30.3.2016

Valoa näkyvissä!










Jos sattumalta näit kaksi vanhaa käpyä pääsiäisentienoilla hankolaisissa puistoissa ja puskissa rymyämässä pyhävaatteissaan (= samat kuin arkivaatteet), niin kyllä, siinä viipottivat havuja hiuksissaan kuuluisat (= the gaala) Kirjatoukka & Herra Kamera.

Haluamme oikaista kaikki väärinkäsitykset salaisista lemmenkohtauksista tai kutulomakooman paikkailuista kirkonmäen suurten puiden suojissa, olimme aiiiivan muilla asioilla.

Keksimme nimittäin mahtavan pääsiäismunajahdin, niin mahtavan, että yleisön pyynnöstä meidän piti piilotella kilokaupalla suklaata ympäri Hankoa kahtena peräkkäisenä päivänä ja varovasti haaveiltu matka Mänttään (= Kiefer) vaarantui, ja jäi.

Me siis piilotimme suklaamunia erinäisiin kieroihin paikkoihin, otimme vihjekuvan jokaisesta piilosta ja sitten menimme kotiin istumaan kaari-ikkunamme alle roseeviinilasi kädessä ja seuraamaan puhelimen näytöiltä etsintöjen edistymistä. Lapsilauma sai ensimmäisen kuvavihjeen eteisessä, ja löydettyään kätkön heidän tuli ottaa kuva joukkuuesta kätkön edessä pääsiäismuna kädessä seuraavan kuvavihjeen saadakseen. Näin he etenivät pitkin Hankoa ja me saimme piippaus piippaukselta ihania kuvia punaposkisista ja riemua loistavista lastenkasvoista sitä mukaa kun aarteita löytyi.

Mutta ne peijakkaat (= lapset) olivatkin niin hyviä, että meidän totta tosiaan piti tehdä toisena päivänä vaikeampi rata, eikä sekään ollut tarpeeksi vaikea.

Ensi pääsiäisen pääsiäismunajahti on jo suunnitteilla. Siitä tulee NIIN julmanvaikea, niin kammottavan arvoituksellinen, että lapset ovat ehkä vielä vappunakin vailla vakituista suklaamunaa. Hoo!

Näin leikin varjolla siis kirjatoukista kirjatoukinkin saatiin kirjojensa äärestä ulkoilemaan. Ja mikä valo, mikä roudan alta uudelleensyntyvän maan makea tuoksu, mikä lintujen hullaantunut riemukonsertti meitä kaduilla ja kallioilla odottikaan! Merikin oli kuin valjaista vapautettu ja hiekkarantojen yllä laskeva aurinko hönki pehmeää linnunmaitomaista ilmaa pitsivillojen nurkille. Valoa näkyvissä, ystävät!

Reseptejä yleisön pyynnöstä




Kivaa kivaa kun toivoitte reseptejä pääsiäistahnoihin! Täältä pesee, tuttuun epämääräiseen tapaan.

Innoituksen juuri tämän menun kokoamiseen Herra Kamera sai HS Kuukausiliitteen Ruokamatka-juttusarjan kolmannesta osasta "Ruokarauhaa Syyriasta" (3/2016), mutta osaa resepteistä sovelsimme aika vapaalla kädellä. Kuukausiliitteestä löydät myös valmistamiemme lihapullien reseptin.

Baba ganoush (me teimme kaksinkertaisen annoksen)

2 munakoisoa
100 gr tahinia
4 rkl paksua, turkkilaista jogurttia
1 sitruunan mehu
2 valkosipulinkynttä
suolaa, oliiviöljyä

Koristeluun: marinoitua punasipulia, oliiveja, yrttejä...

