla piiskoilla varustetut ihmiset, herranjumala demokratian keksineet, eivät ole koskaan kuulleetkaan kuivashampoosta. Olen pulassa. Ihan paras on Kloranen, mutta tyytyisin nyt mihin vain. Vaikka perunajauhoon, mutta kun sitäkään ei ole näillä leveysasteilla.

Sanon myös tuoksupussit. Ihan ensimmäisiä asioita uuteen kämppään astuessani oli avata matkalaukku ja nostaa sieltä kaksi tuoksupussia roikkumaan ovenkahvoihin. Tuoksupusseja olen kiikuttanut myös yönyliretkille ja niillä pesäyttänyt huoneen kuin huoneen. Myös tuoksukynttilä luo tunnelmaa, tosin kuumimimpina päivinä sen polttelu tuntui sekin liialta lämmön nostatukselta!

Ihan paras aurinkorasva on ME:n aurinkorasva sekä -puikko samaa kamaa. Yksi puikko kulkee aina käsilaukussa ja toinen on yöpöydällä huulia varten. Seerumina minulla on mukana superriittoisa, kevyt mutta tehokas Ultracalming Dermalogicalta. Iloinen pieni yllättäjä tuoksurintamalla on H&M:n Conscious-sarjan Relaxing Perfume Oil roll-on, vaikka ostin lähipateekista juuri myös Korresin muikean, rantaelämästä sitten kotonakin muistuttavan Coconut Sandin.

Korresin on myös uudehko rajauskynäni. Pitihän se arvata, että näin armottomiin lämpötiloihin osaavat tehdä kestävän kajalin ne, jotka näissä oloissa elävät. Korresin kajali pysyy kuin liima, ja lähtee iltaisin parhaiten Korresin omilla puhdistusliinoilla. Chanelin ikiaikaisella suosikillani saa kyllä tykkäämäni tuhruisemman lookin, mutta uimaretkille ehdottomasti selkeärajainen ja paikallaan pysyvä Korres.

Paikallinen löytöjen löytö on balsamiöljy, oliiviöljystä ja yrteistä valmistettu taika-aine, jolla on kuulemma jopa parantavia voimia, mutta joka myös kiillottaa sääret, raunioilla uuvutetut kantapäät ja auringolle altistetut käsivarret ja rinnan sulaksi silkiksi. Balsamiöljyä saa ostaa torilta pikkuisissa epämääräisen näköisissä pulloissa, tai sitä saattaa saada jos omaa kreikkalaisia ystävättäriä.

Kirjoja on mukana liikaa, tai ne ovat vääriä. Ihmeellisesti, vaikkakaan ei yllättäen (minun olisi pitänyt jo muistaa), kohde sanelee lukuhalut. Onneksi on ollut Ullan kirjasto sekä uskomaton ystäväpiiri, joka on lähettänyt kalliilla rahalla kirjapaketteja, joita poimin rappukäytävän aulasta ihmettelevien naapureideni silmien alta. Käytän nyt myös tilanteen hyväkseni ja kiitän korteista, niiden ilahduttava vaikutus on käsittämättömän suuri. Kotiväki lähetti lehtiä ja salmiakkia, tarpeeseen. (Nyt ei enää kannata lähettää mitään, postinkulku on hidasta, ja viimeinen viikko pyörähtää käyntiin huomenna.)

Vaatteita minulla on vain muutama. Olin vuoden mittaan eri kriiseilyissä heittänyt, myynyt tai lahjoittanut suurimman osan omaisuudestani jonnekin, ja kun purin perillä laukkujani, yllätyin. Todellako meinasin pärjätä kuukauden neljällä paidalla, kaksilla farkuilla, yhdellä villatakilla ja yhdellä mekolla, jota en voinutkaan käyttää, kun en saa sitä itse en auki enkä kiinni. Kaftaaneja toki on mukana useampikin, mutta ne ovat läpinäkyviä ja soveltuvat vain visusti kotioloihin. Paitamekko olisi muuten onnen omiaan tänne, mutta mustana ja paksuna ja pitkähihaisena se on ollut auttamattomasti liian kuuma. Sää on nyt viikkojen edetessä tosin viilennyt, ainakin iltojen osalta, joten paitamekko päässee pannasta. Ehkä kaikista ihanin asuste on ollut viuhkan lisäksi Gauharin suuri, musta, mutta lumoavan ohut kashmirhuivi, joka nostattaa vaatimatonta garderoobiani.

