Kirja kiertoon, lähde mukaan!

Hei tää on KIVA ja tärkeä juttu! Ystäväni Marjaana julkaisi oheisen tekstin juuri Facebook-seinällään ja antoi luvan jakaa. Miten hauska tapa laittaa kirja tai pari kiertoon, enkä voi kuvitella parempaa kohtaloa tärkeille kirjoilleni kuin kulua nuorten käsissä. Mä olen messissä.

Lukeminen auttaa ymmärtämään maailmaa ja ihmistä. Vain lukemalla oppii itse ajattelemaan.

"Lahjoita hyvä kirja äidinkielen luokkaani -kampanja. Olen ollut 16 vuotta äidinkielen opettajana ja minulla on ensimmäistä kertaa ikioma luokkahuone. Haluan täyttää luokkani hyvillä kirjoilla! Lahjoita siis kirja luokkaani! Ehtona on se, että kirjan pitää olla omasta mielestäsi hyvä ja sinun tulee ehdottomasti kirjoittaa kirjan kansisivulle perustelu, miksi kirja kannattaa lukea. Kirja voi olla romaani, elämänkerta, novellikokoelma, runoutta, sarjakuvaa tai harkitusti jopa tietokirjallisuutta. Toivon myös, että jokainen lahjoittaja allekirjoittaa perustelunsa ja kirjoittaa, mitä ammattialaa edustaa. Opiskelijani ovat 15-17-vuotiaita ammatillisessa koulutuksessa opiskelevia nuoria, mutta haluan että kirjat tulevat olemaan kaikkien luokassani vierailevien käytössä. Kirjat voi toimittaa osoitteeseen Sataedu Kokemäki, Marjaana Mitikka, Suoratie 1, 32800 Kokemäki. Kiitos!"

La Colombe D'Or, sisältä

"Ici on loge à pied, à cheval et en peinture."

"Täällä majoitetaan jalankulkijoita, ratsain saapuvia ja maalaus kainalossa kulkevia." Jotenkin noin menisi suomeksi ravintola La Colombe D'Orin motto, joka juontaa juurensa vanhasta ranskalaisesta sanonnasta. Se tosin sisälsi vain kaksi ensimmäistä kulkijaa. Onneksi Paul ja Baptistine Roux lisäsivät rimpsuun taiteilijoihin viittaavan hännän, ja kuin ihmeen kaupalla he todella saivat maailman kuuluisimpien taiteilijoiden töitä seinilleen. Käyskentele siis lounaan jälkeen sisätiloissa silmät auki ja nauti. Suuria nimiin ei suhtauduta täällä ylenpalttisesti, päinvastoin. Eikä pelkkään menneeseen takerruta. Taidekokoelmat kuulemma myös kasvavat hissukseen nykytaiteilijoiden töillä. Salaa kuitenkin toivon, että ajan haalistama sisustus, vanhanaikainen runsaus ja viehättävä värikkyys olisivat ikuisia.

Voi kuinka haluaisinkaan tämän kirjan! 

Lue lisää: Lounaalla La Colombe D'Orissa.

La Colombe D'Or

Nyt tulee se toinen merkintä sinne muistikirjoihinne (tai ties kuinka mones, riippuu mitä olette matkakertomuksista poimineet, mutta tämä on pakollinen).

"Kun menen vihdoin/ taas Ranskan Rivieralle, tottelen Kirjatoukkaa ja vierailen" :

• Ravintola La Colombe D'Or, Saint-Paul-de-Vence

Ravintola on järisyttävä kokemus, jo toistamiseen. Edellisestä kerrasta onkin aikaa vuosia. Kaikki meinaa kaatua kylläkin jo portilla, sillä emme ole varanneet pöytää. Luulin, että tähän aikaan vuodesta ja keskellä viikkoa riittää kun on ajoissa paikalla. Lounasaika ei ole vielä alkanut, ravintolakaan ei ole varsinaisesti auki kun leuhotan paksujen valkoisten pöytälinojen ja lautasliinoja taittelevien tarjoilijoiden keskelle takki auki ja nuttura vinossa.

"Chère Madame, ei meille mahdu, ravintola on juuri siirtymässä talvilomalle ja kaikki haluavat vielä kerran syömään. Pöydät on varattu jo viikkoja aikaisemmin!"