Paahda haarukalla pisteltyjä munakoisoja kuumassa uunissa puolisen tuntia. Kuori vähän jäähtyneet munakoisot. Kuukausiliitteen jutussa vinkattiin tekemään se upottamalla munakoisot kylmään veteen ja kuorimalla ne veden alla: toimii! Pilko kuoritut koisot pieniksi kuutioiksi ja sekoita kaikki yllä annetut ainekset. Maustaa saa paljon reseptiä reilummin ja laveammin, meidän makuumme. Marinoitu punasipuli (kuori ja puolita punasipuli, leikkaa ohuiksi siivuiksi, anna maustua oliiviöljy-punaviivietikka-sokeri-suola-mustapippuri-timjami-liemessä pari tuntia) on kiva makupari.

Hummus (Kuukausiliitteen reseptissä ei ollut tahinia lainkaan)

pari tetraa käyttövalmiita kikherneitä (esim. Go Green)
n. 1 dl tahinia (tai vain pari lusikallista, jos haluat kikhernemäisemmän maun)
parin-kolmen sitruunan mehu
valkosipulia maun mukaan
suolaa, garam masalaa tai vain jeeraa.

Sekoita kaikki ainekset tehosekoittimella. Varaa lasillinen vettä surruuttimen viereen laimentamiseen, tunnistat kyllä kun koostumus on sopivan kuohkea. Minä lisään myös oliiviöljyä jo möyhentämisvaiheessa.

Koristeluun (ja maun vuoksi toki myös): oliiviöljyä, savupaprikajauhetta, kuivattuja chilihiutaleita, yrttejä, sitruunanlohkoja.

Tsatsiki (laiskan naisen versio, eli minun)

pari kurkkua
tötteröllinen turkkilaista jogurttia (paksua, rasvaista)
valkosipulia maun mukaan (mutta ei liikaa, se tekee tsatsikista helposti tunkkaisen)
1-2 sitruunan mehu, usein laitan vielä valkoviinietikkaakin
yrttejä, kuten tilliä ja tuoretta minttua
suolaa, mustapippuria

Koristeluun: mustia, kivettömiä oliiveita, kuivattua mintturouhetta tai tuoreita yrttejä, loraus oliiviöljyä, mustapippuria.

Halkaise kurkut ja poista vetinen siemenosa. Pilko pieneksi. Sekoita kaikki ainekset jogurttiin. En siis valuta jogurttia, enkä puristele kurkkua. Anna maustua ennen tarjoilua.

29.3.2016

Lukuiloa

Olen lukenut kuin hullu viime aikoina, ahmimalla, kuten silloin joskus nuorena.

Nielaissut useamman kirjan kerrallaan, piiloutunut päivisin keväältä sohvankulmaan villahuovan alle salalukemaan, mennyt aikaisin sänkyyn, jotta ehtisin ennen unta haukata isoja paloja kirjoistani ja silti herännyt yölläkin tankkaamaan sanoja. Yöpöydän jalat niiaavat kirjojen painosta. Ah, saada lukea!

Kuvassa paistatteleva Joni Mitchell-muistelo on minusta vähän kömpelö kerronnaltaan, se Kissavieras oli ihana, kuin lasillinen lähdevettä, sellainen, josta on vaikea puhua. Joel Haahtelan Perhoskerääjä (taisin mainita kirjastoreissullani?) oli harvinainen helmi, epätodellinen, viipyilevä, tiivistunnelmainen, hiljaiseksi jättävä... Luulen myös hetkittäin eläväni 1960-70-lukujen suomalaista kirjailijaelämää, niin paljon olen lukenut Haavikosta, Mäkelästä, Joenpellosta, Saarikoskesta, Meriluodosta... Tunnen kaikki kustantajat, väijyn pitkiä lounaita Kosmoksen harsoverhojen takana... Olen hyvin yllättynyt kun ikkunan ulkopuolella onkin vuosi 2016 ja Hangon Bulevardi, ei Helsingin.

Sitten luin Milena Busquetsin kirjan Tämäkin menee ohi, koska jaja-siskoni sitä suositteli. Tai oikeastaan hän sanoi, että luulee, että jos minä kirjoittaisin kirjan, kirjoittaisin jotakin sen tapaista. No siitä en ole varma, tai olen että en, mutta mikä vallaton kirja, nauroin monta kertaa ääneen. Ääneen!