Tuliaisstressaamisen aloitin suunnilleen toisena päivänä. Pirullista. Sitä haluaa ilahduttaa rakkaimpiaan, mutta päätyy paniikissa ostamaan kummallisia nyssyköitä, joiden sisältöä ei enää paluumatkalla muista. Tulee jännittävä lahjojen jako, myös lahjojen antajalle.

P. S. Muistuttaako teistäkin peili-ilmeeni Donald Trumpin vaalidebatin kuunteluilmettä? Voi apua.

Kashmirhuivi, tuoksupussit ja tuoksukynttilä saatu: Gauhar Helsinki

Rakastan

Torstai-iltana se tapahtui, paria päivää vaille kahden viikon rajapyykin kohdalla. Kuulin itseni huudahtavan minkä syömiseltä kerkesin, että RAKASTAN tätä paikkaa, RAKASTAN näitä tyyppejä. Se oli kuin pieni räjähdys.

Tunne oli ehkä niin vahva, koska se oli syntynyt ristiriitaisuuksista, omien ennakkoluulojen kanssa kamppailun kautta, kypsynyt hitaasti, mennyt vähän salaa ihon alle. 

Rakastan tätä syömisen meininkiä. Sitä, että tilataan pieniä lautasellisia kaikkea ja tinakannullinen viiniä, sen sijaan että jokainen ottaisi alkuruoan, pääruoan, jälkiruoan ja 16 cl rieslingiä. Sitä että pöytään levitetään paperi, kaikille katetaan vain pienet lautaset, haarukat ja jalattomat lasit, ja keskelle pamautetaan vesikarahvi sekä kimpale leipää. Rakastan sitä, että syödä voi milloin vain, mitä vain. Torilla on katoksen alla vaatimaton kanttiini, jossa kiskotaan kello yhdeksältä aamulla avotulella käristettyjä souvlaki-vartaita ja huuhdellaan ne ouzolla alas. Haluan sinne kuollakseni.

Rakastan sitä, että ihmiset ovat koko ajan ulkona, yhdessä. Mummojen piiriä penkeillä talojen seinustalla. En ole kuuna päivänä missään maailmassa nähnyt näin paljon kahviloita ja tavernoita kuin täällä, ja ne ovat aina täynnä. Rakastan iltoja, jolloin ulos lähdetään vasta yhdeksän jälkeen ja istutaan kiireettä sametinpehmeässä, pihkantuoksuisessa yössä huolettomina kuin peipposet. 

Rakastan tätä jatkuvaa mölyä. Nukun paremmin kuin koskaan, vaikka kajahtanut korttelini mesoaa tauotta yötä päivää. Itse asiassa heräsin viime yönä hetkeksi klo 5 siihen, että oli niin hiljaista, että pelotti. Nukun kuin vauva äänimatossa, joka on sekoitus kovaäänistä käheää puhetta, undulaatteja, koirien hauketta, omaan ääneensä rakastuneita pappeja, moottoripyöriä, vesiletkuja, television tietokilpailuja, lemmentöitä, sirkkeleitä ja pakoputkien pauketta. 

Rakastan asuntoani keskellä kaupunkia. Rakastan makuuhuoneeni nunnaluostarimaista tunnelmaa, lakattuja puulattioita ja rottinkikalusteita, rakastan karun olohuoneen nurkkaan sisustamaani sohvaryhmää. Rakastan etuparveketta, josta näen kadulle, jonka keskellä on kirkko ja kirkon takana maauimala täynnä mekastavia lapsia. Rakastan pölyistä ja kapeaa takaparveketta, josta katselen pyykkinaruilla lepattavaa elämää, muureilla nukkuvia kissoja, sitä yhtä puuttuvaa asuntoa vastapäisen talon neljännessä kerroksessa. Lepakoita, jotka halkovat ilmaa lämpimässä yössä. Rakastan jopa mintunvihreää keittiötä, jota on vähän teipillä paikkailtu ja joka näyttää avaruuselokuvan komentosillalta (se on rakennettu jälkeenpäin). Uuni on korkealle nousevista mustuneista jäljistä päätellen syttynyt joskus palamaan, jääkaappi sirisee ja paukahtelee ja lähtee kohta lentoon. Rapussa on lamppu palanut, sitä ei kukaan kai aiokaan vaihtaa. Käännän avainta avaimenreiässä öisin puhelimen taskulampun valossa. Tiedän jo nyt, että minun tulee tätä kaikkea ikävä.

