30.9.2015

Synttärilahjoja ei enää niin pienelle pojalle











Palataan vielä pojan synttäreihin.

Minusta tuommoiselle ei ihan niin pienelle pojalle on jotenkin kaikista vaikeinta keksiä lahjaa. Jalkapalloja on jo ainakin kolme, lahjatoivelistalla lukee kissa tai älyttömän kokoinen tietokoneen näyttö alkaen 700 euroa, ja nokkelatkin lelut ovat olevinaan lapsellisia. Paitsi jos ne ovat kauko-ohjattavia. Kirjat käyvät, mutta niitä on ainakin vieraiden vaikea ostaa, kun ei olemassa olevasta kirjastosta tiedä. Sukat tai muut pehmeät paketit ovat ihan no-no*, vaatteet pitää saada valita jo itse.

Meidän vieraamme olivat nokkelia, ja heidän lahjansa niin kivoja, että vinkkaan muillekin. Jos ideoita kaipaatte.

Poika sai nimittäin lahjaksi nerokkaita lahjakortteja. Lahjakortteja keilahalliin keilaamaan, ensi kesänä suppaamaan, Viiskulman karkkikauppaan shoppailemaan. Tekemistä ja kokemista ja elämyksiä siis. Ja vaarilta puukon ja mummolta setelin!

Juhlat, ne ovat lahja nekin.

(*Se Putte's Pizza t-paita osui kyllä coolius-hermoon ihan kympillä!)

29.9.2015

Gaalaunia

Blog Awards -gaala lähestyy.

Viime yönä näin unta, että menin gaalaan ilman paitaa, sillä The Juhlapaitani (jota taitavat kädet parhaillaan väkertävät) olikin Pete Parkkosen päällä. Lavalla. Joku yhteisymmärrys meillä asiain tolasta kuitenkin oli, sillä Pete Parkkonen iski minulle silmää. Paita näytti ihan hemmetin hyvältä hänen yllään, paljetteineen kaikkineen, mikä oli henkisesti hiukan rassaavaa. Mutta jotain outoa paidassa oli. Rintamus oli täynnä monimutkaista, kantaaottavaa tekstiä, välillä Coca-Colan fontilla. En saanut selvää mitä paidassa luki ja panikoin hiukan.

Sitten Pete Parkkonen veti minun juhlapaidassani raivokkaan biisin, paljon leveää haara-asentoa ja taipumista mikrofonin puoleen ja sen sellaista, ja minä istuin katselemassa yleisön joukossa. Ajattelin, että ehkä tämä kääntyy kuitenkin minun hyväkseni, onhan minut jostain syystä laitettu Yhteiskunta-kategoriaan ja tässä on jotain painavaa nyt meneillään vaikken mitään mistään ymmärräkään. Ja kuten vain unessa voi tietää, tiesin, että saisin esityksen jälkeen paidankin päälleni.

Kyllä jännittää jo se perjantai.

Kuva: Cher Met Galassa 1974.

Punajuurijippo

Ja niistä Nissen punajuurista syntyi sitten sunnuntaina makoisa paistos, niin yksinkertainen ohjeeltaan, että melkein ei kehtaa edes ylös kirjata, mutta toisaalta juuri simppeleistähän itsekin aina innostun!

Keitä punajuuret kuorineen, kokeile haarukanpiikeillä sopiva kypsyys (napakka). Huuhtele kylmällä vedellä ja kuori. Näin kuori irtoaa helposti, vaikka värikästä puuhaahan se edelleen on.

Lohko punajuuret uunivuokaan, kääntele oliiviöljyllä kiiltäviksi.

Murustele sinihomejuustoa lohkojen sekaan, mausta suolalla, mustapippurilla ja tuoreella timjamilla.
Paahda koko hässäkkää hetki uunissa, niin että juusto sulaa ja punajuuret kääntyvät makeiksi.

Pöydässä voit lohkaista lisää Roquefortia punajuurillesi. Heittele myös muutama saksanpähkinä ja lisää tuoretta timjamia annoksen päälle. Vanhemman vuosikerran balsamico on melkein siirappia koostumukseltaan, sitä voi kiertää muutaman tipan lautasen reunalle. Sormisuola on hyvä olla käden ulottuvilla.