Putosin kylläkin vähän väliä kärryiltä kuka kukakin oli (hei, luin sitä siinä kuuluisassa kutulomakoomassani... niin sairas en ole koskaan, etten pystyisi syömään tahi lukemaan...) ja osa naisystävistä oli kuvailtu vähän kuin barbiet barbieleikeissä (sit tää olis niinku tämmönen), mutta olin jotenkin hirmuisen onnellinen, että sain lukea jotain pitkästä aikaa niin erilaista. Niin espanjalaista. Niin lattaria. Kirja, jossa on kuuma ja aurinkoa ja ELÄVIÄ AIKUISIA (no aikuisia ja aikuisia) naisia (vaikka kylläkin myös yksi kuollut), kuinka harvinaista, huomasin ajattelevani. Hilpeänä.

(Ja ajatelkaa miten huvittavaa, että siinä kutulomakoomassa takertumalla takerruin kirjaan, jonka nimi on Tämäkin menee ohi. Olis naurattanut, ellei olis itkettänyt! Olisin laittanut kirjan kansikuvan tähän kuvitukseksi, mutta minusta se on ruma eikä ollenkaan kirjan näköinen, joten laitoin toisen. Tämäkin tieto oli teille näköjään saatettava.)

Tiedän, että kirja jakaa mielipiteitä. Mutta minä, minähän olen aina ollut vähän kallellaan hulluihin ja hermoheikkoihin haahuilijoihin, joten minä pidin, mitä sitä selittelemään. Kahjoa ja kaihoisaa, kaoottista ja eroottista.

"Ongelma on vain siinä, mietin, että tuon hurmaavan kuubalaisen takapuolen alla, tai pikemminkin yläpuolella, on ranskalaisen eksistentialistifilosofin häikäisevä ja huikean analyyttinen mieli, joka ei koskaan lepää, mikä tekee hänen elämästään hieman monimutkaista." 

Milena Busquets, Tämäkin menee ohi, Otava 2016 (mutta että verrataan Siri Hustvedtiin, Riikka Pulkkiseen ja Sadie Jonesiin... ei, ei minusta ollenkaan... ja hyvä niin.)

Pääsiäismössöt










Jotenkin pehmeä ja venyvä oli tämä pääsiäinen. Kivaa, kaunista, rauhallista.

Hieman edelleenkin tuskailen sen asian kanssa, että miten arjen ja juhlan saisi erottumaan toisistaan, juhlan tuntumaan juhlalta, kun kuitenkin molempiin kuuluu aika paljon keittiössä seisoskelua ja iänikuista siivoamista. En ole vielä löytänyt ratkaisua, en vaikka kuinka potkisin sinänsä syytöntä astianpesukonetta. Olen sen sijaan yrittänyt nauttia yhdessä tekemisestä, ja nauttinutkin.

Herra Kameralla oli vetovastuu isoimmasta kyökkikeikasta, joten en voi valittaa. Hän pyöritteli meheviä lihapullia ja teki mahtavan munakoisomössön eli Baba Ganoushin. Minä sain hieroa hummusta kasaan ja valmistaa tsatsikin. Lapset häärivät jälkiruokien kimpussa. Kun jääkaapissa on suuria kulhoja ihania tahnoja, on aina jotakin mihin leipäpalansa upottaa, mihin kellonaikaan tahansa.

Ulkoilimmehan me myöskin. Kävimme parikin kertaa elokuvissa. Kreikkalainen naimakauppa 2 oli HAUSKA, tai sitten olin vain hysteerisessä tilassa. Kotimainen Onnenonkijat-leffa raikas ja näyttelijät mainioita. Uppouduimme myös jonain noista pitkistä illoista oman sohvan nurkassa HBO:n Nora Ephron-dokkariin Everything is copy. (HBO Nordicilla on ilmainen kokeilukuukausi, vinkkinä vaan.) Suosittelen.

