Behind the Scenes / vainioseitsonen

Lauantaina oli ihan mahtava päivä. Kuvasimme suunnittelijaduo vainio.seitsosen SS17-mallistoa Hangossa, loistoporukalla. Mallimme, taitavat Idil & Iris olivat nättejä kuin napit ja taipuivat koko sen viluisen päivän tyynen rauhallisesti milloin mihinkin asentoon ja juurakkoon.

Uusi tyylimuusani on renesanssinainen, meikkitaiteilija Leena Kouhia. Voi vitsi miten hän on cool! Hän paitsi maskeeraa, myös tekee keramiikkaa. Raaka-Rå'n raffit kulhot, kupit ja lautaset himottavat.

Vainion Johanna ja Seitsosen Merja eivät olisi millään halunneet kömpiä kameran eteen New Yorkin jetlageissaan, pitkän päivän päätteeksi, tukat tuulen tuivertamina, mutta tungimme heidät väen vängällä Tuulan vanhaan, vaaleansiniseen Kuplaan. Onneksi, pitäähän staileista suunnittelijoistakin promokuvaa olla?

Lopputulostakin saan ehkä esitellä aikanaan, tässä ja nyt kuvauspäivän tunnelmia. Rosoisia sellaisia nämäkin, just ihania!

Mallit: Iris Haapanen ja Idil Lilius
Mallien vaatteet ja asut: vainio.seitsonen
Mallien kengät: Finsk by Julia Lundsten
Meikki: Leena Kouhia
Kuvat: Studio Tomi Parkkonen
Kuplan kuski ja loistava silittäjä: Tuula Kotro
Kuvausjärjestelyt: Anna Piiroinen

Viikon kuluttua olen...

Viikon kuluttua sunnuntaina häärin jo täyttä päätä Kreikassa.

Olen siihen pisteeseen päästäkseni - jos kaikki menee hyvin - lähtenyt matkaan Hangosta syyskuun taittuessa lokakuuksi, perjantain ja lauantain välisenä yönä klo 2:30, kurvannut taksilla lentokentälle, laskeutunut Ateenaan lauantaiaamuna ja matkustanut vielä reippaat kaksi tuntia Kalamátan kaupunkiin. Olen ehtinyt käydä kaupassa, ostanut kukkia, tomaatteja ja fetaa vuokra-asuntooni, levitellyt tavarani kotoisan tunnelman tavoittamiseksi ja vaihtanut pari kertaa huonekalujen järjestystä. Kurkkinut toiselta parvekkeelta vehreälle sisäpihalle ja toiselta parvekkeelta vilkkaalle kadulle. Olen jo nukkunut (tai valvonut) ensimmäisen yön uudessa paikassa, vieraissa lakanoissa.

Miltä se mahtaa tuntua, se kaikki?

Otan mukaan (järkevien asioiden lisäksi) tuoksykynttilän, lempishaalini ja Isabel Marantin kaftaanin, jossa näen itseni vaeltamassa kotioloissa. Karkottamassa kello viiden kriisiä, josta Kyllikki Villa usein kirjoitti, ja josta mutsi ystävällisesti muistutti.

(Kello viiden kriisi ilmeni Kyllikillä rahtilaivoilla, kun työrupeama oli tehty, sosiaalista elämää ainakin lounaan verran vietetty muiden laivalaisten kanssa, kansireitti kävelty. Ihan vielä ei kehdannut käydä nukkumaankaan, esiin lipui pieni ahdistus. Teetäkään kun ei voi loputtomiin keitellä. Ilta voi olla pitkä, jos on yksin.)

Kalamáta on ihan silkkaa sattumaa. Kyseessä ei ole mikään pittoreski sinivalkoinen kreikkalaiskylä, vaan mm. "Kreikan Marseilleksi" kutsuttu, omin avuin vilkas satamakaupunki Peloponnesoksen niemimaalla, Messenian maakunnassa. Varsinainen turistipaikka kaupunki ei ole, tosin ateenalaiset kuulemma valuvat Kalamátan seuduille kesäisin lomailemaan, vähän niin kuin helsinkiläiset Hankoon. Ja varmasti jo arvasittekin mistä herkusta paikkakunta on tullut tunnetuksi?