Rakastan vuokraemäntääni, joka tuo minulle pinaattipiirakkaa, oliiviöljyä, oliiveita, viinirypäleiden mäskistä tehtyä, pähkinöillä koristeltua jälkiruokaa, tomaatteja, munakoisoja, paprikoita, sitruunoita ja ihmeellisiä hedelmiä, joita en tunnista. Rakastan tavernaa nimeltä Platanos, joka on on ollut paikallaan plataanin alla aina, ja jossa istuu vanhoja miehiä sinisissä villapuseroissa, nuoria leiskuvahiuksisia tyttöjä ja jossa pitkässä pöydässä juodaan Fix-olutta ja hoilataan kitaran säestyksellä rebetikaa. Rakastan ihmeellisiä kivivilloja, joita kaupungissa on jäljellä 1800-luvun lopulta. Niistä osa on hylätty ja niiden sisällä kasvaa salaisia puutarhoja, jotka näkee jos kurkistaa lahonneiden ikkunaluukkujen välistä. Erityisesti yhteen olen ihastunut, tässä ihan lähellä, vanhaan tupakkatehtailijan taloon.

Rakastan sitä, että pärjään, etten pelkää, että uskalsin. Rakastan sitä, että tänään olen valtavan onnellinen.

Juuri nyt kotikadun päässä puistossa on tsipouro-juhlat.Tsipouro on noin tuhat vuotta vanha grappaa muistuttava viinaksinen (kaikki täällä on vähintään tuhat vuotta vanhaa) ja miksei sitä nyt juhlittaisi lapsosten kanssa sunnuntaiaamuna. Tanssivat myös ympyrää jalkojaan viskoen, näen sen tästä parvekkeelta, jossa istun valkoisella muovituolilla haalistuneen ja rispaantuneen katoksen alla vielä näin iltapäivälläkin yöpaidassa ja varvastossut jalassa ja kirjoitan. Sanomalehden mainoksessa luki "niin paljon tsipouroa kuin jaksat juoda". Buzuki soi, laulu vaikertaa ja kiemurtelee jonnekin rintalastan taakse. Savu kantaa taivaallisia tuoksuja pitkiltä paperiliinoilla katetuilta tiskeltä.

Olin jo päättänyt, että pysyn tänään aloillani ja tylsistyn, sillä kirjoittaminen kumpuaa minusta näköjään vain tyhjyydessä. Olen ajatellut, että kenties on parempi, että asun pimeyden maassa, sillä muuten en ehkä saisi koskaan mitään aikaiseksi. Valo ja lämpö saavat minut hilpeäksi, ulospäinsuuntautuneeksi ja uteliaaksi ja silloin kirjoittaminen jää.

Toisaalta olen vasta täällä ymmärtänyt, kuinka paljon vihaan valottomuutta ja kylmyyttä, ja mykkiä kuulaotsaisia raivopäitä, joita meillä jostain nykyään sikiää. Ehkä kuitenkin kipaisen puistoon ja ahmin yhden pita-leivän grillatulla kanalla ja keikutan varovasti varpaitani musiikin tahtiin. 

Paluu hiljaiseen, marraskuiseen Hankoon voisi olla vaikea, ellei siellä odottaisi rakkaus, valoista kirkkain.

Filakia, eli suukkoja teille kaikille sunnuntaihinne, erityisesti sen yhden rapistuneen valkoisen kivitalon väelle Suomen eteläisimmän bulevardin varrelle.

Päivän kirja: Ritva Hapuli, Matkalla kotona- Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista (Faros)

"Ehkä se on matkan idea. Itsensä koetteleminen"

Suorituspaineita

Nettiyhteys kämpillä toimii taas vihdoin, kiittäkäämme jumalista vaikkapa Hefaistosta, tulen, sepäntaidon ja tekniikan jumalaa. 