Mykistyn. Painan kämmeneni sydämen kohdalle, lähestulkoon nojaan tukalaa otsaani hovimestarin vakavaan rintaan kaksinkerroin ja kuiskaan, että meidän on PAKKO päästä sisään, ihan miten päin vain. Hovimestari pudistelee alistuneesti päätään ja katselee hiukan kysyvästi kiveykseen juurtunutta olemustani. Hän keinuu kannoillaan, kädet selän takana, ja minä yritän raivokkaasti miettiä jotakin keinoa, kuten äkkirynnäkköä ja pöydän jalkaan käsiraudoilla kiinnittymistä. Silloin nuori tarjoilijapoika, joka napittaa mustaa liiviä valkoisen kauluspaitansa päälle terassin päädyssä, katsoo kerran räpäjäviin silmiini ja heilauttaa kättään kuin elokuvan kohtauksessa.

Ehkä kuitenkin tänne, suuren puun alle? Hän viittoilee meidät katsomaan, kysyy huolestuneena suostummeko; tähän ei keskipäivän aurinko oikein ulotu kuin hiukan lehtien läpi, pyöreät pöydät terassin keskellä sen sijaan saavat aurinkovarjot ylleen. Sisäpihalla on lämmin, vaikka on lokakuu. Tuijotamme mykkänä joukkona ihanaa, pitkää pöytää alapihalle johtavien jyrkkien kivirappusten mutkassa. Pöydän päästä, kukkivien oksien lomasta aukeaa näkymä appelsiinipuille ja laaksoon, pihan toisella puolella Fernand Légerin mosaiikkityö toivottaa meidät tervetulleiksi. Nyökkäämme myöntävästi.

Tuohan on kuin taivaspaikka, kuiskaan seurueelleni.

Pöydälle laitetaan pahvikortti, pahvikorttiin kirjoitetaan "Madame Anna" ja me lähdemme mittailemaan mukulakiviä odotellessamme lounaan alkua. Me pääsimme sisään. Me pääsimme sisään!

Ravintola Colombe D'orin tarina sai alkunsa vuonna 1920 kun paikallinen maanviljelija Paul Roux päätti pistää pystyyn oman ravintolan. Ensin kyseessä oli vain pieni bistro, sitten jo muutaman huoneen majatalo, joka nopeasti saavutti suosiota alueella viihtyvien taiteiljoiden keskuudessa. Ja sehän se sen taian tähän pieneen ravintolaan liimaa. Ajatus siitä, että istumme samoilla tuoleilla aikamme suurten jälkeen. Taidemaalarit, näyttelijät, muusikot... heidän mustavalkoiset kuvansa kiitävät silmien editse. Nuori, suloinen Simone Signoret, joka täällä kohtasi Yves Montandin, ja joiden häitä punatiiliterassilla aikaan vietettiin... myös nykynimet vierailevat täällä, mutta siitä ei tehdä numeroa. Ravintola on edelleen Rouxin perheen pyörittämä.

Minulla on nyt kiusaus ja synnynnäinen valistajan palo tuutata teidät täyteen ravintolan kuuluisia vieraita ja historiaa, mutta sen kaiken te voitte lukea asiantuntevammin kirjoitettuna muualtakin. Annan siis vain ihan käytännön vinkkejä ravintolassa vierailuun, siis muitakin kuin että...