Kuukauden verran tukikohtani on siis juurikin lokakuussa kuuluisien oliivien sadonkorjuuaikaa juhliva Kalamáta, josta teen tai olen tekemättä retkiä lähialueille, tiloista riippuen. Villien arvauksienne jälkeen (ja maanjäristyksistä huolimatta) kohteeni tuntuu hyvinkin turvalliselta. Ehkä sitten ensi kerralla Kambodzha.

Tietysti olin alunperin jo suuntaamassa Ranskaan. Cannes on ykkösvaihtoehtoni. Halusin merta, aurinkoa, vuoria ja torin, en halunnut autoa. Korsikastakin haaveilin, Bretagnen Finistèreen olisi ollut suhteita. Mutta tuohduin loppukesällä ranskalaisten hölmöön päätökseen kiskoa burkineja naisparkojen yltä ja sopivasti samaan aikaan kuulin ensimmäistä kertaa eläessäni paikasta nimeltä Kalamáta. Ystäviemme ystävillä on siellä kreikkalainen elämä ja asunto, jossa he viihtyvät melkein puolet vuodesta. Tervetuloa sinne, he sanoivat, jo kreikkalaista vieraanvaraisuutta äänessään.

Aloin ajatella, että sehän voisi tehdä hyvääkin. Olla itselle ihan vieraassa paikassa, tutun sijaan. Kun tässä kerran ravistelusta olisi kyse. Sitä paitsi Kreikka olisi edullisempi, pienellä budjetilla liikkuvalle. Eikä olisi ikävää ollenkaan, että kaupungissa olisi yksi tai kaksi tuttua naamaa, jos kaikki ei menisikään putkeen. Päätös syntyi yhdessä yössä ja niiden ystävien ystävien kautta löytyi asunto, viestien perusteella herttainen vuokraemäntä Maria sekä varmasti muutakin ohjausta ja opastusta kunhan perille pääsen.

Mutta koska te lukijamme olette aivan uskomatonta globe trotter -porukkaa, minulla ei ole epäilystäkään, etteikö joku teistä tiedä jotain tästäkin maailmankolkasta. Kertokaa heti! Minne mennä, mitä nähdä? Mihin retkeilen?

Mitä syödä ja missä, sen tietysti googlasin ensimmäiseksi. Kulinaristisella rintamalla kuulemma kuhisee, Kalamáta on kovaa vauhtia nousemassa kiinnostavaksi ruokakohteeksi!

Ainoa aikaisempi kosketukseni Kreikkaan on bilematka Kosin saarelle joskus seitsentoistakesäisenä. Tässä elämäntilanteessa väkerrän matkamuistikirjaani reittiohjeita luostariin, jossa on kuuluisa ruusutarha. Jostain syystä se tuntuu paremmalta idealta kuin tanssiminen ruotsalaispoikien kanssa baaritiskeillä kukonlauluun saakka. Mutta ei siitä sen enempää ;) 

Kuva on toki vielä Hangosta, Tulliniemenrannasta.

Havana Moon

The Rolling Stonesin papparaiset heittivät maaliskuussa legendaarisen (inhoan tuota sanaa, mutta yliviljelen sitä silti) keikan Havannassa. Legendaarisen, sillä se oli Rollareiden ensimmäinen siellä, hissukseen taloussaarrosta vapautuvassa Kuubassa. Ihmisiä oli paikalla joidenkin tietojen mukaan lähes puolimiljoonaa, jotkut puhuvat miljoonasta, kaikkine liepeineen. Historiallinen superkonsertti oli katsojille ilmainen.

