9.9.2016

Who the **** is Alice






Sanoinhan, että monta juttua on jäänyt välistä. Tähän Helsinki-reissuun haluan palata (ja sen itselleni tallentaa) paristakin syystä. Siksi, että en muista milloin viimeksi olemme olleet keskimmäisen kullanmurun kanssa kolmistaan kokonaisen viikonlopun. Ja siksi, että paljon jo puhuttukin Alice Neel Ateneumissa tosiaan oli hyvä ja sen ehtii vielä nähdä.

Kun kolmesta lapsesta vanhin ja nuorin lähtivät kesällä viikonlopuksi itärajalle, me olimme yhtäkkiä keskenämme. Suvi oli pistänyt jo piikomaan jonkun verran, joten päätimme karata kaikkea sosiaalista hurlumheitä. Ja mihinkäs sitä hankolainen lähtisi rauhoittumaan ellei heinäkuiseen Helsinkiin ;)

Saapuessamme perille olimme nälkäkuoleman partaalla, joten ihan ensimmäiseksi parkkeerasimme itsemme The Cockin ikkunapöytään ja kauhoimme sopivat annokset ahneisiin suihin.

Nappasimme huoneen ihan ytimestä, Kluuvikadun Hotel Glosta ja onnistuimme saamaan sellaisen, johon sisältyi pääsy Kämp Spa'han. Täydellistä, kuin tilauksesta! Hyppäsimme heti saavuttuamme kylpytakkeihin ja -tohveleihin ja hiivimme hihitellen samassa kerroksessa sijaitsevaa käytävää pitkin saunatiloihin. Istuimme hammamissa kunnes olimme ihan helmeileviä ja kaikki kiire oli sulanut pois. Sen jälkeen valahdimme vielä mosaiikkidivaaneille viilenemään. Raitiovaunut kolkuttelivat jossain kaukana alhaalla, muuten oli ihan hiljaista.

Tytär sai valita illallispaikan. Ykkösvaihtoehto Gaijin oli täynnä, mutta kakkosvaihtoehtoon Farangiin mahtui vielä. Söimme, rupattelimme. Kävelimme hissukseen takaisin hotellille valoisassa iltayössä ja lojuimme vielä pitkään leveässä vuoteessa Rion olympialaisia katsellen. Ihmeellisiin lajeihin voi jäädä koukkuun, kun tarpeeksi kauan tuijottaa...

Alice Neel oli vuorossa seuraavana päivänä jossain kiihkeän shoppailun välissä. Astuessani näyttelyyn ensimmäinen ajatukseni oli, etten tykkää yhtään. Ihan kuin joku sovinnaisuus sisälläni olisi lyönyt liinat kiinni. Mutta samoin kuin kummallisten olympialajien kanssa, myös Alice Neel otti hitaasti haltuun sitä mukaa kun kuljimme kuvalta kuvalle. Lopulta olisin halunnut tavata (melkein) jokaisen näyttelyn hahmoista. He olivat ihan eläviä edessämme, saattoi hyvin kuvitella miten he puhuivat (pitkä, laiska nenä-ääni), jopa miltä he tuoksuivat (suitsuke). Miten he suutelivat, mitä söivät, mitä suruja kantoivat. Kaikista eniten olisin halunnut tavata Alicen; ihmeellisen, rohkean ja vähän riivatun Alicen!

Alice Neel Ateneumissa 2.10.2016 saakka.

(Otsikko tulee tästä biisistä. Voi taivas kuinka sitä hoilattiinkin jokaisissa paarteissa ja baareissa joskus 90-luvun puolivälissä, kuka muistaa?)

10 kommenttia:

  1. Tajusin viime viikonloppuna, että jos haluan näyttelyn nähdä, on pakko lähteä sinne mahdollisimman pian. Otimme ystäväni kanssa molemmat vapaapäivän keskelle viikkoa ja kävimme eilen nautiskelemassa muissakin museoissa. Paras päätös vähään aikaan, sillä Neelin teokset on kyllä upeita! Tällaiseen teokseen voisin itsekin istahtaa taltioitavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama! Olisin (ehkä kuitenkin pelonsekaisin tuntein) halunnut nähdä miten Alice Neel olisi minut nähnyt!

      Poista
  2. Ateneum-mainoksen kolme ylintä maalausta ovat suosikkini. Erityisesti paloportaat.
    Tenhovoimaa nähtävissä.
    Erikoiset elämäntarinat ovat aina parhaita ja uskottavimpia.

    Taide eläköön!


    Nikadora

    VastaaPoista
  3. Tyttäret <3

    Juuri tuollaisista hetkistä haaveilen omanikin kanssa. Tosin meillä on niitä jo nyt koska hän on kultturelli 5-vuotias :)
    Kaunis kuva tuo ylin: ihastuttava malli, upeat värit ja kuosit!

    Mutta onko sinulla kenties jotain muutakin kerrottavaa, kun kerran olitte kolmistaan??

    Essi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis Herra Kamera, keskimmäinen ja minä! :D Ei mitään salamatkustajia :D :D :D

      Poista
    2. Juu, kompastuin (jälleen) omaan nokkeluuteeni kun tajusin jonkin ajan kuluttua että unohdin herra kameran! Anteeksi vaan! :)

      Poista
    3. Haha! Se vasta olisikin ollut uutispommi :D

      Poista
  4. Piti vielä sanomani, että yhden lapsen kanssa vietetty erityisaika on todella tärkeää ja uniikkia.
    Meillä ehkä vanhin, on saanut tästä eniten nauttia, jos vertaa kaksin tehtyyn Pariisin matkaan tai pariin Ruotsin risteilyyn.
    Mutta ei aina tarvitse lähteä kauemmas. On metsä, kirjasto, kulttuuririento tai mikä tahansa rauhoittava juttu.
    Kotipitäjälläkin voi keksiä jotain.
    Sen huomaa hetkessä, kuinka aikaa on huomioida ja jutella ihan eri tavalla, kun on kaksin liikkeellä.

    Nikadora

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Huomaan, että meidän kahden tyttären ja yhden pojan perheessä oma aikani jakautuu helposti niin, että joko kaikki kolme, tai sitten tytöt (molemmat) tai sitten poika. Näin ollen poika saa eniten aikaa yksin äidin kanssa! Tytöt jotenkin niputan herkästi, pitäisi useammin tehdä juttuja vain tytöistä toisen kanssa, vuorotellen.

      Poista

"Talk to me Harry Winston, tell me all about it!"