Joulurauha on julistettu, siis riehaantukaa

Veljeni Kakka-Jupe

No niin, siitä rumasta naamarista oli sitten tietysti ihan hirveästi iloa ja riemua. Perhanan broidi.

Jouluaaton lempihetkeni on jo traditioksi muodostunut tapamme kiskoa kaikki kynnelle kykenevät tutut aamupäiväkävelyltä ja joulurauhan julistuksesta Hangon kaupungintalon parvekkeen alta meille Bulevardille juomaan joulumaljoja.

Tunnelma on aina vapautunut, kaikki on tehty joulun eteen mitä tehtävissä on, aika on pitkää ja venyvää. Rekilauluja lauletaan, ilmakitaraa soitetaan ja nauru raikuu. Kaksi tuntia myöhemmin jäljellä on vain iloa tiukkuvat kiviseinät, kumolleen kaatuneita kuohuviinilaseja ja pari pistaasipähkinänkuorta.

Oli aika aloittaa pöydän kattaminen iltaa varten. Pikkuruisen veljenpojan bravuuri musiikkirintamalla oli Tuiki, tuiki tähtönen, saimme esityksen virallisine alustuspuheineen, viittomineen ja loppukumarruksineen varmaankin 60 kertaa joulupäivien saatossa.

Ja sitten kiidettiin taas ringissä pöydän ympäri. Keksimme hulluuspäissämme alkujoulusta, että milloin ikinä kukaan keksiikin toivoa pöydän ympäri tanssimista, silloin tanssitaan. Ja arvaatteko kuka oli kiihkein ympärijuoksun huutaja? Ei... Ei... Ei. Vaan mummo! Videokuvaakin on piiritanssista olemassa, tiedänpähän millä kiristää sukulaisia tulevaisuudessa. Meillä ei kertakaikkiaan ole lauluääntä kellään, ennemminkin olemme megafoneja. Megafoniperhe.

Joulukotia

Toivuttuani siitä järkytyksestä, että veljeni, jonka ainoa tehtävä oli tuoda samppanjaa joulupöytään, päättikin korvata kuplajuoman tekokakalla, pierupillillä, rumalla naamarilla ja irtosormella, otin selviytymisstrategiakseni heittäytymisen virran vietäväksi. Jos minun oli tarkoitus juhlia tätä joulua muovinen kakkakikkare kuusen alla, olkoon sitten niin. (Ei mennyt ihan niin kuin Belgian Lempillä...)

Sukujoulun ehdoton onnistumisen edellytys oli sijoittaa vieraat oman katon alta hotelliin. Kovin kauas emme heitä laskeneet, sillä meitä vastapäätä on tälle porukalle varsin passeli majoituspaikka: Hangon vanha poliisiasema Hotel Bulevard. Ja niin äitini, isäni, veljeni ja veljenpoikani viettivät muutamat täysikuun valaisemat jouluyöt arvolleen sopivasti parissa putkassa. Heistä pidettiin siellä niin hyvää huolta, että oli työn ja tuskan takana houkutella mölyävä joukko välillä kadun yli meidän matalaan majaamme majatalon väkeä viihdyttämästä.

Yllä pari kuvaa joulukodistamme. Pitää vielä yrittää tuuppia Herra Kameraa keittiön suuren kaari-ikkunan suuntaan kun tiedän teidän siitä niin kovasti pitävän. Sitä paitsi ikkunan kruunasivat tänäkin vuonna legendaarinen kalanmuotoisella kuumailmapallolla lentävä joulupukki seurueineen ja välkkyvä, luminen kylähässäkkä, jota kiertää pikkuinen punainen juna.

Murto-osa lahjoistakin kuvassa vilahtaa, kukkulan kuninkaana uusi munakuppi. Tai ei ihan uusi, itse asiassa yhtä vanha kuin yli 100-vuotias talomme!

Lahjoista suurin osa oli kirjoja tai muistikirjoja, tietenkin. Lasten ostama ranskalainen keittokirja Tarte Tatin on paitsi liikuttavan huolellisesti ajateltu ele, myös ihan itsessäänkin aivan ihana ja hurmaavasti kuvitettu inspiraationlähde. Helsingissä avatusta uudesta kirjakaupasta nimeltä Nide oli joulukuinen työnantajani Tia löytänyt hauskan kirjallisia listoja sisältävän lukupäiväkirjan: Literary Listography - My reading life in lists. 

Meidän joulumme ei siis minkään valtakunnan asteikolla ollut tippaakaan minimalistinen. Etten sanoisi runsas.

Olen lueskellut nyt äärettömän pitkät ja tylsät välipäivät hissukseen viime joulun juttuja Ranskan villalta. Niin paljon kuin kotiani ja sukulaisiani rakastankin, tuntuu se edelleen parhaalta idealta koskaan. Artikkelit löytyvät tägin "Villa Le Menestrel"-alta, sieltä alkupäästä. 

Vingt ans sans dormir

Suku on hajaantunut, olo on kuin pyörremyrskyn silmästä selvinneellä. Olemme tanssineet sata kertaa ruokapöydän ympäri laulaa loilottaen, pelanneet erän toisensa jälkeen Aliasta ja Trivialia, ja tietenkin syöneet, syöneet ja syöneet. Herra Kamera, vanhan kunnon kotijoulun ystävä hyvästeli alkuiltapäivästä oviaukossa lempeästi hymyillen anoppinsa, appensa, lankonsa ja tämän pikkupojan, venytteli nautinnollisesti ja köllähti sohvalle: "Ihanaa, nyt voi vain lueskella!"