Konsertista tehtiin tallenne nimeltä Havana Moon, joka esitetään yhden ainoan kerran elokuvateattereissa ympäri maailmaa tänään perjantaina*. Ja kun sanon ympäri maailmaa, tarkoitan myös Hankoa. Joten rokkirotsi niskaan ja Kino Olympiaan klo 20. Keith on kovassa vedossa ja jos jotkut osaavat bailata, niin kuubalaiset. Tunnelma tarttunee.

Elokuva on ikärajaton. Liput 20 euroa. Traileriin (ja fiilikseen) pääset tästä.

*... paitsi Helsingissä ja muutamilla muilla paikkakunnilla, jossa elokuva nähdään vasta 27.9.???

Syksyinen kaalipata

Kaalipata on vanha tuttu juttu, mutta niin hyvä, että se ansaitsee uusinnan.

Ensiesittelyssä sitä kutsuttiin sopaksi, mutta matkan varrella se on muhinut kyllä aika lailla pataruoaksi. Katan silti aina sekä haarukan että lusikan lautasen viereen. Oli lientä paljon tai vähän, se on on lautasennuoltavan hyvää!

Rakuunainen kaalipata

Ruskista hyvää jauhelihaa paistinpannulla ja kumoa suureen pataan.
Kuullota sipulia ja valkosipulia ja vippaa ne jauhelihan perään.

Mausta jauheliha-sipuliseos suolalla ja mustapippurilla, tuubillisella tomaattipyrettä ja valkoviinietikalla (rakuuna-valkoviinietikalla, jos on). Lisää myös kuivattua rakuunaa, meiramia, timjamia... Hunaja pyöristää ihanasti maut.

Sekoita hyvin.

Pilko paaaaaljon erilaisia kaaleja pieneksi ja lisää pataan. Pata voi olla kukkuroillaan kaalia, lapsia hirvittää, kämppä haisee kaalilta, kaalia vyöryy joka paikkaan - ei hätää. Kaalisilppu menee kasaan, kaikki voivat huokaista.

Lisää lihalientä, anna porista.

Tarkista mausteet. Todennäköisesti niitä on liian vähän, olet ollut varovainen ainakin etikan ja rakuunan kanssa. Lisää niitä, kyllä kaali sen kestää!

Anna hautua vielä tovi.

Tarjoa kaalipata syvältä lautaselta persiljasilpun ja smetanan kanssa. Pata vain paranee seuraavaan päivään, joten tee samalla vaivalla suurempi satsi. Sopii myös syksyn pihajuhliin: pysyy padassa lämpöisenä ja on sieltä helppo kauhoa isollekin joukolle.

Vielä ehtii

Huomaan vahingossa johdattaneeni teitä harhaan. Kun sanoin, että pakkailen, sain jo paljon hyvän matkan toivotuksia. Matkan alkuun on kuitenkin vielä tovi. Unohdin kertoa, että kaikesta tästä huithapeliudestani huolimatta minussa asuu harvinainen ominaisuus "aikainen pakkaaja ja järjestyksen ihminen mitä matkailuun tulee".

Kuuntelen aina silmät suitsenrenkaina muiden ihmisten lähtöjä. Laukkuja, joihin heitetään edellisen yön hämärinä tunteina sillä hetkellä puhtaana olevia vaatteita, ripsari ja hammasharja. Pikapasseja, viimeisiä kuulutuksia. Pois se minusta. Minä pakkaan viikkotolkulla, minulla on listoja kuten "Osta", "Lainaa", "Muista" ja "Tilaa". Olen lentokentällä kahta päivää ennen.

Varaudun kaikkeen: hyttystenpistoihin, mahakipuun, unettomuuteen, kuumuuteen, kylmyyteen, huonoon hiuspäivään ja siihen, että maailmassa ei kenties missään muualla ole muistikirjoja tai pumpulipuikkoja.

Tarkistan passin moneen kartaan, lasken piilolinssejä (ja varapiilolinssejä) ja näkisittepä kauneudenhoitovälineistöni; se on lähdön hetkellä upeassa tikissä.