• ... varaa hyvä ihminen ajoissa se pöytä.
• Kannattaa ottaa alkuun kattaus erilaisia alkupaloja. Pöytä täyttyy pienistä kipoista, makkaranpätkistä, suuresta korista tuoreita vihanneksia, rapeakuorisesta leivästä ja kullankeltaisista voipalleroista. Maisteltavien määrä saa melkein purskahtamaan nauruun, nämä kaikkiko? Selviydymme tapamme mukaan kunnialla, olemme erinomaisia syömään. 
• (Naapuripöydistä puheenollen: me olimme ainakin päällisin puolin ainoat varallisuutensa rajamailla lounastavat. Miten sileitä ovat herrojen kauluspaidat, miten läikähtää silkki rouvain puseroissa. Kauniit, hopeiset kampaukset olkihattujen alla kallistuvat samppanjalasien puoleen hillityin elkein. Lohduttaudun ajatuksella, että kyllä se oli maalitahroissa Picassokin, kun samettihousujensa takapuolta kiiltäväksi täällä kulutteli... No nyt liioittelen, istuu siellä sekalaista seurakuntaa edelleenkin. Kahden vähän nuuskamuikkusmaisen vanhan rouvan näpäkkä väittely muratin alla tuo mieleeni Gertrude Steinin ja Alice B. Toklasin. Ei tarvitse pingottaa.)
• Palvelu on hyvin, hyvin ystävällistä, ja tarjoilijat auttavat mielellään valinnoissa. Annoksia kannattaa jakaa ja yhdistellä. 
• Lihat ja kalat leikataan valmiiksi sivupöydällä ennen kuin annos lasketaan eteesi. Lisukkeita sopii vallan hyvin pyytää lisää. 
• Päivän lista on tietysti aina suositeltava. Oman, kuvissa vilahtavan hummerisalaattini valitsin siitä. Myös pysyvä lista on niin suppea, ja paikan taso sitä luokkaa, että voit luottaa kaiken olevan tuoretta. Annoksista arvelee, että näin täällä on kokattu jo kohta 100 vuotta, niin klassista ruokaa ravintola tarjoilee. Cuisine Provencale, parhaimmillaan.
• Ravintola ei siis ole edullinen, vaikka erinomainen onkin. Voit syödä yhtä hyvin ja pienemmällä rahalla monessakin paikassa. Minä lasken kuitenkin osan elämyksen hinnasta pääsylipuksi ja huinin sitten koko rahan edestä ravintolan sisätiloissa eleettömästi ripustettujan taideteosten (käsittämätöntä, käsittämätöntä!) ääressä ja ihan vain ikivanhasta, kauniin kuluneesta sisutuksesta nauttien. Hymyilen ja nyökin henkilökunnalle, istahtelen eri jakkaroille silkasta istahtelun ilosta. Tuijottelen tyhjään tulisijaan ja haaveilen talvi-illoista täällä. Jään kirjoittelemaan korttejanne ikuisuudeksi. Myös sisäpihan uima-allasalue on ihana, viivyttelemään houkutteleva. Kiinnitä huomiota Calderin mobileen. Colombe D'Orissa ei ole kuin yksi kattaus per lounas ja illallinen, kiirettä ei siis tarvitse tuntea. 
• Harmillista kyllä, me kadotimme upean, käsinkirjoitetun kuitin, jonka olisin halunnut säilyttää muistona, ehkä jopa kehystää keitttiön seinälle. Ota sinä omasi talteen. Ei täällä joka päivä rampata.
• Me otimme vain kahvit aterian päälle, skippasimme ravintolan jälkiruoat ja lähdimme selvittämään päätä jäätelötötteröiden kanssa keskiaikaisen kukkulakylän kapeille kujille. Näkymät ylhäältä muureilta ovat hengästyttävät. Siestaa voi viettää myös katsellen boulen pelaajia vastapäisellä kentällä. Kentällä ja kentän reunan ravintolalla Café de la Place'lla on varsin nimekäs historia. Sen sanon, että heinä-elokuussa en välttämättä välittäisi olla täällä. 
• Ravintola Colombe D'Or on ihan lähellä Fondation Maeghtia, yhdistä nämä kaksi elämystä mutta varo, ettei sydämesi läiky yli.

Ystävälläni Tuulalla oli ihana unelma: hän haaveili viettävänsä 50-vuotispäivänsä La Colombe D'Orissa rakkaidensa kanssa, syöden, juoden ja sitten vielä yöpyen. Siinäpä toive, jonka haluan lainata. Saanhan? Ulotan jo ajatuksen seuraavallekin päivälle, kun juhlien jälkeen naurualtis seurue saa café au lait-tarjottimensa uima-altaalle, jossa viihdytään taas seuraavaan lounaaseen saakka... Ryhdyn metsästämään täydellistä olkihattua.

Seuraavaksi otan teitä kädestä kiinni ja menemme Colombe D'Orin sisätiloihin, eikö olekin kuumottavaa!

Varsinainen joulupukki

Mikä ihmeen ostokanava musta nyt on tullut... Mutta ihan pakko tämäkin jakaa taas, olen niin lumoutunut omien joululahjavinkkieni erinomaisuudesta!