Minä jäin tuijottamaan keittiötä. Mummo oli vielä noin 30 sekuntia ennen lähtöä kaatanut punaviinit pöydälle, matolle, sohvatyynylle ja keittiöpyyhkeille. Tiskipöytä oli kukkuroillaan likaisia astioita läksiäislounaalta, astianpesukone junnasi uupunein kierroksin loppuun edellistä satsia. Kuusesta oli tippunut puolet neulasista, suklaanmuruja, puoliksi syötyjä piparminttutankoja ja granaattiomenansiemeniä hankautui villasukkien pohjassa nojatuolilta toiselle ja roskikset pursuivat tavaraa. Hella oli ylikuohuneen riisipuuron ja karkailleiden herneiden peitossa. Aamukahviin lorauteltu Bailey's ja makea vaaleanpunainen kuohuviini olivat tehneet tahmeita renkaita kaikille tasoille. Valkoisista pöytäliinoista saattoi lukea joulun menun, steariinin kirjailemien merkkien välistä. Tartuin imuriin ja rättiin ja pistin pyykinpesukoneenkin töihin.

Mutta hei. Joko saa miettiä Uuden Vuoden bileitä? Jospa yrittäisin kerrankin juhlia silloin kuin muutkin, enkä aina vain tiistaisin? Jospa ottaisimmekin tänä vuonna juhlien teemaksi legendaarisen pariisilaisen yökerhon Palacen avajaiset vuonna 1978, osoitteessa Rue Faubourg Montmartre. Seuratkaa.

Asu olisi vapaa, eikä edes pakollinen. Jos pukeutuisi, niin mielellään hääkakuksi, faaroksi tai läpinäkyvään. Silkkipaita ja leveälahkaiset farkut olisivat myös salonkikelpoinen yhdistelmä, mutta vain jos paita on napaan asti auki.

Musiikiksi Grace Jonesin La vie en rose ripiitillä ja väliin vähän ring my belliä, you make me feeliä ja kaikkea missä on sana boogie. Koristeeksi tuhansia valkoisia ilmapalloja, niiden kanssahan me onneksi olemme jo harjoitelleet. Vaikka juomana olisi pelkkiä jäihin iskettyjä samppanjapulloja, en usko että kukaan valittaisi.

Vähän vaikeampi nakki olisi saada paikalle ainakin yksi tarjoilija, jonka punainen ja kultainen työasu olisi Thierry Muglerin suunnittelema kuten alkuperäisissä avajaisissa, mutta saahan tyttö haaveilla. Itse asiassa bileet, joissa ei tarvitsisi itse tarjoilla kuulostavat jo sinänsä tarpeeksi hyvältä idealta, pukeutukoot tarjoilija ihan miten itse haluaa.

Palacen kuuluisaan vierasjoukkoon lukeutuivat mm. Yves Saint Laurent, Karl Lagerfeld, LouLou de la Falaise, Mick Jagger, Andy Warhol ja kumppanit, mutta onhan meillä Look like Lou, Paku-Ville, Coco the cat ja liuta helposti innostuvia taiteilijanrenttuja kaveripiirissämme. Pari aristokraattia ja muutama punkkari vielä, kyllä sillä jo kekkerit kattoon saisi.

Ja sitten mä lukisin ääneen Paquita Paquinin kirjaa 20 ans sans dormir, 20 vuotta nukkumatta, joka kertoo Pariisin hulluista vuosista 1960-luvulta 1980-luvulle. Ai enkö? Tekö haluatte vain tanssia?

Herrasväki hile on hyvä ja katsoo täältä lisää.

Lähde: Vanity Fair France

Lue myös: "How to turn a dinner party into an actual party"

Helsingin jouluvalot

Eräänä marraskuisena päivänä Herra Kamera päätti haaveksivasti hymyillen mutta painokkaasti, että hän haluaa tänä vuonna sellaisen vanhan kunnon kotijoulun. Kutsuttuaan liudan sukulaisiani tanssimaan kuusen ympärillä (voi kyllä, he todella tekevät sitä. He myös lähettelevät minulle ääniviestejä joululauluharjoituksistaan) hän lähti noin kuukaudeksi keikoilleen, kääntyen kotona välillä vain kuin varjo, lähinnä yön pimeinä tunteina.

Minulle jäi siinä tohinassa hiukan epäselväksi kuka sen vanhan kunnon kotijoulun rakentaa, ja aikani sitä hämärässä tupasessani ihmeteltyäni päätin lopulta lähteä pienten ankanpoikasteni kanssa pohtimaan asiaa jouluviikon aluksi Helsingin humuun. Ehkä parempi ettemme ole jaloissa pyörimässä kun kotona joulua tehdään. Yhtä hyvin voimme katsella kaikessa rauhassa Espan jouluvaloja.

Varasin siis taas hotellihuoneen. Aina silloin tällöin saa lukea ihmisistä, jotka jäävät asumaan hotelliin ikihyviksi; Oscar Wilde asui Pariisin Hotel d'Alsacessa, Coco Chanel ja Ernest Hemingway Ritzissä, Tennessee Williams New Yorkin Elyséessä ja niin edelleen, mutta myös ihan tavallisia tallaajia on päättänyt elää elämänsä resepsuunin lähettyvillä. Ymmärrän heitä hyvin.