Mutta. Ei ihan vielä. Listoissa on vielä yliviivaamattomia kohtia, kajalkynät ovat teroittamatta, muutama asia ratkaisematta.

(Suurin ongelmani on taas kerran kirjat. Miten ihmeessä pidän itseni lukemistossa kokonaisen kuukauden? Maassa, jonka kieltä en osaa lainkaan, en edes kirjaimia? Älkää sanoko lukulaite, sen vastustamisen osalta pidän vanhanaikaisen pääni. Ja toinen kirjoihin liittyvä erikoisuus. Tästä kohteesta ei löydy juuri mitään luettavaa, en voi opetella opaskirjoja ulkoa enkä varustaa pikku vihkosiani vinkeillä. Olen tuuliajolla.)

Ehdin siis vielä:

• juhlia pojan syntymäpäiviä sankarin toiveesta useamman kerran (näissä kuvissa lauantaina, oikea päivä on huomenna tiistaina).
• olla tänäkin aamuna paikalla tekemässä ylioppilaskokelaalle onnea tuovia eväsleipiä historialliseen ensimmäiseen sähköiseen yo-kokeeseen, joka oli maantiede. (Menestykseni salaisuus ylioppilaskirjoituksissa sata vuotta sitten oli muuten maksamakkara-kurkku-reissumies).
• koukuttua Ensitreffeihin alttarilla niin, että googlaan hädissäni miten nettitv:tä voi maailmalla katsoa. Voinko jotenkin kiertää maa-asetukset tai muuta sellaista vilunkipeliä?
• herätä tarpeeksi monta kertaa öisin tuijottamaan nukkuvia lapsiani ja katumaan lähtöäni, varmana siitä, että kuolen ikävästä.
• kävellä Hangon rantoja (ja näitähän on 130 kilometriä) ja tankata itseeni syksyä, sillä kohtahan olen takaisin kesässä, ja siitä todennäköisesti suoraan talvessa.
• tankata itseeni syksyä myös torin antimien avulla. Ah sienet, pavut ja kaikki muut sadonkorjuuherkut. (Nuo kaksi vihreää tomaattia, ne ovat omaa tuotantoa!)

Ja sen sellaista. Työasioita on vielä kurottava matkanmentäviksi, suomen kielen oppilailleni esiteltävä sijainen. Vierastalo saa uudet asukkaat ja pihan voisi pistää talviteloille.

Joten kiitos ja anteeksi, matkatoivotuksenne olivat ihania, mutta hieman ennenaikaisia. Tajuan nyt, että saatoin johdattaa teitä hakoteille myös siksi, että menin itsekin ihan sekaisin siitä ihmetyksestä, että TODELLA tein sen, että todella otin ja varasin liput ja kämpän ja taksikyydit. Sydän hyppäsi kurkkuun. Minun matkani alkoi jo sillä hetkellä.

Nyt vasta huomaan hengittää. Ehdinkin tottua ajatukseen ja varsinkin totuttaa siihen myös muut (terveisiä mutsille...)

Lähtö on lauantaina, lokakuun ensimmäisenä päivänä.

Hehkuu

"Yhdessä kuljetaan, punaiseen auringonlaskuun, ja jengi kyselee perään..."

Varisniemi, tavallinen hankolainen maanantai. Tai tavallinen ja tavallinen, syyskuu pesee mennen tullen kesällä lattiaa, aurinkoisia päiviä on jonoksi asti. Lämpötilat heiluvat ennätyslukemissa. Yritämme elää ulkona niin paljon kuin mahdollista.

Nytkin keksimme ottaa työt mukaan sinne, mihin veri veti muutenkin: täydellisen auringonlaskun ääreelle Varisniemeen.