Piha on haravoitu, muutama kevätkukka törröttää ruukuissaan ja sisällä oliivipuu näyttää selvinneen talvesta hengissä. Aurinko paistoi tiiliseinään jo sen verran lämpöisesti, että teki mieli ulkoiluttaa oliivipuuta, mutta merisumu heitti aina välillä viileää huppua kaupungin ylle, joten annoimme olla. Ehtiihän sitä, kevättä ja kesää.

J. K. Yleisön pyynnöstä, reseptit täällä.

25.3.2016

Charlotten koko elämä

... Niin,  Musée Massenan yläkerrassa oli esillä Charlotte Salomonin näyttely nimeltä "Vie? Ou théâtre?"

Vuonna 1917 syntynyt nuori nainen, Charlotte Salomon pakeni saksanjuutalaisena natsivainoja Berliinistä Etelä-Ranskaan, Villefranche-sur-Meriin ja Nizzaan, jossa hän vuosina 1941-1943 vimmaisesti kuvitti elämäänsä lähes 800 teoksen verran, kertoen tarinaansa, joka päättyi kuvien ulottumattomissa Auschwitzissa lokakuussa 1943.

Charlotten elämä oli monin tavoin monimutkaista jo pienestä pitäen. Varakasta perhettä riivasi itsemurha-aalto, erinäisistä syistä useampikin sukulainen riisti hengen itseltään. Charlotte kuuli äitinsä todellisen kuolinsyyn vasta parikymppisenä, yli kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen, kun silloin Charlotten holhoojana toiminut isoäiti yritti hirttää itsensä. Hänkin onnistui lopulta, melkein Charlotten silmien alla. Charlotte joutui miettimään omaa kohtaloaan ja jonkunlaisen kirouksen mahdollisuutta alati.

Kaikki tämä suru vyöryy sadoissa maalauksissa katsojan silmille. Vaellamme varjoisissa saleissa päät painuksissa kuvan luota toisen luokse. Välillä kuviin tulee valoa, iloa, hedelmiä ja värejä, mutta tunnelma on silti ahdistava, kun kohtalo on katsojalle jo selvillä. Mutta että saada jonkun elämä näin kokonaisena - lapsuus, nuoruus taideopiskelijana, rakkaudet. Äly, huumori, tuska -  se tuntuu ihmeelliseltä. Se tuntuu siltä kuin tuntisimme.

Villefranche-sur-Merissä Charlotte, juuri naimisiin mennyt ja ensimmäistä lastaan odottava, ojensi lopulta tarkasti editoimansa ja numeroimansa nipun perheen henkilääkärille. Hän oli liittänyt mukaan jopa listan musiikkikappaleista, jotka säestäisivät tarinaa. Painaessaan oven kiinni takanaan, Charlotte painotti ystävälleen:

"Pidä tallessa nämä. Siinä on koko elämäni."

Charlotte oli päättänyt voittaa kuoleman imun ja elää niiden muidenkin, poismenneiden edestä. Charlotte oli 26 vuotias kun hänet työnnettiin kaasukammioon, melkein suoraan junasta, joka hänet kuolemanleirille kuljetti.



... And with dream awakened eyes she saw all the beauty around her, saw the sea, felt the sun, and knew she had to vanish for a while from the human surface and make every sacrifice in order to create her world anew out of the depths.

And from that came

Life or Theater???



Lukulistalle: David Foenkinoksen palkittu kirja "Charlotte", Gallimard.
Näyttely on esillä Musée Massenassa 24.5.2016 saakka. 

Musée Massena






Hiihtolomalle saimme matkaseuraksi legendaarisen Kirjatoukan mutsin, jolle oli kivaa näyttää rakkaaksi käyneitä maisemia. Sovittelimme ohjelmaan tuttuja juttuja, mutta ujutimme väliin itsellekin uusia nähtävyyksiä, sillä niin paljon on noilla nurkilla nähtävää ja aina yhtä kiihkeä halu kokea kaikki, kaikki.