Kahden päivän jouluvalomatkamme oli vaiherikas. En tiennytkään, että Stockalla on oma ensiapuhemmo. Nyt tiedän. Jos joku lukijoistamme näki meidät kiitämässä Aleksanterinkadulla verisinä, niin kyseessä oli vain tavallista railakkaampi nenäverenvuoto eikä mikään "kannattaisi totella äitiä ekalla sanomalla", kuten lapset vitsailivat. Jo tätä ennen oli yksi lapsonen jäänyt matkasta pois flunssan takia, mutta saimme osaksi aikaa vahvistukseksemme mummon, joka on ihan samanpituinen ja välillä mieleltään yhtä murrosikäinen kuin oma kuusitoistavuotiaamme, joten eroa ei juuri huomannut, paitsi silloin kun hän tarjosi lounaan.

Jos maanantai menikin eräällä tamponi nenässä, niin Team Vanhojentanssimekko ei pienistä takaiskuista hätkähtänyt. Mekonetsintä vain viivästyi tovin, kun piti ostaa pojulle uudet housut ja uusi pusero (ne tosin oli jo alle tunti Helsinkiin laskeutumisemme jälkeen valeltu yltäpäältä hampurilaiskastikkeella, Friends & Brgrs, vahva suositus.) Takki sentään säästyi veritahroilta koska kiljuin koko episodin ajan "ei uudelle takille, ei uudelle takille". Mutta siis jos olit todistamassa tapahtumaa niin TOTTAKAI poikani terveydentila oli takkiakin tärkeämpi, tai silleen.

Tanssiaispuku löytyi (se on ihana, IHANA!) ja illan pimetessä kiersimme keskustan tupatentäysiä kauppoja muutamien viimeisten joululahjojen toivossa. Lopulta haimme Hanko Sushista paperikassillisen syötävää ja pidimme sushibileet hotellihuoneessa, Financial Times-lehden toimittaessa piknik-huovan virkaa.

Lempipäiväni tiistai koitti valoisana, vaikka sitä vuoden pimeimmäksi päiväksi väitettiinkin. Kauniiseen smaragdinvihreään ja syvänvioletin väriseen aamiaissaliin raahauduttuamme muistin, miksi yleensä tilaan aamiaisen vuoteeseen: a) vaikka rakastan hotellielämää, nukuin harvoin vieraassa paikassa hyvin ja b) ei kannattaisi edes yrittää meikata ennen kahvia tai kahta. Terveisiä vain Millalle, jonka kanssa keskustelin silmät ristissä ja kananmuna kummassakin kädessä: en voi sille mitään, arvostan kovasti aamiaiskattauksia, joissa osataan keittää täydellinen neljän minuutin muna!

Olin omaan nerokkaaseen tapaani ajatellut, että jouluahdistuksesta ja jouluruuhkahiestä kannattaa ottaa kaikki ilo irti ja varannut gynekologiajan samaan syssyyn. Kun on tarpeeksi graah, niin siinä menee parit juurihoito-tyyppiset velvollisuudetkin ikäänkuin samalla puhinalla. Kävimme myös pojan kanssa KAKSI kertaa parturissa, miten tämmöinen harakanpesä on saanut noin tarkan ihmisen aikaiseksi?? Näistä koettelemuksista ja aamun toisesta meikkausyrityksestä toivuttuani alkoikin tapahtua. Törmäsin ihan tosi moneen lukijaan, siis kuinka kummallista! Mitä ihmeen taikapölyä Akateemisen kulmille ja muualle keskustaan oli ripoteltu? Toisaalta en ihmettele ollenkaan, tiistait nyt vain ovat sellaisia epeleitä. Sitä sen sijaan ihmettelen, että miten ihmeessä te tunnistatte minut, aika harvoin kun kuitenkaan esiinnyn kuvissa täällä. (Tuossa ylläolevassa olen tietenkin Cannesissa viime jouluna.) Haluan tavatuille korostaa, että YLEENSÄ olen aivan hemmetin hyvännäköinen, semmoinen pitkä, hoikka ja valoa heijastava, etten sanoisi kuin muotilehdestä repäisty. Mutta samapa se. Ne halaukset, se lämpö, ah. Ihan kuin jotain enkeleitä olisi kohdannut. Olen vieläkin sisältä lämmin kuin villasukka.

Ja sitten vielä Puttesissa oli tiskin takana Anssi. Tiistait <3

Illalla kotona odotti joulukorttien seassa postilaatikossa kaksi kirjekuorta kahdelta eri lukijalta ja ovenkahvassa nippu marenginvärisiä tulppaaneja naapurilta ja hieno havukranssi ystävältä.

Tänään vielä vähän tarjouksien tekemistä, sähköposteja ja yksi puhelinpalaveri ja sitten: enää kahdeksan yötä uuden vuoden aattoon!!!

Päivän kirja: Shirley Neilsen Blum, Matisse, Chambre avec vue.

Ostereita ja samppanjaa

Koska se joulu nyt nurkissa kuitenkin pyörii eikä meillä hyvin syömisen suhteen olla koskaan oltu graah, niin palautetaanpa mieleen lukijamme Tytin minulle pari vuotta sitten lähettämä pariisilaisravintolan joulumenu. Menun on jossain yhteydessä (olisiko voinut olla Hannu Väisäsen kuvittamassa kirjassa Dionysoksen jäljillä - ranskalaista ruokakulttuuria?) esitellyt kulinaristi ja suuri Ranskan-ystävä Jukka Mannerkorpi-vainaa.

Samppanjaa ja oliiveita

Hanhenmaksaa kera Sauternes-viinin

Kinkkua ja melonia

Ostereita ja Rieslingiä

Piikkikampleaa ja tryffelivoita

Villisikaa, kananpoikaa tai kapuunia eli syöttökukkoa

"Normandialainen reikä" (tilkka Calvadosta siis, ruokahalun uudelleen herättäjäksi!)