Varisniemen rantaan ei ihan niin vain puikata. Pitää ajaa tai pyöräillä ensin pieneen venesatamaan, aallonmurtajan kylkeen. Sieltä, melkein piilosta lähtee polku yli kallioiden. Vain parkkipaikan sotamuistomerkeistä kertova opastustaulu antaa osviittaa, että polku todella vie jonnekin. Metsän läpi hetken kahlattuaan kulkija pääsee hiukan hengästyneenä kallion laelle. Ja sieltä, korkeimmalta kohdalta avautuu niin häikäisevä näkymä, että siihen moni jääkin eikä enempää osaa kaivatakaan.

Vaan kun jatkaa vielä kallion toista kylkeä alaspäin, on paratiisissa. Pieni poukama muodostuu pyöreiden kivien rannasta ja kallioista niiden kahta puolta.

Koska meillä on tapana aina vähän LIIOITELLA, niin raahasimme kuvattavien tuotteiden ja kuvauskaluston lisäksi läpi metsän, yli kallioiden, alas salaiselle rannalle myös nuotiopuut ja eväsrepun. Kun mikään ei riitä. Mutta kaikki kamelointi oli taas kerran vaivan arvoista. Poika viritteli nuotiota ja me teimme hommiamme. Oli lämmintä ja hiljaista. Vain aaltojen ääni ja pian tulen rätinä seuranamme. Kun aurinko tasapainoili enää juuri ja juuri horisontin yllä, pakkasimme kamat, heitimme vapaalle ja tuikkasimme makkaratikut tulille.

Ja siinä me istuimme, nuotion lämmössä, auringon värjätessä koko maailman purppuraiseksi. Ihan tavallisena maanantai-iltana.

"Molemmat tunnetaan, et jotain rinnassa hehkuu, eikä oo pimeää enää."

Lue lisää: Varisniemestä on puhuttu lemmekkäästi ennenkin, mm. täällä.

Otsikosta ja sitaateista kiitos JVG, Hehkuu.

EDIT: Saimme tämän blogijutun jälkeen asiallisen kurinpalautuksen: avotulen tekoon rannalla on oltava aina lupa. Meillä ei ollut. Avotulenteko ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Pahoittelemme ja toivomme, ettei kukaan muu ole yhtä ajattelematon.

Lämmin fetasalaatti

Ai ai, tämä on kyllä todellinen arjen pelastaja: kun kerran jaksaa tehdä ison savotan ja pilkkoa korillisen vihanneksia, on muutamankin seuraavan päivän ruokarulianssi suurinpiirtein selätetty. Nolottaa kyllä tägätä tämmöistä "reseptiksi", mutta hei, eiks me helposta tykätäkin!

Lämmin fetasalaatti

Pilko vihreää paprikaa, kypsiä tomaatteja, punasipulia ja valkosipulia. Ei ihan silpuksi, ennemminkin lohkoiksi, sillä vihannekset menevät uunissa vielä kasaan!
Sekoita vihanneksiin murusteltua fetaa, kalamata-oliiveja, tuoreita ja kuivattuja yrttejä (ainakin timjamia) ja hyvää oliiviöljyä. Mausta suolalla ja mustapippurilla.
Laita uunipellillinen tovin maustunutta vihannes-fetaseosta hetkeksi kuumaan uuniin. Kääntele kerran tarvittaessa.

(Kurkkua ei tässä hässäkässä huolita fetasalaattiin mukaan, sillä sehän ei ole parhaimmillaan uunitettuna. Kurkku sen sijaan hyppää valkosipulin, sitruunamehun, suolan ja mintun kanssa jogurttikylpyyn uudelleensyntyäkseen ihanan raikkaana tsatsiki-tyyppisenä kastikkeena.)

Lämmin fetasalaatti asettui ensin tarjolle lihapullien, veneperunoiden ja jogurttikastikkeen kanssa, ja seuraavana päivänä siitä, mitä oli jäljellä, syntyi jumalainen pasta-ateria kädenkäänteessä. Siis rehellisyyden nimissä vain keittämällä pastaa, lämmittämällä "fetasalaatti" ja raastamalla parmesania päälle. (Vihanneksista irtoaa uunissa nestettä, olin ottanut liemen ensimmäisellä kierroksella talteen ja käytin tässä pastavaiheessa, jotta kastike oli tarpeeksi kosteaa ja muhevaa.)