Fondation Maeghtin museonystävyys maksaa 80 euroa. Se sisältää vuoden ajan rajattoman määrän sisäänpääsyjä museoon, kutsut avajaisiin, vapaan pääsyn säätiön kirjastoon (!), kyseisen vuoden näyttelyjulisteet ja 20 % alennuksen Fondation Maeghtin julkaisuista. Museon ystävät saavat myös mahdollisuuden osallistua (joissakin tapauksissa eri maksusta) säätiön järjestämille illallisille museon puutarhassa konsertteineen, konferensseihin, taiteilijatapaamisiin sekä kulttuurimatkoille Ranskassa ja muualla. Pariskuntahinta on 110 euroa/ vuosi.

Olisipa aika ihana lahja sellaiselle, joka tuollaisesta tykkää, ja joka noilla nurkilla hengailee. Kuten vaikkapa minulle.

Mutta hei, ei ole huono tämäkään: Hangon Museon ystäväkortti vuodeksi maksaa 10 euroa. Se oikeuttaa ilmaisiin sisäänpääsyihin, avajaiskutsuihin ja 10 % alennukseen museon tuotteista. Ystäville järjestetään myös retkiä, kuten vaikkapa Poliisimuseoon Tampereelle.
Liity nyt, minä olen sen jo tehnyt!

Pizzaaaaa

Nyt en kyllä tiedä onko tästä jutusta iloa kenellekään muulle kuin itselleni. Blogi vain on niin kauhean kätevä tapa laittaa meillekin (toivottavasti) seuraavien reissujen varalle juttuja muistiin. No katselkaa te vaikka noita kivoja poikia, kai semmoisia nyt mielikseen katsoo vaikkei aihe niin nappaisikaan!

Eli: JOS olisit sattumalta joskus menossa Mouginin liepeille sunnuntai-iltana, nälkäkuoleman partaalla, kauppojen sulkemisajan jälkeen, niin sen yhden viininpunamarkiisisen leipomon pihalla, ihan lähellä Le Cannet Rochevillen supermarketti Leclerciä, nököttää italialainen pizzakärry. Eikä mikään suhruinen rotikka, vaan hieno, musta ja kiiltävä. Sisällä nauravia poikia ja kuumuutta uhkuva puu-uuni. Kesällä heillä on kuulemma pöytiäkin pihalla, antipastoja, viiniä ja musiikkia ja kovat tohinat. Kyllä me lokakuisena iltanakin ihan hyvät naurut saatiin, mm. jalkapallon ja ruotsalaisten kustannuksella. Kuumina "kotiin" Villa Le Menestreliin kantamamme pizzat olivat jumalaisen hyviä, rapeita, ohutpohjaisia ja täytteet laadukkaita. Tai sitten meillä oli vain niin kamala nälkä ja pojilla niin mainiot jutut.

Kuinka nerokasta, että itse pizzoista ei ole kuvan kuvaa.

Hirmuisen googlettelun jälkeen: Osoite on 70, Avenue Franklin Roosevelt, Le Cannet, ja kärryn nimi ehkä La Piastra!

Nahkaa, seetripuuta ja patchoulia

No jos ei niitä keltaisia lakanoita tai paljettipuseroa, niin vähänkö ilahduttaisi lukevaa ystävää tämä ikivanhan pariisilaisen kynttilätalon Bougie La Francaisen muistaakseni jo viidennen sukupolven, yhdessä Grassen parfyyminokkien kanssa kehittelemä Book Addict -tuoksukynttilä! Tuoksu on vähän itämainen, tumma, pehmeä, ja siinä on kuulemma tavoiteltu Seinen rannan vihreiden kirjakojujen tunnelmaa. Kauniin pakkauksen ja lasin on kuvittanut Angéline Mélin.

Kynttilä on tulossa hankolaiseen Tian Veranta-puotiin. Minä sain omani vähän etunenässä, olenhan kylän tunnetuin kirjatoukka... tai ehkä se olikin siksi, että olen ollut ja tulen joulukuussa olemaan muutamana päivänä kiireapulaisena kävelykadun kaupalla, tiskin takana :)

Nähdään!

Ei lapsityövoimaa aikuisille naisille!

Pieni välimuikkari!