Vihreä salaatti ja mineraalivettä

Kuutta sorttia juustoja

Hedelmäsorbetti

Pistaasikohokas

Kahvi ja konjakki

Kuvituksena tässä Jean- Francois de Triyn kuuluisa Le Déjeuner d'Huîtres vuodelta 1735. Teoksessa nautitaan Ludvig XV:n hovissa suurella halulla ostereita ja samppanjaa metsästysretken jälkeen. Arvellaan, että se on ensimmäinen kerta kuin tuolloin vasta muutamia kymmeniä vuosia aikaisemmin munkki Dom Perignonin kehittelemä kuplajuoma ja tunnistettava samppanjapullo esiintyvät maalauksessa. Ihana pieni video tutustuttaa teidän maalaukseen tarkemmin (mutta vain ranskankielellä).

J.K. Hei Tytti korjasi menun lähteen, kyseessä oli Jukka Mannerkorven juttu Kateria-lehdessä nro 6/1990!

Louder than a bomb

Nonni. Nyt mä sitten haluaisin järjestää valtakunnallisen Poetry Slamin nuorille.

A mic.
A stage.
A pen.
A page.

Louder than a bomb.

Mulle ei pitäisi näyttää mitään näin kiihdyttävää, olen yllytyshullumpi kuin yllytyshullujen maan yllytyshullu keisari. (Paitsi siis mitä tulee jouluun, jouluna mä taannun.) Minun pitäisi oikeastaan vain katsoa Linnan avaimia uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, sillä todennäköisesti en saa ostettua linnaa Skotlannista ihan heti kohta.

Chicagossa järjestetään vuosittain maailman suurin nuorten runoustapahtuma, runonlausuntakilpailu Louder than a bomb. Sadat nuoret yli kuudestakymmenestä alueen koulusta osallistuvat yksilö- ja ryhmäesityksin. Koulujen Poetry Clubit äidinkieltenopettajien johdolla valmentavat tiimejään koko vuoden. Tätä tapahtumaa, vuoden 2008 kilpailuun osallistumista ja siihen valmistautumista dokumentti seuraa muutaman teinin ja heidän joukkueidensa kautta. Taustatarinoista kasvaa kuva erilaisita kohtaloista.

Elokuvassa runous raikaa ja roiskuu räpin lailla ja täyslaidallinen nuorta tunnetta ja tuskaa purskautetaan hurjasti hurraavan tuhatpäisen yleisön niskaan. Sanat todella tulevat kuin tykin suusta, ja mitä sanoja! Aivan sairaan hienoa ja hurjaa.

Elokuva on katsottavissa esimerkiksi Netflixissä. Niin että katso.

Louder than a bomb - runotapahtuman sivuille pääset tästä.
Louder than a bomb - elokuvan kotisivuille tästä. 
Elokuvan traileriin tästä, buum.

Kyllä, Malala-kampanjani on myös käynnissä edelleen. Yhden nuoren elokuvalippu maksaa kuusi euroa, haluaisitko lahjoittaa vaikka sen verran? Lisätietoja täällä.

Graah

Graaaaah. Siis niinku ihan kaikki: graaaaaaaaaaaaah.

Kävin Paku-Villen kanssa pikapikaa salaattilounaalla Lillanissa. Paku-Ville oli positiivisella tuulella ja rakasti kaikkea: Håkan Hellströmiä, Sara Forsbergiä, saaristolaisia aivan eritoten, käsilaukun näköistä kaiutinta, jotain hemmetin itävaltalaista hotellia, kypsentämättömiä vihanneksia, nukkekoteja, junia, missikisoja, suolaa, Lauri Tähkää... siis ihan kaikkea. Varsinainen pieni päivänsäde.

Minä olin negatiivisella tuulella.

Niskat lukossa, rahat lopussa, sanat vähissä, unet hukassa, kämppä kaaoksessa, aivot jumissa, joulu tulossa, lahjanarut solmussa, sukulaiset jo junassa.

Sanonko mä mihin mun puolesta saatte tökkiä kaikki neilikat.

Graaaaaaaaaaah!

Mites teillä?

Kuvassa: Charlotte Gainsbourg

Saa selailla!

Kolmannella reissullamme Villa Le Menestreliin minulla oli mieleinen tehtävä. Sain valita ja ostaa muutamia taidekirjoja villan vieraille selailtavaksi. Ujostelin vähän, raaskin ostaa vain muutaman vaikka olinkin saanut talon omistajilta vapaat kädet (ja sopivan budjetin). Ajattelin täydentää valikoimaa kaikessa rauhassa kirjakaupoissa ja nettikirjakaupoissa seuraavaa vierailua odotellessa, nyt kun olen saanut hengityksen tasaantumaan tästä unelmien toimeksiannosta. Mutta näillä pääsee oikein hyvin alkuun; on Rivieralla vaikuttaneita taiteilijoita, Côte d'Azurin historiaa, menneiden aikojen lumoa.

Vuosi sitten istuimme iltaisin pimeän tullen juuri tuossa olohuoneessa, huudatimme televisiosta ranskalaisia loputtomia keskusteluohjelmia, lohkaisimme juustosta palan ja nostimme retkistä väsyneet kinttumme ylös. Päivällä pariovet sai avata apposen ammolleen, kun aurinko lämmitti pation. Siirsimme toimiston ja kaiken käteen sattuvan luettavan ulos kivimuurin viereen, jossa lounaslautasen viereen unohtunut roseelasillinenkin lämpeni aivan liian nopeasti. Joulukuussa.