Voilà! Kokeileeko kukaan?

Lue lisää: Vähän samantyylistä tehtiin muinoin täällä, eli täytettyjä paprikoita.

Kauneimmat kukat

Tiedotus kaikille auringonkukkien ystäville!

51:n varrella, Inkoossa, suurin piirtein Wanhan Wihtorin antiikkiliikkeelle kääntävän kyltin kohdalla on tien molemmin puolin suuret, kullanhohtoiset auringonkukkakeitaat.

Ymmärtääkseni kukkia saisi myös poimia, mutta me vain kuvasimme. Olimme ajamassa sukujuhlista kotiin kun aurinkoisen näyn häikäiseminä kaarsimme peltotielle ja painelimme ballerinat savessa kukkien keskelle. Illan suussa, kun syysvalo tulee viistosti ja matalalta, on kukkien seassa samoilu ihan taikaa.

Herra Kamera vokotteli minua aikoinaan yhdellä auringonkukkakuvalla, se oli silloin kun hänellä oli vielä olkapäille putoava, musta, kihara tukka. Auringonkukat olivatkin sitten pitkään sen jälkeen se meidän juttu. Ensimmäisen yhteisen kodin ihan ensimmäisiä hankintoja oli Vincent van Goghin auringonkukkajuliste romuluisen kruununhakalaiskämpän yksinkertaisen keittiön seinälle...

Aurinkoinen, lämmin viikko luvassa, ainakin täällä etelässä. En ole ihan vielä lähdössä minnekään. Nautitaan siis!

Tiesitkö: van Goghin auringonkukka-tauluja on itse asiassa kokonainen sarja, 11 teosta. Se meidän julisteemme oli "Kaksitoista auringonkukkaa maljakossa", Arles, elokuu 1888.

Päivän kirja: Martin Bailey, "The Sunflowers are Mine : The Story of Van Gogh's Masterpiece." (Amazon)

Miksi?

Niin, miksi kirjoituslomalle, miksi vähäksi aikaa pois?

En muista koska sen huomasin. Yhtäkkiä oli vain vaikeampaa ja vaikeampaa täyttää iltaisin muistikirjan kohtaa What do I really, really, really want. Tyhjä tyhjä tyhjä.

Miten voi olla mahdollista, etten enää muista tai tiedä mitä haluan?

Milloin minä liudennuin yhteen perheen, työn tai muun maailman toiveiden ja vaatimusten kanssa? Oli kuin minuuteni rajat olisivat aikojen saatossa alkaneet muistuttaa taiteilijan sormellaan suttaamaa pehmeää lyijykynän jälkeä.

Koko kesää leimasi kummallinen odottaminen. Odotin omiamme ruokapöytään, vieraita tuleviksi, asioita tapahtuvaksi, oveen koputettavaksi. Kesä piirtyi ulkona hiekkarannoille, terasseille ja pyöräretkien reiteille, mutta minä istuin keittiön nojatuolissa, heiluttelin jalkojani ja odotin. Huomasin, että olin odottanut viime vuosien aikana ihan tosi paljon. Ja siinä odotellessani muistin hämärästi, että minussa on jokin puoli, joka ei mahdu nyt esiin, mutta joka pyrkii pintaan. Joka ei odota.

Nyt siis hissukseen pakkailen, kirjoittelen listoja, mutta en vahingossakaan järjestä tänne jäävien elämää. Kunhan ELÄVÄT, kun palaan. Marraskuussa.

Samalla kun kirjoitan listoihini maitohappobakteereita ja piilolinssejä, huomaan jo saavani kiinni langanpäästä (näinkö helppoa se olikin?) ja vihdoin käteni kirjoittaa:

Haluan
tilaa
aikaa
ja
päiviä, jolloin minun ei tarvitse ajatella kuin itseäni, ilman vastuita, ilman velvollisuuksia.