Tällä kertaa korkattin Musée Massena, Nizzassa. Museorakennus on 1800-luvun lopussa rakennettu koristeellinen ja romanttinen italialainen villa, tai pieni palatsi, Promenade des Anglaisin varrella. Vieressä kohoaa Hôtel Négresco. Musée Massenan salit kattomaalauksineen ja viehättävä puutarha ovat nähtävyyksiä jo itsessään, mutta sisällä on myös vaihtuvia näyttelyitä. Koska oli Nizzan karnevaalien aika, oli esille asetettu karnevaalirekvisiittaa sadan vuoden ajalta. Värikkäitä julisteita, päätähuimaavia ruokalistoja, vanhoja valokuvia. Viehättävää! Portaikon seinämaalauksista melkein ulos hyppäävän eläväisellä italialaisperheellä näyttää olleen ihanan boheemi meininki kaikessa aatelisuudessaan.

Mutta yläkerran näyttely, johon astuimme sisään siitä oikeastaan mitään etukäteen tietämättä, jätti meidät vaitonaisiksi pitkäksi aikaa... Siitä lisää seuraavaksi, se vaatii omaan juttunsa.

22.3.2016

Viesti Belgian Lempille

Belgian Lempi, sano että olet kunnossa <3

Sunnuntaiaamun rauha

Niin. Onneksi oli sitten kuitenkin sunnuntaiaamu. Aurinko paistoi hotellin vuoteelle minkä satunnaisilta lumipyryiltä ennätti, kiiltäväkylkisessä kannussa kahvi oli kuumaa ja mustaa, maito vaahtoavaa. Pikkuruisten voisarvien päälle siveltiin runsaasti vadelmahilloa.

Kirjat, joita mukanamme kannoimme, kas kun koskaan ei voi tietää mitä milläkin hetkellä haluaa lukea:

Takashi Hiraide, Kissavieras
Milena Busquets, Tämäkin menee ohi
Haruki Murakami, 1Q84
Paul Theroux, Salainen elämäni
Anita Brookner, Rantahotelli

21.3.2016

Totuus kutuviikonlopusta




Kutuviikonlopuksi kutsui veljeni meidän, Herra Kameran ja minun, pientä irtiottoa tullessaan lasten- ja talonvahdiksi perjantaina.

Kaikki alkoi mennä kuitenkin jo hyvissä ajoin ennen lähtöä pieleen. Edellisenä yönä stressi valvotti, jo aamusta työt kasaantuivat, ja lopulta tein kuuttatoista hommaa päällekkäin. Siivosin samalla myös taloa, pesin vessaa, järjestelin kotijoukkojen asioita ja säntäsin lopuksi tuuraamaan puotipuksuksi ennen kuin pääsimme starttaamaan. Olin pakannut matkalaukkuni heittelymenetelmällä, jo automatkalla tajusin mitä kaikkea olin unohtanut. Saavuin Helsinkiin ja hotellille kuolemanväsyneenä, järjettömän nälkäisenä ja viluissani.

Tilasimme huonepalvelusta hampurilaiset, joimme lasit punaviiniä ja kaaduimme sänkyyn. Herra Kamerallakin melkoinen rupeama takanaan. Kaikki perjantaisuunnittelmat saivat jäädä, after all, tomorrow is another day. Nyt oli tärkeintä saada unta.

Paitsi että uni ei tullut. Ei se koskaan tule, tähän aikaan kuukaudesta.

Kello sen sijaan tuli. Kaksi, kolme, neljä, viisi ja kuusi.

Kuudelta nousin, pääni painoi tonnin ja alavatsaa vihloi. Itketti.