Myönnän, ikävä on. Ikävätön väliaika lyhenee lyhenemistään, matka matkalta. Nälkä kasvaa syödessä, niinhän sanotaan. Etelä-Ranska tarttuu paidanhelmaan ja roikkuu mukana milloin savun tuoksuna, milloin sirkkojen sirityksenä, milloin valona, joka on kuin silkkihuntu aamujen yllä. Onneksi pian koittaa kevät, ja keväälle hommia. Villa Le Menestrelin naapurihuvila on pian sekin vuokrattavissa, ja me käymme testaamassa tilukset. Näköala merelle on tähystystornin mukaan nimetyltä talolta kuulemma Villa Le Menestreliäkin huikeampi. Vaikea uskoa, mutta lupaamme ottaa kuvia :)

Jos kiinnostuit huvilalomasta Etelä-Ranskassa, voit ottaa yhteyttä ystäviimme Sariin ja Juhaan. Heidän kauttaan hoituu vuokralle Villa Le Menestrelin lisäksi nyt siis myös aurinkoinen "La Vigie". 

Piipahdus palatsissa

Kas peilikuvia! Sanoinhan että aktivoidumme niiden osalta nimenomaan museoissa. Tässä suipistellaan suuta syksyllä Nizzan vanhassa kaupungissa, värikäs kuvauspaikka on nimeltään Palais Lascaris.

Olimme hiukan uupuneita kaikkeen kiertämiseen tuolloin, edes kattofreskojen paljaspyllyiset enkelit eivät saaneet meitä keskittymään. Leijuimme hajamielisesti huoneesta toiseen. Palatsissa on pilvin pimein vanhoja soittimia, joita silmäilimme laiskasti. Yhdessä huoneessa joku tapailikin antiikkista pimpotinta, istuimme aikamme ja kuuntelimme sävykästä soittoa.

Koska emme niinkään ymmärrä satoja vuosia vanhojen soitinten päälle, annoimme ajatustemme harhailla niissä ajoissa kun huoneet ovat vielä olleet asuttuja. Kapealla kujalla sijaitseva palatsimuseo on melkein kiinni vastapäisessä talossa, kadulta ei tahdo huomata tätä pientä helmeä.

Mikään elämää suurempi elämys Palais Lascaris ei meille ollut, mutta vaatimattoman sisäänkäynnin takana on kuitenkin menneiden aikojen loistoa ja museo tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen 1600-luvun alkupuolen arkkitehtuuriin. Ja palatsin värit, ne valloittavat.

Palatsi sijaitsee saman kadun (Rue Droite) varrella kuin kaimansa, ravintola Le Petit Lascaris, josta kirjoitimme ja jota suosittelimme täällä. 

He named me Malala

Raahauduin vähän skeptisenä eilen leffaan. Mitä uutta elokuva enää voisi antaa rohkean Malala-tytön tarinaan, jonka kaikki olivat jo kuulleet?

No kuule aika paljon. Suorastaan tärisin elokuvan lopputekstit läpi.

Miksi me emme tee mitään? Tai ainakaan tarpeeksi? Yhden asian päätin sillä hetkellä kun astelin elokuvateatterin portaita alas ja ulos. Keksin jonkun keinon, että saamme esitettyä elokuvan täällä Hangossa kaikille yläasteen ja lukion oppilaille, suomen- ja ruotsinkielisille.

He named me Malala on hyvin tehty elokuva. Se ei mässäile aiheen rankkuudella, mutta auttaa ymmärtämään Lähi-idän tilannetta ja taustoja. Se osoittaa Malalan olevan paitsi käsittämättömän rohkea, myös ihan tavallinen tyttö. Jos ihan tavallinen tyttö voi saada noin paljon aikaiseksi, senkin jälkeen kun on ottanut Talebaneilta kuulan kalloonsa, niin meillä ei ole oikeastaan mitään selityksiä saamattomuudellemme. Jos me esimerkiksi käyttäisimme edes osan jouluhulluuteen kuluvasta ajasta ja rahasta maailman lasten ja varsinkin tyttöjen koulutuksen mahdollistamiseen, olisimmeko jo voiton puolella?

Vaan Malalapa ei ole ollenkaan tämmöinen kaltaiseni syyllistävä kyylä. Hän tyynen rauhallisesti kiertää maailmaa, tapaa valtiomiehiä ja -naisia ja saa ihmiset kuuntelemaan ja toimimaan. Siinä ohella hän guuglailee komeita urheilijapoikia, nauraa veljilleen kämmenensä takaa ja tuskailee fysiikankokeiden kanssa. Lempeästi hymyilevä ylpeä isä tukee ja kannustaa.

Koulujen räjäyttäminen ja tyttöjen koulutuksen kieltäminen (ja muuten toisessa mittakaavassa koulutuksesta leikkaaminen, just saying...) on kammottavaa ja typerää vallankäyttöä. Sen takana on pelko; ajattelevaa ihmistä on mahdotonta manipuloida.

Jos haluat lähteä mukaan vaikkapa glögipullon hinnalla ja olla siten mukana tarjoamassa Malala-elokuvan hankolaisille nuorille, huikkaa kommenttikentässä hep. En tiedä vielä miten ja mihin rahat kerään, mutta ilmoitan heti kun asiallinen suunnitelma on selvillä. Oppilaita on useampi sata, mutta aion onnistua, yhdessä koulujen ja nuorten kanssa. Tämä elokuva lisää ymmärrystä, antaa toivoa ja kannustaa toimimaan hyvän puolesta. Mikä voisi olla parempi joululahja näinä aikoina?