Hanko Off Season - gaalapuserostani (The Gaala!) on kyselty paljon: katu-uskottavan paljettiunelman toteuttivat siis vainio.seitsonen -merkin coolit Johanna & Merja, löydät heitä Helsingistä Liike-nimisestä liikkeestä Fredalta. Halusin jännittävään iltaan ylleni jotain rentoa, jossa on hyvä olla ja jujua. Ihan samanlaisenkin saa tilata, olen antanut luvan, tai sitten kehitellä omanlaisensa. Rohkeasti vain ottamaan yhteyttä! Ihan superkiva idea myös joululahjaksi jollekin Hanko-hullulle vaikka lahjakortin muodossa.

Tuo musta villakangastakkinikin on vainio.seitsosen. Se saa kehuja missä kuljenkin. Se taittuu juhliin mutta raahustan siinä myös rantalenkkejäni. Ranskanmatkalla asuin takissa, se on ehdottomasti "ranskalaisin" vaate, jonka omistan, ja onnistun näyttämään siinä aina tyylikkäältä. Carltonin tai Negrescon terasseilla se oli onnen omiaan, hyvä etteivät punaista mattoa levittäneet. Eilen taas makasin takkeineni ja herrakameroineni selälläni Hangon Bellevuen hiekassa, simpukoissa ja levässä ja otin aurinkoa. Vain pakkaskeleillä joudun siirtämään sen sivuun odottamaan plusasteita. En voi kyllin painottaa, kuinka oikealta tuntuu maksaa Suomessa ammattilaisten tekemästä vaatteesta, laadukkaasta käsityöstä ja hyvistä materiaaleista. Kuin taiteeseen satsaisi. Liikkeessä jäljellä tämän aamun tsekkaukseni perusteella vielä valkoinen ja harmaa, takin hinta on 230 euroa. (Oi harmaakin ois hieno!) Takki on esitelty aikaisemmin täällä.

Pusero toteutettiin blogiyhteistyön merkeissä ja Hangon matkailutoimiston osittain tukemana. Takki on ihan itse ilolla ostettu ja maksettu.

Fondation Maeght

Tämän seuraavaksi esittelemäni kohteen lukija on hyvä ja ottaa nyt ja kirjoittaa muistikirjaansa (tiedän, että teillä on pinottain muistikirjoja senkin höpsökät!) kohtaan:

"Kun menen vihdoin/ taas Ranskan Rivieralle, tottelen Kirjatoukkaa ja vierailen:"

• Fondation Maeght, Saint-Paul-de-Vence

Fondation Maeght. Ah, lempipaikkojani maailmassa. Tänne palaamme aina uudelleen, tänne on joskus ihan fyysinen ikävä. Vaihtuvat näyttelyt ovat tasoltaan, noh, vaihtelevia, mutta se mikä pysyy, on silkkaa kultaa. Alkaen arkkitehtuurista. Espanjalaissyntyisen arkkitehti Josep Lluis Sertin johdolla joukko aikamme suurimpia taitelijoita toteutti teoksiaan jo rakennusvaiheessa suoraan taloon, puutarhaan, muureihin ja suihkulähteisiin.

Fondation Maeght on paitsi Euroopan ainutlaatuisimpia modernin taiteen museoita, myös ihana, rauhaisa keidas pienen ajomatkan päässä Nizzan humusta. Me nyt toki liikummekin aina sesongin laitamilla, kartamme tungosta. Olen usein saanut leikkiä Fondation Maeghtin hiekkateillä ja kirjaston pienellä yläpihalla "entä jos asuisin täällä" -leikkejäni ihan keskenäni. Museota ympäröivä havumetsä tuoksuu, vesi solisee, piha tarjoaa varjoa ja aurinkoa kulkijalle. Puiden välistä avautuvat näkymät ovat osa taide-elämystä. Huikean kaunista. Joissakin paikoissa vain kaikki on kohdallaan. Sen tuntee, mielenrauhana.

Lapsia vokottelen rakastumaan itselleni tärkeisiin paikkoihin kertomalla dramaattisia tarinoita, kuin ankkureiksi. Täällä jo rakennuksen syntyhistoria saa pienet sielut väräjämään vastaanottavalla taajuudella. Taidekauppiaat Marguerite ja Aimé Maeght menettivät 11-vuotiaan Bernard-poikansa leukemialle vuonna 1953. Pariskunnan taiteilijaystävät arvelivat, etteivät vanhemmat selviä surusta hengissä, elleivät näe tulevaisuudessa valoa. Braque etunenässä ystävät keksivät ehdottaa murheenmurtamille Maeghteille taidepyhätön rakentamista lähelle taivasta, pienen pojan muistolle. Projektista tulikin kaikille rakas, niin Marguerite ja Aimé Maeghtille kuin taiteilijoillekin. Chagallille, Matisselle, Mirólle, Fernanrd Légerille, Giacomettille...