Vietin lopulta koko lauantaipäivän hotellin sängyssä. Huoneeseen kannetun aamiaisen ajan jaksoin vielä tsempata (tiedän, olen sankareiden sankari ylellisissä puuvillalakanoissa...), sitten kaivauduin tyynyihin nyyhkyttämään. Miten epäreilua! Kaikki kivat asiat, listaan merkityt menot ja aurinkokin tuolla ulkona, ja minä umpiuupuneena pms-myttynä sisällä! Pitkästä aikaa ensimmäisen kahdenkeskisen viikonlopun onnistumisen paineet eivät helpottaneet tilannetta. Sattui, oli kuuma, oli kylmä, kaikki vitutti kuin pientä apinaa.

Monta kertaa päivän mittaan yritin kammeta pystyyn. Pesin kasvot kylmällä vedellä ja koitin meikata. Ihan kuin olisi koittanut levittää meikkivoidetta ilmapallon pintaan, voide vain liukui edestakaisin. Puuteri sen sijaan kyllä jymähti, kahdeksi pölyiseksi laikuksi poskipäille. Silmät olivat eri malliset kuin koskaan muuten, niiden ympärille satoja kertoja piirtämäni rajaukset näyttivät leijuvan punaisten viirujen yllä. Mikään ei sulautunut minuun, ihan kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Olin erinäköinen ja jopa kalloni muoto oli erilainen. Peilikuva oli paitsi ruma, myös vieras. Pyyhin raivokkaasti kaiken pois ja juoksin takaisin peiton alle ulvomaan.

Herra Kamerakin sai kyytiä. Osta mulle uusi hammasharja, mä VIHAAN mun vanhaa hammasharjaa!!!! Hae mulle uusi hiusharja, tää vanha ei tottele. Tuo mulle lehtiä, ihan mitä vain lehtiä... paitsi tietysti näitä, nämä mä olen ihan kaikki lukenut ja sitä paitsi VIHAAN. Tuo silmätippoja, tuo vettä, tuo ananas. Mene pois. Mutta miksei kukaan halaaaaa!!!??

Jollakin ilveellä konttasin kuitenkin illalla ulos ja esitykseen, johon meillä oli liput. Olin lopulta saanut piirrettyä mustalla kajalilla värisevät rinkulat silmieni ympärille, luomiväri oli nätisti varissut ohimoille. Mascara oli solminut ripseni yhteen risuisiksi pikku nipuiksi. Poskipunaa oli ehdottomasti liikaa, kulmakarvat ihan kuin niissä olisi ollut liimaa ja ne olisivat vaihtaneet kasvusuuntaa. Hiukset lasisia, sähköisiä säikeitä. Kun hymyilin vaivautuneesti, suupieleni koskettivat silmäpussejani. Pään SISÄPUOLELLA tilanne oli vieläkin pahempi, kropassa jatkuva, juiliva kipu. Jos Herra Kameran käsi ei olisi ollut koko ajan kädessäni, olisin valunut alas ensimmäisen katukaivon koristeellisesta ritilästä.

Nyt riittää. En enää suostu tähän! Elän kuunkierron armoilla ja tämä vain pahenee vanhetessa. Tulee matka, tulee juhla, tulee kiva kutsu >  kalenteri esiin, laskutoimitus > äääh, en mene, en pysty. Tai menen, pystyn ja olen ihanan säteilevä, suttusilmäinen, sulatutunut itseni, jos aika on oikea. Työt on tehtävä silloin kun työt on tehtävä, mutta kieltämättä siirrän tärkeät kokoukset usein seuraavalle viikolle...

Pakkohan tähän on olla jotain apuja? Nyt siskot, keinot tiskiin, miten elämä on täysillä elettävissä kuukauden jokaisena päivänä?

Sunnuntaiaamuna helpotti, juuri sopivasti kotiinlähdön aikaan.

J. K. VVA ry kerää hygieniatuotteita asunnottomille naisille, näin osallistut.

16.3.2016

Artisokka Oulussa








Huomasin tässä päivänä muutamana, että nakkipiilon lisäksi blogiimme alettiin ajatua hakusanoilla "heikki kukkonen artisokka". Tiesin heti mistä oli kysymys.