Haloo Hanko: Juuri saamamme tiedon mukaan Hangon Kino Olympia ottaa pikapikaa Malalan vielä uudestaan ohjelmistoon nyt lauantaina ja sunnuntaina kello 15. Käykää katsomassa!  

Tilanne 15.12.
No niin, Malala-elokuva-proggikseni edistyy! Viralliseksi yhteistyökumppaniksi tuli Hangon Nuorisoraati, eli nuoret itse ja lahjoitusrahat voi täten ohjata Hangon kaupungin tileille:
Nordea FI27 2012 1800 0604 02
Aktia FI26 4055 8420 0003 08
OP FI78 5549 8310 0002 37
Sampo FI55 8000 1400 2527 80
TÄRKEÄÄ: Viestikenttään teksti "Lahjoitus, Nuorisoraati/ MALALA".

Ehdotin glögipullon hintaa, eli esimerkiksi kympillä mukaan? Enemmänkin saa laittaa :)
Jo suomenkielisiä yläasteen ja lukion oppilaita on pari sataa, odotan vielä tietoja ruotsinkielisen koulun puolelta. Näyttää siltä, että onnistumme!

Tilanne 16.12.
Lipun hinta per oppilas on 6 euroa. Suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä yläasteen ja lukion oppilaita on yhteensä n. 370 nuorta. Tavoitteena on siis kerätä 2 220 euroa. Keräys päättyy 31.12.2015.

Tilanne 17.12.
Pieni korjaus tuli oppilasmäärään, oppilaita on n. 385 ja tavoite näinollen 2 310 euroa. Kiitos kaikille jo lahjoittaneille ja tervetuloa mukaan uudet lahjoittajat <3

Belgian Lempin Vinkit Ihanaan Jouluun

Siis mitä täällä tapahtuu?

Kommenttiboksissa minut on syössyt valtaistuimelta muuan Belgian Lempi, jota kansa rakastaa nyt enemmän kuin kuningatarta itseään. Lempi nimittäin ojensi taivaasta (= Belgiasta) jouluahdistuneille kirjoittavan kätensä ja katsos, kädessä oli Kivan Joulun Avaimet eli "What's not to like?", kuten Lempi sanoo.

Puran vapaamuotoisesti Belgian Lempin joulun muistilistaksi meille kaikille lahkolaisille, ettei meidän tarvitse säikyttää Lempin perhettä pamahtamalla hänen belgialaisen ovensa taakse aattoaamuna. Sitäkin nimittäin jo kommenteissa suunniteltiin.

• Laulaa loilota joululauluja koko ajan ja joka välissä
• Tuhlaa rahaa kauniisiin kransseihin, anemoniin, amarylliksiin ja jouluruusuihin
• Koristele kuusi vaaleanpunaisilla paljettipuudeleilla ja violeteilla ja oransseilla riikinkukoilla
• Kultapalluranauhat voit kietoa omaan kaulaan (ei liian tiukalle!)
• Muista koristelussa ja tunnelmanluomisessa Marjo Matikaisen legendaarinen ohje: "Havuja, perkele!"
• Siemaile Cointreausta, limemehusta ja soodasta sekoitettua, rosmariininoksalla koristeltua drinkkiä...
• ... ja esiinny taikajuoman voimalla joulunhengettärenä tökkimällä neilikoita appelsiineihin
• Supervinkki: Ihan mistä vain ruoasta tulee jouluisaa, kun sen päälle nakuttelee granaattiomenan siemeniä:
• testaa vaikka taateli-kaneli-kuskusilla tai appelsiinisalaatilla
• Anna penskojen kattaa pöytä
• Lado tarjolle ostereita, parhaita kalaherkkuja ja samppanjaa
• Pistä sukulaiset vastaamaan aattoillan ohjelmasta; jokainen esittää jotain oli lahjakas tai lahjaton
• Älä missään nimessä unohda granaattiomenapavlovaa!

***

Belgian Lempin granaattiomenapavlova

Paistele ihanan venyvänsitkeitä, pieniä marenkeja. Marengit voi tehdä jo päiviä aikaisemmin.

Vatkaa iso keko kermavaahtoa ja mausta se vaikkapa vaniljalla tai kardemummalla.

Kokoa jälkiruokamaljaan suloisesti sekaisin marenkeja, kermavaahtoa ja granaattiomenan siemeniä.

Tai vaihtoehtoisesti mausta kermavaahto neilikalla ja sekoita jälkiruokaan marenkeja, kermavaahtoa, passionhedelmää ja vadelmakastiketta. 

***

Älkää minua syyttäkö, syyttäkää Belgian Lempiä!

Kuva: Pinterest

St. Trop' en saa susta kylliksein

Palataan taas ajassa taaksepäin, lokakuuhun ja Ranskaan. Yksi toiveistani oli nähdä Saint Tropez syksyllä, sesongin ulkopuolella, talveen putoavana hiljaisena pikkukaupunkina.

Kun ajelimme kaunista rantareittiä perille, välipysähdysten takia vasta myöhään iltapäivällä, aloimme jossain vaiheessa kiinnittää huomiota liikenteeseen. Sitä oli nimittäin paljon. Jonoiksi asti. Mitä ihmettä?

En saanut tuulen tuivertamaa satamakaupunkia, sain jotain ihan muuta. Kaupungissa juhlittiin kauden päättäjäisiä. Moni pikkuliike sulkisi ovensa talveksi ja sen kunniaksi pöydät oli kannettu kaduille ja varastoja tyhjennettiin pilkkahintaan. Puoli Ranskaa oli tietoinen tästä tapahtumasta ja visusti paikalla, me olimme ainoat ällistyneet.