(Vai sittenkin Hermestä, joka kunnostautui mm. jumalten sanansaattajana ja matkailijain suojelijana?)

Paljon on jäänyt tällä välin kirjoittamatta, ja se yksi pitkä kirjoitus, jonka aikaan sain, otti ja katosi kerta kaikkiaan käsittämättömiin. En jaksa kirjoittaa kaikkea nyt uusiksi, vaikka se olikin tärkeää. Se käsitteli sitä ahdistusta, joka äkkiä iski toisen viikon pyörähdettyä käyntiin.

(Kyllä, pystyn angstaamaan myös paikoissa, joissa on lämmintä ja aurinkoista, aikojen alun sivistyksen historiaa, taivaallista ruokaa pilkkahinnalla, jääkylmiä viinikannuja, kermaisia leivoksia, suurisilmäisiä kissoja ja sitruunapuita. Tämä on minun kykyni, jokaisella on omansa.)

Tuntui, että kaikilla oli valtavia odotuksia minun matkani suhteen, etten koskaan pysty täyttämään kaikkia matkaani ladattuja toiveita, joista osa ei ole edes minun. 

Aloin pelätä, että tuotan pettymyksen. 

Kenelle? 

Itselleni, kotiväelle, teille. Omat odotukseni ovat tietysti kaikista suurimpia. Suuria kuin vuori nimeltä Kori.

Suorituspaineita siis. Osaanko tehdä tämän kaiken nyt oikein? Käytänkö aikani oikein? (Ja mikä oikein on?)

Taistelen joka päivä asian kanssa vähän tai paljon, se riippuu.

Rauhoitan itseäni sanomalla, että loppujen lopuksi tämä on kuitenkin vain matka, vain kuukausi, vain alku.

Tänään lähdin aamulla taas torille. Keskiviikon ja lauantain toripäivistä on tullut viikkoni ankkurit, torilla viihdyn parhaiten. (Toiseksi parhaiten viihdyn lämpimässä meressä, kolmanneksi parhaiten missä vain tavernassa ja neljänneksi parhaiten omassa makuuhuoneessani, joka on ihana.) 

Olin ollut aikeissa kirjoittaa teille, että minä en selvästikään kiinnosta näitä ihmisiä pätkääkään. En jotenkin pääse lähelle. Olin tottunut Ranskassa siihen, että ajauduin vähän väliä solmimaan ihmeellisiä ohikiitäviä ystävyyssuhteita kadunkulmissa ja kahviloissa. Toki siellä minulla on kieli puolellani, täällä olen kielipuoli.

(Ullan ansiosta olen tietysti tavannut jo joukon ihmisiä, jotka kaikki ovat ottaneet minut ystävällisesti vastaan. Ja vuokraemäntäni on itse suloisuus, pussailimme juuri ovenraossa kun hän tuli tuomaan viinirypäleenmehusta valmistamiaan makeisia. Tarkoitan nyt esittelemättä elämääni risteäviä ihmisiä.)

No nyt bussipysäkillä aloin jutella pienen mummon kanssa. En tiedä miten me sen teimme, mutta hän kreikkaa puhuen ja minä suomea, me keskustelimme hyvän tovin.
Sanoin nimeni ja hän omansa. Se oli Patra. Kerroin, että asun Evripidou-kadulla kuukauden ja teen tietokoneella töitä. Hän viittilöi että siinäkö, missä on kirkko vinossa keskellä katua, ja minä sanoin että siinäpä juuri, kirkon yläkerrassa. Mummo oli menossa silmälääkäriin ja minä kerroin että olin menossa torille. Hän kysyi (kai) pidänkö Kalamatasta, ja minä sanoin (toivottavasti) että pidän oikein kovasti.

Bussissa tapahtui valtavasti asioita. Tuskin vetolaukkuaan suurempi mummo livahti sisään keskiovista ja sitten kuski ja mummo huusivat toisilleen pari pysäkinväliä. Sitten tuli ihan ilman mitään pysäkkiä ruuhkassa etuovesta yksi mamma, ja alkoi toitottaa päivänpolttavaa asiaa kuskille silminnähden raivoissaan. Valitettavasti sitten tulikin jo torin pysäkki ja jouduin nousemaan pois kesken draaman kaaren. 