Teimme punajuuria ison kasan, lisukkeeksi koko alkuviikolle. Maanantaikävelyllä löysinkin kauniin tatin läheltä Neljän Tuulen Tupaa. Siivutin tatin lakin ihan ohuiksi lastuiksi, paahdoin ensin kuivalla pannulla, sitten voissa ja valkosipulissa. Sormien hieromaa suolaa pintaan, ja lastut vielä lounaspunajuurien päälle. Syysherkkua parhaimmillaan.

28.9.2015

Ostoksilla lähimaastossa












Sunnuntaina olimme punajuuria vailla, joten loikkasimme autoon ja ajelimme aamutuimaan kymmenisen minuutin matkan Hangon keskustasta Täktomintietä Sjöbergin Nissen tilalle. Siellä tilakauppa, eli hallinkulma on avoinna aina, itsepalveluperiaatteella. Morjesta talonväkeä jos he pihapiirissä hääräilevät ja nykäise vain rohkeasti ovesta, sisällä on sellainen supermarketti kuin kulloinenkin satokausi suo.

Saimme punajuuremme, sellaisia pitkähköjä, puikulaisia, sekä värikkäitä tomaatteja, kanttarelleja, vihreitä papuja (brytbönor) ja munia.

Jäimme pihaan lepertelemään vielä lampaille ja komean kukon vahtimalle kanalaumalle, aurinkoisena päivänä omenapuiden alla oli melkoisen idyllistä.

Jatkoimme matkaa vielä kyselemään Havsgårdin ylämaankarjan kuulumisia. Ja hyväähän sinne kuului, oli pientä pörröpäätä ja muutenkin mukavan näköiset oltavat syysloistossa kylpevillä pelloilla.  Tällä kertaa emme kuitenkaan syöneet heitä, meillä oli suunnitelmissa hakea savulohta Magnuksen kalapuodista Hangonkylän satamasta. Lehmien ja sonnien lisäksi meidän eläinkierroksemme täydentyi Havsgårdin Arja-emännän sympaattisilla koirilla kun ajelimme niittypolulla vastakkain.

Roquefortin punajuurieni kylkeen jouduin hakemaan ihan tavallisesta kaupasta, mutta muuten kaikki ainekset pitkään sunnuntailounaaseen löytyivät paikallisilta hurmureilta. Suosittelen!

Nisse Sjöbergin tila
Västankärrsvägen 40
Hangö
(Täktomintiestä irtautuvassa tienhaarassa on kyltti, jossa lukee Sjöberg.)

25.9.2015

Be not inhospitable to strangers

Ui, iski Pariisi-ikävä.

New York Timesin nettiartikkelin 36 Hours on the Right Bank, Paris yhteydessä on ihana videoklippi, jonka mukaan ainakin minä haluaisin suunnistaa pitkin poikin Pariisia (sen oikeaa rantaa, in this case). Katsokaa ja ikävöikää mun kanssa, tarvitsen vertaistukea. Haluan syödä juuri tuolla Poulettessa lounaaksi pihviä, ranskalaisia perunoita ja vihreää, sykeröistä, ihanan viinietikkaista salaattia, mielellään juuri noiden ihmisten kanssa, käsiäni heilutellen, suutani suipistellen. Haluan mennä La Librairie de Passager-kirjakauppaan haahuilemaan ja selvittämään päätäni ja sitten ostoksille iltaa varten tuohon ihanaan viinienmaistelupaikkaan ja apua iltapäiväviinille tuonne, missä viinit ovat maan makuisia ja okei sitten, mustavalkoisen klubin voin jättää väliin, koska nukkumaanmenoaika kello 22.

Haluan siis näköjään Pariisiin juomaan viiniä.  Ei se huono syy ole sekään.

Haluan myös Shakespeare & Company-kirjakauppaan ostoksille, enkä pelkästään kirjojen tähden. (No okei, pari ihan pientä: haluan tämän. Ja kenties tämän. Ja aaaaaaaaaaa tämän!) Vaan pakkomielle saada tuommoinen kangaskassi. On heillä toki nettikauppakin, mutta miksi astua nettikauppaan, jos voi lentää Pariisiin?
Ja teidän on PAKKO katsoa tämäkin pieni video, voisiko KUKAAN vastustaa tuommoista lahjaa, en ainakaan minä. Oi kun se sujauttaa sen valokuvan kirjan väliin <3 Olen katsonut pätkän nyt yhdeksän kertaa enkä heti keksi mikä voisi olla mielenkiintoisempaa. Anteeksi nyt vaan jos teiltä jää Vain elämää väliin näiden äärettömän koukuttavien videovinkkieni vuoksi.