Sisustuslehti Dekossa, numerossa 2/2016 oli Titta Vilpan ansiokkaasti kirjoittama ja Timo Heikkalan kuvaama uuuupea juttu ystäviemme (juurikin valokuvaaja Timo Heikkala, vaimonsa Satu Larivaara-Heikkala sekä lapsoset Taikahalla, Kastehelmi ja Hugo) kodista Oulussa. Jutun otsikko oli "Taulu määräsi keittiön paikan" ja tuo taulu oli Hangosta hankittu Heikki Kukkosen Artisokat-maalaus. Ja koska minä olen kirjoittanut useasti ihanasta Heikistä, on etsijöistä osa pamahtanut tänne meidän tontillemme. Hankolaistunut Heikkihän on taiteillut paitsi tauluja, myös meille maton Taiteilijaresidenssiin sekä kokonaisen beduiiniteltan alakerran toilettiin.

Meillä itse asiassa ON tavallaan näppimme pelissä myös sen taulun hankinnassa. Palataan tarinassa aika monta vuotta taaksepäin.

Olemme villejä ja vapaita ystävyksiä Helsingissä, Timo ja Tomi jopa työtovereita. Sitten alkaa vimmattu lisääntyminen, me muutamme Hankoon ja he muuttavat kotikonnuilleen Ouluun. Välimatka ei enää mahdollista ex tempore-illanviettoja, mutta kyläilemme kuitenkin puolin ja toisin. Olisiko se ollut peräti ensimmäinen Hanko-reissunne, Satu & Timo, kun levitimme piknikhuovan Gunnarsinrantaan ja söimme mitä söimme, mutta samppanjaa me ainakin joimme? Oliko kevät, joku kummallinen vuodenaika joka tapauksessa, jolloin ei olisi kuulunut olla vielä lämmintä, mutta oli kuitenkin? Makasimme kallionkolossa ja silmiemme edessä välkehtivällä merellä suuret valtamerialukset sujahtivat kokoonsa nähden hiljaa ja ketterästi Hangon sataman suojaan...

Jatkoimme retkilounaalta suoraan Kukkosen ateljeelle, jonka halusimme ystävillemme näyttää. Ja siellä se oli, suuri ja sininen artisokkia esittävä taideteos, josta siinä huumassa sitten hierottiin kaupat. Miten ihmeessä teos kuljetettiin Ouluun, sitä en enää muista. Silloin ei vielä ollut mieletöntä siilokotia edes pilkkeenä silmäkulmassa, se tuli vasta paljon myöhemmin. Mutta kun se tuli, yksi asia oli selvillä: keittiö saa luvan rakentua artisokkien ympärille. Niin kävi. Sisätilojen suunnittelusta vastasi Sadun taitava sisko, arkkitehti Madleena Larivaara.

Kuten näette, loft-koti on järisyttävän cool. Purjehtimista rakastava perhe asuu melkein veden päällä, Toppilansalmen yllä. Minä en ole siilossa vielä ehtinyt käydä, mutta Herra Kamera on, ja hänellä eivät tahtoneet sanat riittää asuntoa ylistäessään. Hän oli suorastaan hengästynyt monta päivää. Hugo on muuten kummipoikamme ja hänellä on piakkoin syntymäpäivä. Hoi Hugo, täältä tulee lentävä pusu, MUISKISS!!

Tätä ei huomaa jos ei osaa katsoa, mutta koska tiedän, löysin: seinällä lasten kerrossänkyjen yllä on myös hankolaisen Irmelin Sandman Liliuksen satumainen Hanko-kartta. Me siis melkein olemme siellä, pienen pieninä näkymättöminä aavepisteinä kartalla. Ikävä teitä rakkaat ystävät <3

Kuvat: Deko 2/2016, Studio Timo Heikkala
Taideteos: Heikki Kukkonen, Artisokat. Ja on Heikki tehnyt meille muunkinlaisia artisokkia, nam.