Täällä, koko tämän kreikkalaisen näytelmän pääosassa ovat vanhat naiset.

Torilla on nyt verkasäkkikaupalla myynnissä kastanjoita ja laareittain maapähkinöitä, joita minä pääsin syömään yhtenä päivänä suoraan pellostakin. Lumoudun katselemalla ostoksillaolijoita: alan ymmärtää mihin näiden sitkasten hyvä terveys ja korkea eliniänodote perustuu. Tomaatteja ei osteta muutamaa suloista yksilöä, vaan muovikassillinen. Samoin omenoita, makeita viinirypäleitä, appelsiineja, paukkuva muovikassillinen kutakin. En ole ikinä koskaan nähnyt vastaavaa. Vihreitä lehtiä, hortaa, kassillinen, pinaattia samoin. Vihreitä ja kirjavia papuja kilotolkulla. (Täällä runsaudensarvessa jopa kaktukset kasvavat hedelmää, niitä pitää käsitellä varoen ja kuoria veitsellä ja haarukalla, sillä niissä on piikkejä.) Valtavasta kalakaupan valkoisesta muovisäkistä heiluvat laitojen yli mustekalan harmaat imukupeilla varustetut lonkerot ja liiviin ja lakkiin pukeutuneella ukolla on myyntikojunsa edessä jaloistaan sidottu elävä kukko, suuri kuin hirvenvasa. 

Myyntipöydillä on myös läpinäkyvissä muovipulloissa vihreää oliiviöljyä ja tynnyreissä sekä metallikanistereissa lisää. 

Kaikki se hyvä uppoaa näihin kirkassilmäisiin vanhuksiin, jotka terveellisen ruokavalion lisäksi vaeltavat mäkisiä kujia kotiinsa kantamuksineen, vetäen äärimmilleen lastattuja kärryjä perässään vahvoina kuin pienet härät.

Eilen satoi. Se oli hyvä, sillä en olisi ehkä näkemättä uskonut, että se on täällä valkoisen, polttavan kovan valon maassa mahdollista. Ilma tuoksui sateen jälkeen ihanalta, lämpötila putosi illalla armolliseen kahteenkymmeneenviiteen. Söimme Kardamo-nimisessä tavernassa muun muassa munakoisotahnaa ja maksaa sitruunalla.

Ainakin se tuntui oikealta.

Päivän kirja (joka tuli Suomesta ja ilahdutti aamulla minua postilaatikossa niin sanoinkuvaamattomasti): Henry Miller, Marussin kolossi.

Uneton Kalamatassa

Näin nukkumista harrastavana ihmisenä olen havainnut seuraavaa. Kun minun proosallista pohjoismaista päätäni alkaa painaa, käynnistyy Kalamatassa vasta rituaali, jonka olen nimennyt Iltamekkalaksi. Eilen kotiuduin mielestäni keskellä yötä, mutta alakerran nuorukainen oli vasta lähdössä äidin silittämä kauluspaita päällä syömään. Kalispéra, kalispéra vaan kaunis poika, aja varovasti sillä riivatulla mopedillasi.

Ja kun Aamumekkala alkaa kello kuuden kieppeillä ja kaikki lähtevät ovet paukkuen kahdeksaksi töihin, olen tullut siihen tulokseen, että kreikkalaiset nukkuvat vain noin kolmetoista minuuttia yössä. Viikonloppuisin vähän vähemmän.

Tänä aamuna, kun joku hakkasi ennen kuutta rautatankoa asfaltin läpi (tai siltä se ainakin kuulosti) ja katukissalla oli kiljuva kiima, luovutin seitsemän aikaan ja nousin vuoteesta. Tarvitsin suihkun ja kahvia, mutta kumpaakaan en saanut, sillä sähkökatko. Silti saan koko ajan enemmän kuin olin ikinä uskaltanut toivoa.