Pienet kujat olivat siis kuin sardiinipurkkeja, keinuimme väkijoukon mukana eteenpäin hädintuskin ympärillemme nähden. Jostain tarttui mukaan esikoiselle mustat hapsunilkkurit ja kuopukselle skeittipaita, muuten emme käyttäneet tilaisuutta hyväksemme, toisin kuin tuhannet päivämatkatoverimme. Suuret paperikassit seilasivat ohitsemme oikealta ja vasemmalta.

Rannassa sentään oli autiompaa. Armollinen pimeys laskeutui noillakin leveysasteilla jo varhain. Ilta kerrytti ensin paksuja pilvia taivaanrantaan, sitten pullautti keltaisen kuun satamassa uinuvien purjeveneiden niskaan.

Ulkona istumisesta, lasillisesta ja savukkeestaan eivät ranskalaiset luovu syksylläkään. Tikkitakkien ja kaulahuivien lisäksi punaisina hohkavat lämmittimet pitkittävät terassikauden koko vuoden mittaiseksi.

Le Sénéquier voisi kertoa satoja tarinoita punaisia tuoleja kuluttaneista kuuluisuuksista, mutta tänään kurkistamme parin kuvan verran kuitenkin klassiseen ravintolaan Place des Lices -aukiolla, vaatimattomalta nimeltään Le Café. Historiaa on sitten nimeäkin enemmän, ravintola on perustettu vuonna 1789. Me istuimme alas vain juomien verran, katselimme plataanien reunustaman aukion ikiliikkujan lailla jatkuvia kuulapelejä, nojailimme toisiimme illan viiletessä. Mutta kovin mielelläni myös söisin kiireetöntä lounasta tai illallista noiden tummien seinien sisällä, olivat ne sitten ihan alkuperäiset tai sitten eivät. Ensi kertaan, ensi kertaan...

Ensi kertaan jää myös Hôtel Babylos tai ainakin sen baari sekä vielä yksi tunnettu tropezilainen kahvila, Café des Arts, jossa Mick Jagger juhli häitään kuvankauniin Biancansa kanssa vuonna 1971 (rakastan tätä kuvaa!).

Kirjailijatar Coletten vanha kotitalo La Treille Muscate on yksityisomistuksessa, mutta haluaisin silti joskus haahuilla sen ohitse. Ajauduin taas omille poluilleni kuin hulluksi tullut muratti. Tämän tekstin kirjoittamiseen menee kokonainen päivä kun vierailen Mickin ja Biancan häissä ja luen kaiken Coletesta, mutta antanette anteeksi kun näette mitä löysin: Coletten puutarhan tuoksuisen kynttilän. Tahdon!

Ja valokuvaaja Henri Lartiguen pojan perhosmuseo, muistatko kun kirjoitin? Sen unohdin vallan vaikka olin ylöspannut!

Anna maailma minun saada vielä ainakin yksi kerta näillä nurkilla.

Mutta niin: Le Café järjestää näin talvisin apéro-iltoja yhdessä paikallisen kirjakaupan kanssa. Sanomattakin selvää, että olisin mielelläni mukana! Jos sinä hengailet kulmilla, tarkista seuraavan kirjallisen illan ajankohta ravintolan fb-sivuilta ja käy puolestani.

Perhekuvasta kiitos syyslomareissumme kuudennelle muskettisoturille, Ainolle!

Lue lisää: Edellinen vierailu Saint Tropez'ssa oli kesäkuussa 2012, ei ihan sesonkia silloinkaan, mutta jo paikoitellen kuumempaa.

Myrskysää

On jonkin verran riepotellut, myrskytuuli. Näihin kuviin Neljän Tuulen Tuvalta on vangittu se talviaaltojen väri, jota olen ennenkin teille yrittänyt kuvailla, ja jota Herra Kamera aivan varmasti on teille kuvaillut. Smaragdinvihreää, kuin hiekan hieroma viinipullon kylki.

Vesi on myös hirmuisen korkealla, merta on enemmän kuin koskaan ennen.

Kaikki tuntuu kaatuvan. Juoksen pihalla kyyryssä tuulen alla ja nostelen ruukkuja ja pieniä pallotuijia ylös. Jouluvaloja, joita puihin jo kiedottiin, keräillään pitkin pihoja. Mutta laventeli se vaan jaksaa kasvattaa uusia tiukan violettejä kukintoja rautapadassaan köynnösruusun alla, sitkeä ranskatar.

Olen polttanut niputtain kynttilöitä ja tuikkuja, kaikki valo on tarpeen. Nieleskelen nokea ja istun alistuneena tietokoneen sinisessä hehkussa, joka ei edes lämmitä. Olen myös nukkunut tosi huonosti. Miksiköhän aina silloin kuin on kaikista riutuneimmillaan, kohtaa ihmisiä, jotka haluaisi kohdata voimiensa tunnossa, posket hehkuvina, eikä harmaana utuna tyhjillä kaduilla?

Mitä tästä kaikesta voi edes kirjoittaa, ei yhtään mitään. Päivät vain virttyvät kuin villasukkien kantapäät. Minne aika juoksee, ja miksi en nappaa sitä hännästä kiinni? Ei ihmisen sovi näin kyyhöttää, jättää päiväkausia melkein elämättä pelkän pimeyden pelossa.