Haluan nähdä mitä nousee esiin.

Joku jo sanoo, että mitä tuossa nyt on, pienessä matkassa. Hänelle tahdon kertoa: minulle tämä on suurta, vähän pelottavaa ja oikein yllättävää. Vielä vuoden alussa en olisi ikinä uskonut, että lähden yksin yhtään mihinkään, koskaan. Minä, joka olen vahvasti käävän kaltainen, kiinnyn omiini, rakastan olla kylki kyljessä ja tehdä yhdessä. (Olenkohan koskaan ollut edes elokuvissa yksin?)

Yksi seikka tuntui erityisen tärkeältä. Lähtemällä matkaan halusin osoittaa tyttärilleni, että omaa aikaa saa ja pitää olla. Tietysti haluan sen osoittaa pojallenikin, mutta ainakaan minun lähipiiristäni ei löydy miehen miestä, jolle oman tilan tai ajan ottaminen olisi erityisen vaikeaa. Roolimalleja löytyy tarpeeksi.
En myöskään halua jäädä lasteni mieleen ihmisenä, joka ei seikkaillut koskaan. Haluan, että he kertovat ylpeinä äidistään, joka rakastaa heitä vimmatusti, mutta osaa myös elää omaa elämäänsä ja toteuttaa unelmiaan. Joka on vapaa eikä pelkää olla yksin.

Miehelleni toivon muistuttavani, että ajoittaisen uupuneen nyrpeyden alla minussa elää se sama villikko, johon hän rakastui, vaikka me ihan aina olemme olleet hyvin erilaisia, monella tapaa jopa toistemme täydellisiä vastakohtia. Hän haluaa olla kotona, tehdä töitä virka-aikaan ja vähän yli ja pelata varman päälle ja olla kunnollinen. Minä en. Uskon, että rakkauden ei tarvitse kuolla, vaikka lakkaisin elämästä hänen elämäänsä omani sijaan. Päinvastoin.

Niin, "il faut tanter de vivre", on uskallettava elää!

Lue lisää: Tammikuussa hapuiltiin jo ruoria omiin käsiin.

Who the **** is Alice

Sanoinhan, että monta juttua on jäänyt välistä. Tähän Helsinki-reissuun haluan palata (ja sen itselleni tallentaa) paristakin syystä. Siksi, että en muista milloin viimeksi olemme olleet keskimmäisen kullanmurun kanssa kolmistaan kokonaisen viikonlopun. Ja siksi, että paljon jo puhuttukin Alice Neel Ateneumissa tosiaan oli hyvä ja sen ehtii vielä nähdä.

Kun kolmesta lapsesta vanhin ja nuorin lähtivät kesällä viikonlopuksi itärajalle, me olimme yhtäkkiä keskenämme. Suvi oli pistänyt jo piikomaan jonkun verran, joten päätimme karata kaikkea sosiaalista hurlumheitä. Ja mihinkäs sitä hankolainen lähtisi rauhoittumaan ellei heinäkuiseen Helsinkiin ;)

Saapuessamme perille olimme nälkäkuoleman partaalla, joten ihan ensimmäiseksi parkkeerasimme itsemme The Cockin ikkunapöytään ja kauhoimme sopivat annokset ahneisiin suihin.

Nappasimme huoneen ihan ytimestä, Kluuvikadun Hotel Glosta ja onnistuimme saamaan sellaisen, johon sisältyi pääsy Kämp Spa'han. Täydellistä, kuin tilauksesta! Hyppäsimme heti saavuttuamme kylpytakkeihin ja -tohveleihin ja hiivimme hihitellen samassa kerroksessa sijaitsevaa käytävää pitkin saunatiloihin. Istuimme hammamissa kunnes olimme ihan helmeileviä ja kaikki kiire oli sulanut pois. Sen jälkeen valahdimme vielä mosaiikkidivaaneille viilenemään. Raitiovaunut kolkuttelivat jossain kaukana alhaalla, muuten oli ihan hiljaista.