En enää ollenkaan muista minkälaisena näin elämäni täällä, silloin kun kaikki oli vielä vasta jännittävä haave. Asunto on jo tuttu, sanon hei koti kun tulen retkiltäni ja huomenta koti kun herään. Onneksi en ainakaan ole ollut yksinäinen, sitä pelkäsin eniten.

Ioulia sanoo kahvilassa, että skandinaavit tunnistaa siitä, että kahvi heitetään huiviin minuuteissa.
Miksi???? hän parkuu ja tökkii käsivarteen. Me ostamme kahvin ja juomme sen hitaasti, jotta saamme olla mahdollisimman kauan ihmisten ilmoilla, lähellä ystäviämme, puhua ruoasta ja politiikasta ja elämästä yleensä. Siksihän kahville mennään, olemaan! 

Minä änkytän jotain tehokkuudesta. Tehokkuudesta! Voisin saman tien kuristaa itseni.

Osaan pyytää kreikaksi puolimakean jääkahvin maidolla (jassas, ena frappé metrio, me gála, parakaló) ja juon kraanavettä kaikista karuimmissakin tavernoissa. Minä, neurootikko.

Nukkumaan käydessä sydämentykytyksestä huomaa, että pystyn vasta ottamaan vastaan pieniä annoksia kerrallaan tätä kaikkea. (Paitsi ruokaa.) Kuten hehkuvaan lämpöönkin, kestää hetken tottua.

(Viime yönä hain kaapista filtin, ja sanoin itsekseni, että syysyöt ovat jo viileitä. Niinpä niin.)

Päivän kirja: Nuori alaston nainen, Arja Saijonmaa
Kuva: Kahvila Messinissä. 

Varpaat vedessä, pää pilvissä

Olkoot paikoin kuinka moukarilla hakatun näköinen Kalamátan keskusta hyvänsä, niin heti rantatielle päästyä aukeaa näkymä, joka on Kreikkaa sellaisena kuin me haluamme sen nähdä. Alan ymmärtää, että olen mainioilla paikoilla, ympärillä on valtavasti nähtävää. Vain taivas on rajana.

Näiden seutujen historia yltää kauemmaksi kuin ajatukseni. Juttelen kahvilassa frappén äärellä kreikattarien kanssa ja he luettelevat seuraavan seitsemän vuoden verran nähtävää ja koettavaa. Kuukausi alkaa tuntua vähältä. Muistikirjani on sivu sivulta täyttynyt vaikeasti lausuttavista paikkojen nimistä. Mene Pylokseen, he sanovat ohimennen, hiukan haaveellisina, ja meripihkahelmet soljuvat heidän sormiensa välissä. Odysseuskin kävi siellä harharetkillään...

Ja aina: annan sinulle lomatalomme avaimet, voit yöpyä siellä niin kauan kuin haluat.

En ole ikinä nähnyt niin paljon oliivipuita kuin vuoren nimeltä Kori rinteillä. Niiden ansiosta syön, juon ja kieriskelen oliiviöljyssä, ja se näkyy. Hiukseni ovat jo kuin leijonanharja, kynnet vahvat kuin taltat. Iho päivettyy ja hehkuu, posket punastuvat tomaattiensyönnin maailmanennätyksestä. Juon vettä kuin kameli. Olen myös yltäpäältä timjamihunajassa, merisuolassa, vuohenmaidossa ja viinirypäleiden, granaattiomenoiden sekä viikunoiden mehussa.

Jos joku nyt keksisi paistaa minut vartaassa avotulella, maistuisin takuulla ihanalta! (Lisukkeeksi suosittelen paahdettuja kastanjoita ja kevyttä punaviiniä.)

Mainitsinkin jo kissat, mutta ne tunkenevat vastakin melkein jokaiseen kirjoitukseeni. Niitä on yhtä paljon kuin oliivipuita. Ne puhuvat, ja niillä saattaa olla Kleopatran silmät sekä viikset samassa naamassa, kuten ylimmässä kuvassa.

Elsa, pieni lintuseni, kysyi kotoa käsin miltä meri näyttää. Katso lapseni, se on ihmeellinen!

Kuvat tiistain Kitriesin reissulta.

Z hän ui!