Onneksi nautin sentään suunnattomasti siitä hetkestä, kun illalla saa sukeltaa peiton alle ja kaivautua untuvatyynyihinsä kirjan kanssa. Joka ilta aikaisemmin ja aikaisemmin, sillä aamulla me pohjoisen peikot kuitenkin kömmimme pystyyn semmoisiin aikoihin, että ulkona on yönmustaa vielä tuntitolkulla ylösnousun jälkeenkin.

Nyt taas liioittelen, äärimmäisyysihmisenä. Tänäänkin paistoi aurinko, paistoi niin kuin appelsiini risukasoihin, joita myrsky oli kaupunkiin rakennellut. Meri keinahteli vielä isoin, levein liikkein ja nosti pärskeitä kallioiden kylkiin. Kirjaston edessä muutama kaulaliinoihin kääriytynyt vaihtoi sähkökatkos- ja puutarhan tuhot -kuulumisia. Kappelisataman joulukuusesta näkyy kuulemma lähes vain latvatähti tulvan alta.

Hankolaisuuteen kuitenkin kuuluu, että myrskystä ollaan ylpeitä. Missään ei ole niin hienoja myrskyjä kuin meillä! Kun aallot lyövät Voimakasiinien aallonmurtajan ylitse muodostaen pisaroista palatsin, silloin hankolainen on onnellisimmillaan.

Sillä tasaisen harmaata merta, tai ihmistä, kuka semmoista jaksaa. Siis myrskytkööt välillä, katsotaan mitä se kiikuttaa rantaan.

L'amour dure trois ans

Areenassa on katsottavissa vielä muutaman päivän ajan ranskalainen elokuva "Rakkaus kestää kolme vuotta".

Olin kahden vaiheilla kirjoitanko tästä elokuvasta yhtään mitään. Elokuvan naiskuva on jotenkin hirveän vastenmielinen ja sitäpaitsi elokuva sisältää "pakollisen oksennuskohtauksen". Mutta koska pidän pääosanesittäjä Garspard Proustin veikeästä naamasta ja koska elokuvassa on vahva kirjallinen teema, ihania kirjallisia miljöitä, Café de Flore, sekä monta Ranskan kulttuuri- ja kirjallisuusskenestä tuttua tyyppiä omina itsenään, niin ajattelin nyt sitten kuitenkin huikata. Omalla vastuulla.

Aikaisempi linkki heittää Areenaan, traileriin sen sijaan pääset tästä.

Se alkaa J:llä ja loppuu ahdistukseen

Niin, se jouluahdistus, vanha tuttu.

Tänä vuonna ihan tosi tosi iso jouluahdistus. Ja koska te jo tiedätte, että jouluahdistuksen lisäksi minulla on juhannusahdistus, heinä- ja elokuuahdistus, lievä kevätahdistus (helmi-, maalis- ja huhtikuun kylmä valo!) sekä viikonloppuahdistus, niin turvallista aikaa vuodesta ovat vain satunnaiset tiistait ja ehkä juuri ja juuri lokakuu. Mutta ei nyt takerruta minun terapiantarpeeseeni.

Ei näytä siltä, että me pääsisimme viettämään joulua Italiaan. Tiedän, ei ole soveliasta marista asiasta, koska olen juuri vasta palannut Ranskasta, mutta marisen silti. Syitä ovat mm. raha ja terroristit. Sanoin äidilleni, että itse asiassa pelkään sukulaisiani enemmän kuin terroristeja, johon hän vastasi, että me emme sentään tapa toisiamme. Enpä tiedä, kaksi viikkoa on aika pitkä aika.

Vanha kunnon kotijoulu siis häämöttää. Vanha kunnon kahden viikon taukoamaton keittiövuoro. Nidon jo wettexiä kämmeneeni. Graah.

Vuosi sitten marraskuussa, kun lentoliput Etelä-Ranskaan olivat jo taskussa ja pakotie näin ollen viitoitettu, aloin yllättäen päästä joulufiilikseen. Oli jotenkin helpompi hengittää. Ei raivopäistä suunnittelua, ei järjestelyä, ei siivoamista, ei listoja, ei lahjoja, ei jouluruokakauppareissuja. Sen sijaan soittelin joulubiisejä, koristelin kämppää vain aavistuksenomaisesti mutta dadaistisesti ja häärin riisipuuron kimpussa kanelipurkki pöllyten.

Nyt ei ole pakotietä, eikä helppoa hengittää.

Syntyy kierre: iskee jouluahdistus > seuraa syyllisyys jouluahdistuksesta > iskee uhma syyllisyydestä, minähän olen jouluahdistunut jos olen jouluahdistunut > seuraa filosofista pohdintaa; ei kai kukaan jouluahdistu jos ei ole pitkää, takautuvaa syytä jouluahdistua > iskee nyyhkivä hellyys; mutta lapsille haluaisin aina ja aina ihanan joulun >  muistuu mieleen glögi, en edes PIDÄ glögistä > iskee jouluahdistus.

Luin juuri jostain lehdestä (lehtien joulunumerot ovat helvetistä...) naisesta, joka maalasi jouluhulluuksissaan (hänhän "joulutteli"...) piimällä talvimaisemia ikkunoihinsa. Piimällä. Mä vannon.

Mutta sitten toisaalta: Belgian Lempin joulun ottaisin koska tahansa! Lue lisää kommenttiboksista täällä.

Vuonna 2012 haaveilin tämmöisestä joulusta. Jännää, että sekin haave (tavallaan, ilman Rollareita ja huumausaineita) toteutui pari vuotta myöhemmin. Katso kuvat.