Kangaskassissa on kuva Shakespeare & Company-kirjakaupan seinään noin 60 vuotta sitten maalatusta tekstistä, josta on tullut kirjakaupan motto: “Be Not Inhospitable to Strangers, Lest They Be Angels In Disguise”. Melko ajankohtaista.

Minun tyttöni lähtee joulukuussa Pariisiin. Ajatella, olla seitsentoistavuotias ja päästä Pariisiin... Saankohan antaa hänelle kartan, jonka mukaan hän suunnistaisi minun mielikseni, kangaskasseja ja kirjoja vanhalle äitikullalleen kotiin kantaen?

Lue lisää: Shakespeare & Companyn syntyaikoja ajatellessa voi harhautua todelliseen kirjalliseen ralliin, muutamia mainioita luettavia löydät mm. tästä vanhemmasta postauksesta.

Haluatko nähdä jotain hauskaa?


Sirkushuveja Kuusisaaressa









Muutama sen lukija arvasi tai tiesi, takkikuvausten taustalla näkyi Villa Gyllenberg.

Villa Gyllenbergin näyttely Naamiaisia, sirkushuveja ja katutaidetta avautui vastikään ja me kävimme katsomassa sen melkein tuoreeltaan keskiviikkona, vinossa iltavalossa, juuri ennen sulkemisaikaa. Pieni näyttely oli lumoava, ja kuten tiedätte, meistä on ihanaa hiippailla kotimuseoissa.

Kiersimme talon myös ulkoa, mereen ulottuvassa puutarhassa meidät vastaanotti poluille pursuava syyshortensia. Aurinko putosi purppuraisena taivaanrannan taakse, vanhat puut pudottelivat jännittäviä varjoja jalanjälkiimme. Kaunis allas pienine rappusineen oli vedestä tyhjä.

Näyttelyaikatauluihin kannattaa kiinnittää huomiota ennen kuin hyppää hevosensa selkään. Villa Gyllenberg on nimittäin avoinna vain keskiviikkoisin klo 16-20 ja sunnuntaisin klo 12-16. Näyttely on esillä 3.1.2016 saakka. Jos asuisin lähempänä, ramppaisin alvariinsa nyt syksyn mittaan. Näyttelyn teeman tiimoilta on nimittäin järjestetty kiehtovaa oheisohjelmaa ja luentoja aukioloaikojen yhteyteen. Koko listan löydät täältä, mutta nostan esiin kolme luentoa omiksi tärpeikseni.

23.9. Sirkushuvit Akseli Gallen-Kallelan ja hänen aikalaistensa taiteessa. Näyttelyn kuraattorit intendentti Nina Zilliacus ja projektijohtaja Lotta Nylund kertovat jännittävistä uusista löydöistä ja näyttelyn sirkusteemasta.
30.9. Euroopan karnevaaliperinne ja 1700-luvun naamiohuvit. FM, näyttelyn kuraattori Lotta Nylund kertoo 1700-luvun naamiaisjuhlista ja karnevaaleista 

28.10. Albert Edelfeltin burleskit huvitFT, kirjailija Anna Kortelainen tarjoaa uusia näkökulmia rakastettuun taiteilijaan.

Luennot alkavat klo 18.

Lue lisää: Muita kotimuseokäyntejämme mm. täällä, täällä, täällä ja täällä, sekä täällä, täällä, täällä ja täälläTämä on ehkä kirsikka kakussani. Ja melkein mutta vain melkein kävimme täällä.

24.9.2015

Takkirakkautta







Voi maailma, saisiko sinne gaalaan mennä villakangastakissa??? Näen jo mielessäni paksut mustat sukkahousut, mustat pitsiliivit ja uuden takkini, vyötäröltä vyötettynä. Ei muuta. No pieni käärmeennahkalaukku ja nilkkurit. Tukankin voisin kammata ja kajalia sutata oikein olan takaa.