Päivän kirja

Kunnon kirjabloggarit kirjoittavat kirjoista vasta luettuaan ne, Kirjatoukka silloin kun innostuu ajatuksesta kirjasta.

Bongattuani kirjakuningatar Lumiomenan arvostelun Kissavieraasta rakastin kirjaa samantien. Lukenut en sitä tietenkään vielä ole. Tuskin maltan odottaa, ihon alla kihelmöi, niin kuin hyvän kirjan odotus aina.

Meidän elämäämmehän on ilmestynyt omakin kissavieras, Instagramissakin ihastuttanut Coco the Cat.

Kustantamo SETS kertoo kirjasta Kissavieras näin:

Kissojen ja kirjallisuuden ystävilleTokion laitamilla, pienessä talossa asuu kolmikymppinen pariskunta. He ovat kirjailijoita ja työskentelevät kotoa käsin. Eräänä päivänä heidän pihalleen tassuttelee kissa, vastaansanomattoman kiehtova olento, joka saa heidät kohottamaan katseensa kirjoituspöydästä. Kissa kyläilee seuraavanakin päivänä, ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana. Eläin ilahduttaa, ja arki muuttuu uuden tuttavuuden myötä. Elämä tuntuu toiveikkaalta, sillä kissa tuo siihen uutta eloa: pariskunta kertoo päivittäin eläimen edesottamuksista toisilleen. Sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken. Kissavieras on kaunis ja viisas mutta eleetön romaani, joka saa katsomaan elämää uusin silmin. 

15.3.2016

Bobo Bistro


















Miksi me alamme aina mölistä kun kohdalle osuu joku todella hyvä ravintola? Ooooooooo ja aaaaaaaaaaa me mölisemme ja lapamme herkkuja kitusiimme kuin vastikään puusta laskeutuneet.

No, tämä oli nyt semmoinen mölinäpaikka. Onneksi täällä muutkin mölisivät, oikeastaan kaikki. Jumalainen mekkala.

Olimme kulkeneet Cannesissa Bobo Bistron ohi kerran. Olen niin kovin ylpeä kupeideni hedelmistä; heidän silmänsä kun menivät ravintolan kohdalla aivan viirulleen, katse pyyhkäisi ravintolasalia ikkunoiden läpi, viivähti hetken ulkoseinään kiinnitetyssä menussa ja sitten tunsin parit pienet kyynpärpäät kyljessäni: tonne mennään jonain päivänä.

Ja me menimme. Satoi kun saavista kaataen. Tungimme märkinä koirina kapealle keskikäytävälle selvittelemään pöytätilannetta, vaikka ravintola olikin epätoivoisen täynnä ja meitä epätoivoisen paljon, kuusi. (Ei, meillä ei ole kykyä tehdä pöytävarauksia, se menee yli meidän vahvuuksiemme.)

Tulkaa puolen tunnin kuluttua, koputteli patroona karvaista rannettaan ja hätisteli meidät kadulle. Onneksi ihan vastapäätä oli pieni aperobaari, johon pakkauduimme innostuksesta kuumissamme karvahattuihin pukeutuneiden ranskalaisten väliin juomaan punaviiniä odotellessamme.

Mutta kuin kiusallisen säntilliset sveitsiläiset kellot me törrötimme tasan puolen tunnin kuluttua nenä Bobon etuovessa. Isäntä huitoi meitä kauemmaksi, mutta huomattuaan sinnikyytemme tuli ulos ja laittoi lämpölamput päälle. Hetki, hetki!

Odotus kannatti. Kun pöytään kannettiin eripariastioilla ja vatitolkulla grillattuja vihanneksia, burrataa, pikkukaloja, vitello tonnatoa, pasta puttanescaa, gnoccheja, rapeaa kanaa, perunamuussia ja salaattia, me julistimme kuin yhtenä kuorona onnellista älämölöä. Kyllä syöminen on ihanaa!

Bobo Bistro
21, Rue du Commandant André
Cannes

Bobo Bistro facebookissa.