Lue lisää (jos luet ranskaksi): Itseasiassa koko Maeghtin perheen ja yksityisen säätiön historia on täynnä värikkäitä tarinoita aina railakkaasti riiteleviin jälkipolviin asti. Taustoja valottaa ansiokkaasti Vanity Fair France.

* * *

En malta olla sanomatta tätä ääneen (koska viikonloppu osoitti jälleen kerran, että ainainen ääneen loilottamiseni kannattaa. Kerron lisää jos kaikki menee hyvin) : 

Toivottavasti jonain päivänä joku vakavarainen taiteenystävä haluaisi sijoittaa Hankoon. En tietenkään soisi että surun kautta, vaan mielummin ilon. Loisi tänne kohteen, joka olisi jo rakennuksena jotain niin sydäntä läkähdyttävää, että kädet tärisisivät lähestyttäessä, ja jonne tultaisiin haltioitumaan taiteesta kaikkialta maailmasta. Hanko on porttimme Eurooppaan ja Hangossa on ihmeellinen valo, jonka kaupunkia ympäröivä meri satakertaistaa, ja joka on kautta aikain kiehtonut taiteilijoita. Minä haluan olla sitten siinä mukana! 

Kansainvälistä taiteilijaresidenssiä puuhaamme jo, saa siihenkin tarjoutua sponsoriksi, jos raha taskuja pakottaa.

Lukuhaaste

Sain Facebookissa kirjahaasteen Kulttuuri kukoistaa-kirjallisuusblogin Arjalta. Tarkoitus on vastata viitenä perättäisenä päivänä viiteen kirjoja koskevaan kysymykseen ja haastaa mennessään mukaan muitakin. Koska en yleensä lähde mihinkään haasteisiin paitsi silloin kun minua ei ole haastettu, niin otin oikeuden toteuttaa tämänkin omalla tavallani. Vastaan yhdellä kertaa kaikkiin, ja täällä blogin puolella.  

Yllätän itsenikin ja jopa jatkan haastetta; olisi kiva kuulla mitä kanssabloggaajat "Kotona Hangossa" -sateenvarjomme alla lukevat, ovat lukeneet ja ovat jättäneet lukematta. 

Ensimmäisenä päivänä kirja, jota luet nyt. 

Vetelen täällä taas monen kirjan taktiikalla. Yhtäaikaa yöpöydällä lojuvat Delphine de Viganin D'Après une histoire vraie (jonka ostin syyslomamatkalta Cannesista ja joka voittikin sitten Prix Renaudot -kirjallisuuspalkinnon), Anja Snellmanin Antautuminen (saattaa kyllä loksahtaa myös kategoriaan "Kirja, joka jäi kesken"), Patti Smithin M Train ja parikin Yrsa Steniusta.

Toisena päivänä kirja, jota rakastit lapsena.

Olen ollut jo pienenä hyvin omahyväinen, aloitin Pikku-Annalla ja Setä Riukuliinilla ja etenin siitä sitten L.M. Montgomeryn Anna-sarjaan. Nuorta sydäntäni raastoivat myös Tsehovin novellit ja Guy de Maupassantin Koru. Tämänkin olen jo kertonut joskus aiemmin, mutta taustoitetaan vielä: äitini luki meille lapsille ääneen pitkälle teini-ikään saakka, mm. Täällä Pohjan tähden alla-trilogian sekä Gogolin Kuolleet sielut. 

Kolmantena päivänä kirja, joka jäi kesken.

Voi voi, näitä on niin hirveän paljon... en muista... miksi muistaisin? En tunne tunnontuskan häivääkään keskeyttäessäni kirjan, joka ei vedä mukaansa tai sovi parhaillaan päällä olevaan olotilaan. Minulla on ongelmia mm. lapsuuskuvausten, sukukronikkojen ja pohjoisamerikkalaisen kirjallisuuden kanssa, mutta omaan myös laajemminkin tietynlaisen matalan sietokynnyksen. Varsinkin jos olen havaitsevani kirjassa jotain teennäistä. Dekkareita en ole lukenut sitten lapsuuden Agatha Christie-kauden jälkeen lainkaan. Rakastan kirjoja, joissa ei tapahdu yhtään mitään. 