Kohta ehkä uskallan nousta seisomaan ja ottaa kuvan ruokapöydästä, nyt vielä häveliäästi salaa kuvaan kännykällä annoksia liian läheltä. Mutta ruoka on paitsi hyvää, myös kaunista, vetoaa ainakin minun yksinkertaiseen makuuni.

Kiersin eilen Kalamatan keskustan sekä vanhan kaupungin. En ollut ymmärtänytkään, kuinka paljon kaikkea siellä päässä minun Faron-katuani onkaan! (Sanon jo minun katuni, minun supermarkettini, minun leipomoni, minun kirkkoni.) Vanha kaupunki oli ihana, löysin kirjakaupankin. Kahviloita ja tavernoita on valtavasti, ja ne kaikki ovat toinen toistansa kutsuvampia. Minä pidän sekä trendikkäistä että eritoten niistä, joissa on jumalattoman valkoista valoa loilottavat loisteputket, paperiset pöytäliinat sekä painavat punostuolit, kadulle saakka.

Mutta kuten sanoin, kirjaimet tuottavat päänvaivaa. Mutta moni muukin asia on väärinpäin. Näin suomalaisena sitä ajattelee, että jos on kuuma, kuuluu avata kaikki ikkunat ja ovet. Ei. Silloin suljetaan ulommaisetkin tummat ritilät ja pidetään aurinko kaukana huoneista. Istutaan pimeässä. Kävin elokuvissa. Sinne ei suinkaan tulla silloin kuin elokuva alkaa, vaan vähän sen jälkeen. Ja keskellä elokuvaa filmi pistetään poikki ja valot räpsäytetään päälle. On aika hakea lisää syötävää ja juotavaa! Ja puhuminen, myös puhelimessa, on aivan sallittua herkimpienkin juonenkäänteiden aikaan. Myös hinnat heittävät häränpyllyä. Kolmen hengen lounas tsatsikeineen, tomaattisalaatteinen, fetakimpaleineen, friteerattuine kalamareineen, grillattuine mustekaloineen, valtavine mehukkaine sitruunalohkoineen, leipineen ja viineineen maksoi 31 euroa. (Mutta kassakoneelle sitä ei kyllä kerrottu.) Oikein suuri ja komea pappikin istui lounaalla pitkässä mustassa kaavussaan, monta tuntia, viinikannuja kohotellen. Noustakseen sitten Mersuunsa pois karauttaakseen.

Täksi päiväksi oli luvattu viileämpää, lämpömittari näytti siis kolmeakymmentäkolmea. Päädyin uimaan ensimmäisen kerran. Ajelimme (edelleen me) Kitriesin pieneen kalastajakylään lounaalle ja pysähdyimme matkalla uimaan Santoven poukamaan. Merivesi oli juuri niin turkoosia kuin katalogikuvissa ja 25 asteista. Jos kysymys ei olisi ollut syömisestä, en tiedä olisinko malttanut nousta lainkaan.

Nyt istun ja odotan facetime-treffejä Herra Kameran kanssa, ne on sovittu yhdeksäksi. Näytin oliivilta, sillä olin tehnyt itselleni koko päivän ulkona riekkumisen jälkeen öljykasvohoidon. Siispä hiukan meikkasin, harjasin hiukset ja pukeuduin läpikuultavaan kaftaaniin. Valitsihan hän minut aikoinaan yksinomaan ulkonäön perusteella. Ja minä hänet rahan.

Treffit, ne ovat kello 21 tietysti siksi, että hän live-selostaa minulle Ensitreffit alttarilla. Sitä on rakkaus, hyvät kuulijat, sitä on todellinen rakkaus.

Aamunkoittoja ja kurpitsapalleroita

Minä, kuten naapuruston muutkin kreikkalaismammat, nojaan iltaisin pulleita käsivarsiani parvekkeenkaiteeseen ja päätäni pyöritellen, kieltäni naksautellen hirvittelen mustatukkaisia poikia, jotka ajavat kamalan kovaa moottoripyörillä, hymyssä suin, ilman kypärää. Aina kahden, kyydissä on aina kaveri.

Eilen menimme lounaalle satamaan, ja kun sanon me, tarkoitan Ullaa ja hänen miestään ja minua. Ulla on asunut Kalamatassa vuosikymmeniä, nykyään toinen koti on Hangossa. En siis ole ihan niin yksin kuin voisi kuvitella. Olen takertunut heihin kuin hukkuva näinä ensihetkinä, kuin munasta juuri kuoriutunut ankanpoikanen.