Tytär sai valita illallispaikan. Ykkösvaihtoehto Gaijin oli täynnä, mutta kakkosvaihtoehtoon Farangiin mahtui vielä. Söimme, rupattelimme. Kävelimme hissukseen takaisin hotellille valoisassa iltayössä ja lojuimme vielä pitkään leveässä vuoteessa Rion olympialaisia katsellen. Ihmeellisiin lajeihin voi jäädä koukkuun, kun tarpeeksi kauan tuijottaa...

Alice Neel oli vuorossa seuraavana päivänä jossain kiihkeän shoppailun välissä. Astuessani näyttelyyn ensimmäinen ajatukseni oli, etten tykkää yhtään. Ihan kuin joku sovinnaisuus sisälläni olisi lyönyt liinat kiinni. Mutta samoin kuin kummallisten olympialajien kanssa, myös Alice Neel otti hitaasti haltuun sitä mukaa kun kuljimme kuvalta kuvalle. Lopulta olisin halunnut tavata (melkein) jokaisen näyttelyn hahmoista. He olivat ihan eläviä edessämme, saattoi hyvin kuvitella miten he puhuivat (pitkä, laiska nenä-ääni), jopa miltä he tuoksuivat (suitsuke). Miten he suutelivat, mitä söivät, mitä suruja kantoivat. Kaikista eniten olisin halunnut tavata Alicen; ihmeellisen, rohkean ja vähän riivatun Alicen!

Alice Neel Ateneumissa 2.10.2016 saakka.

(Otsikko tulee tästä biisistä. Voi taivas kuinka sitä hoilattiinkin jokaisissa paarteissa ja baareissa joskus 90-luvun puolivälissä, kuka muistaa?)

Tuulta tukassa

Nämä kuvat eivät ole eilisillallalta, vaan viime viikolta.

Eilen olin pakahtua, täytyin ääriä myöten. Pyrähtelin sisään ja ulos, kävin kaksi kertaa pyöräilemässä ja kerran kävelyllä ja hortoilin takapihalla puolipukeissa silkasta lämmöstä seonneena. Auringonlasku oli pinkein ikinä, koko maailma tuoksui ja siritti. Oli kuuma, vielä valon putoamisen jälkeenkin.

Hassuintahan tässä lähestyvässä lähdössäni on se, että oikeastaan tämä on juuri se paikka, johon haluaisin mennä. Vaan en voi, koska kaupunki on jo kotini, kaikki siteeni ovat täällä, koko sosiaalinen elämäni, arkeni ja ne muutamat asiat, joihin haluan ottaa etäisyyttä.

Kun etsin kirjoituslomalleni paikkaa, halusin ensisijaisesti seuraavaa: meri.

Sitten toivoin myös: kävely- tai pyörämatka joka paikkaan, tori, kivoja ihmisiä. Valoa.

Olin ajatellut myös: erakoitua, olla hiljaa, vältellä ihmisiä.

Se, mihin päädyin, yllätti itsenikin.

Mutta jos minä olisin sinä, ja minä eli sinä kaipaisit aikaa ja happea, valitsisin Hangon. Vuokraisin villan tai huoneiston, lainaisin pyörän, laittaisin kännykän kiinni ja hengittelisin syvään Bellevuen rantatien mäntyjä, hiekkaa, kurtturuusuja ja rannalle huuhtoutunutta levää. Söisin Tagen haukipullia kylmänä voipaperikääreestä ja tuijottelisin kirjan yli merelle. Kävisin aikaisin nukkumaan.

Siispä sanonkin ihanan Tuulen naapurissa-blogin Kirjailijattarelle, että se ainoa huono puoli täällä asumisessa on, että tänne ei voi sitten enää lähteä, tulla, uutena olla.

Mutta palata voi. Onneksi.

Lue lisäää: Tuulen naapurina-blogin ihanat Hanko-kuvat ja teksti täällä.