Neljäntenä päivänä kirja, joka teki suuren vaikutuksen.

Jostain syystä aina kun näen Helena Sinervon Runoilijan talossa tai Kristina Carlsonin William N, Päiväkirja, haluaisin ostaa ne yhä uudelleen ja uudelleen omaksi. Sylvia Plathin Lasikellon alla oli tehdä minut(kin) hulluksi. Muita, satunnaisessa järjestyksessä:  Märta Tikkasen Kaksi, Marguerite Duras'lta useampikin, Toven matkassa, Irene Nemorovskyn Veren polte, Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi, Joan Didion Maagisen ajattelun aika... Mazzarellat, ne omakohtaiset. Foenkinoksen Yhden elämän muistot. Siilin eleganssi.... Manu Larcenetin sarajakuvasarja Pieniä voittoja. Romua rakkauden valtatiellä, Arto Mellerin elämästä... Riikka Ala-harjan Maihinnousu. Joel Haahtelan Katoamispiste. Rosa Liksomin Hytti nro 6. (Hyvänen aika, yllätyn, olen joskus väittänyt etten juurikaan lue suomalaista kirjallisuutta?)

Simone Berteautin Piaf-elämänkerta ja Vysotski-elämänkerta Katkennut lentohan suorastaan syöksivät Herra Kameran ja minut toistemme syliin... 

Viidentenä päivänä kirja, johon palaat aina uudelleen.

No ne Lippe Suomalaisen muistelmat! :D

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.
Vivi-Ann Sjögrenin reseptejä sisältävät tarinoinnit, kuten Mustaa kahvia ja keksinmuruja.
Outi Nyytäjän Ranska-kirjat.
Gertrude Steinin Alice B. Toklasin omaelämäkerta sekä Alice B. Toklasin oikeasti ihan oma keittokirja.
Kyllikki Villan lokikirjat.
Juha Tantun kirjat, ruokakirjat juu, mutta eritoten Välimies.
Aila Meriluodon muistelmat.
Ingmar Bergmanin Laterna Magica, ja Jörn Donner, silloin kun yritän ymmärtää miehiä. Pidän erityisesti vanhojen miesten kirjoittamista kirjoista, niihin saattaa silloin tällöin jäädä ihan putki päälle. Ihanan hapanta.

Taidekirjat, tai "coffee table books" (tulee aina Seinfeld ja Kramer mieleen!), lasketaanko niitä? Niihin tietysti palaan. Uusimpana blogissakin esitelty Les Écrivains, Portraits Intimes. Tiesitkö, että Colette kirjoitti aina siniselle paperille, välttääkseen valkoisen paperin kammon. L'angoisse de la page blanche...

Tämä on hirvittävää, unohdan takuulla jotain tärkeää, jotain olennaista... Mutta olkoot. Tämähän on vain blogihaaste... 

Joitakin kirjoja blogin matkan varrelta olen muistannut laputtaa tägin "Luvussa juuri nyt" alle. Tervemenoa vaan tämän Kirjatoukan omalaatuisen lukuharrastuksen maailmaan.

Ihan oikeista kirjabloggareista minulle kuningattaria ovat juurikin kirjahaasteen heittänyt Arja sekä Lumiomena.

Mitäs siellä luetaan? 

Äidin kullat ja Langøn villat

Blogiyhteistyössä: LANGØ

Onni on ikioma villapeitto, itse valittu ja aina oman sängyn päädyssä mutkalla odottava. Yksi katsoo leffoja läppäriltä jalat filtin alla, toinen tekee läksyjä kirjoituspöydän ääressä peitto harteilla. Kolmas on keittiössä nojatuolinmutkassa villaan kääriytyneenä, lainakissa sylissään.

Elellään semmoista marraskuuta, että tarkenee rannallakin täkki takkina. Hyvä villa kestää vaikka vähän kastuu, ja vaikka kuinka rutistetaan rakkaudella ja laahataan perässä milloin minnekin.

Lue lisää: Langøn pellavalakanat esittelimme täällä. 

Villapeitot: LANGØ. Mallistossa myös villaisia tyynynpäällisiä samoissä väreissä.