Lounaalla Ulla opetti, että kreikkalaisilla on monia tervehdyksiä, niitä on litanioittain normaalien hyvien päivien lisäksi. Illalla esimerkiksi sanotaankin jo valmiiksi hyvää aamunkoittoa. Siitä pidän erityisesti, sillä aamut täällä ovat ihania! (Ei tosin kirkkolaulua tänään. Ymmärsin muuten miksi laulu kuului niin hyvin, sieltä pienestä keskellä katua sijaitsevasta kirkosta: pyhä porukka on pultannut ulkoseinään kaijuttimet, jotta jokainen syntinen juustopiirakan syöjä omalla parvekkeellaankin pääsisi tunnelmaan.)

Koska kirkkolaulua ei tänä maanantaiaamuna ollut, kuulin muutakin. Ihmettelin miten keittiön räppänän takana melko suljetulla sisäpihalla voi ollakin niin villi ja monivivahteinen lintujen kuoro. Kunnes katsoin pari kerrosta ylemmäs ikkunan oikealla puolella sijaitsevaan taloon ja näin parvekkeella häkkikaupalla undulaatteja ja kanarianlintuja. Niiden sirkutus säestää siis kahvinkeittoani nytkin.

Ullalta opin myös, että Kalamátan jalkopallojoukkue on nimeltään Musta Myrsky ja merenlahtea rajaavan Taygetos-vuoren nimi tarkoittaa koria, koppaa. Vaaleanpunaisina pilvinä kukkivan bougainvillean suomenkielinen nimi on ihmeköynnös ja murentuneet talot keskellä kortteleita kertovat vuoden 1986 syyskuun tuhoisasta maanjäristyksestä. (Ja jotkut talouskriisistä.)

Lämpötila heiluu kolmenkymmenen yli, minulla on ihan väärät vaatteet. Mustaa ja paksua, suoraan syysmyrskyistä. Pitkä villatakki, kashmirhuivi, ei niillä tee täällä yhtään mitään, ei edes iltaisin. (Sängyssä ei ole peittoa lainkaan, vain lakana.) Jopa ballerinakengät ovat liikaa, mokkalaukkuni näyttää sekin talviselta. Lähden kohta ostamaan varvastossuja, kangaskassia ja ylleni jotain henkäyksenkevyttä.

Katson kuviani ja huomaan, että puhelimen kameran linssi kääntyy useimmiten kohti ruokaa. Vaikka ympärillä on siis kutsuvana kimalteleva meri ja rosmariinia puskevia vuoria. Mutta kun lounaalla tilasimme tsatsikia, paistettua juustoa, valtavan salaatin, grillattua kalaa, kapriksia ja sitrunaa, pieniä friteerattuja katkarapuja, kurpitsapalleroita ja kannullisen valkoviiniä, olin vain niin onnellinen.

Saatte tänään sametinpehmeiden kurpitsapihvien reseptin suoraan Ullan kreikkalaisesta keittiöstä, onhan kurpitsa-aika.

Ullan kalamátalaiset kurpitsapihvit (Kolokithokeftedes)

Ainekset:

2 1/2 kuppia raastettua keltaista kurpitsaa
1/2 kuppia silputtua sipulia
1 - 2 raastettua tai pilkottua valkosipulin kynttä (maun mukaan)
1 kananmuna
2 rkl silputtua minttua
2 rkl silputtua persiljaa
2 kuppia korppujauhoja
hiukan oliiviöljyä (Kalamátan omaa!)
suolaa, pippuria
vehnäjauhoja ja oliiviöljyä paistamiseen

Raasta kurpitsa, lisää suolaa ja anna seistä jonkin aikaa. Purista neste pois hyvin. Sekoita muut ainekset kurpitsaraasteeseen. Tarvittaessa lisää korppujauhoja tai öljyä. Sekoita hyvin. Muodosta sitten ohuita pihvejä, jauhota ja paista oliiviöljyssä kullankeltaisiksi. Valuta talouspaperilla. Nauti esim. tsatsikin kera.