Kävin eilen Helsingissä ja piipahdin Fredalla Liikkeessä. Vainio.Seitsosen musta villakangastakki ei ainostaan huutanut nimeäni rekistä, vaan käytännössä katsoen heittäytyi henkarista ylleni eikä lähtenyt enää pois. Eikä minulla totta vieköön ollut aikomustakaan riisua sitä. Enää koskaan. Ei vaikka Stockan Chanel-tiskin tyttökin yritti sen ostaa yltäni.

Jos rakkaudestamme enemmän todisteita tarvitsette, niin näettehän itse. Minä kaikista maailman ihmisistä olen änkemällä änkenyt kameran eteen vällyineni kuvattavaksi. Ihanat ylipitkät, pudotetut hihat, laatikkomalli ja kaunis laskeutuvuus. Sellaista pariisilaista huolettomuutta piilokiihottavuudella. Isoihin taskuihin mahtuu pokkari poikittain ja vyöllä voi tarpeen tullen vaikka lassota iltapalaa.

Sehän on siinä.

Vaan kuka tunnistaa kuvauspaikan? Siitä lisää seuraavassa luvussa.

22.9.2015

250 valkoista ilmapalloa







Tästä mä just Herra Kamerassa tykkään.

Kun se saa päähänsä, että illallispöytä keskellä merta olisi tosi makee tai että pojan olisi varmaankin hauska herätä syntymäpäivänsä aamuna satoihin ilmapalloihin, niin sitten se kaikesta rahanmenosta ja vaivannäöstä huolimatta toteuttaa sen hullutuksensa. Mä en ole aina ihan varma, että jaksaisinko.

Tosin minähän se sitten kantelin kuusi kassillista rekvisiittaa silloin Bellevuen rantaan, ja toinen isosiskoista heräsi Kameran kanssa sunnuntaina kello kuusi täyttämään palloja. Niin että kyllä me kaikki näihin koohotuksiin aina osallistutaan. Ja lopputuloksesta nautitaan.

Olisinpa saanut sen ilmeen pulloon, kun sankaripoika näki aamulla lopputuloksen. Eikä iltapäivällä rantautuneen mummonsakaan naama ihan peruslukemilla pysynyt. Yhtä lailla aikuiset ja lapset hihkuivat ilmapallotaivaan alla.

Vaikka pallot olivatkin valkoisia, niin tuli tietysti mieleen ihana ranskalaiselokuva Le Ballon Rouge - Punainen ilmapallo. Muistan myös hämärästi italialaisen elokuvan, jossa laulettiin Mille bolle blu...  

Syksyn rientoja

Akseli Gallen-Kallela, Huvipuisto. Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö. Valokuva: Matias Uusikylä.
Eiks ookin aika ihanaa, että tuli syksy? Loppui se #bileetjokailta -hössötys, yli iltakymmeneen valvominen ja auringon perässä juoksentelu. Ei hiekkaa kangaskassin pohjalla eikä eteisen maton alla, saa vetää villaa ylle, nahkanilkkurit jalkaan, ja pitkästä aikaa kävellessä kuuluu tomeraa kopinaa. Espadrillosten pohjat olivatkin jo kuin meriveden turvottamat pienet poukkoilevat kaislamatot.

Syksyn ensimmäinen muistikirja on juuri vastaanotettu mutsilta Ateneumin valkoisessa paperipussissa. Sen sivut ovat vielä ihan puhtaat, kulmat suorassa ja kansi natisevan uudenkankea. Mitähän oivalluksia se saa sisuksiinsa päivien tummuessa talveen? Minne se matkustaa, vai tuleeko siitä yöpöytävihko, tärkeä tehtävä sekin? Kannessa nojailee levollisen oloinen japanitar sivellintä pitävää käteensä, suuren kirjan, mustekiven ja jännittävien lappusten keskellä. Muistikirjan takakansi tietää kertoa, että kyseessä on kuva Harumasan grafiikan lehdestä "Uhrilahjojen valmistusta Tähtijuhlaan", joka kuuluu Sinebrychoffin Taidemuseon kokoelmiin. Tähtijuhlia odotellessa.

Syksy virittelee tullessaan myös toiveikkaan odotuksen pienten retkien ja kulttuuririentojen suhteen. Hesari listasi viisi näyttelyä, joista pian puhutaan. Minä haluaisin nähdä ainakin Cartier-Bressonin Ateneumissa,  Ai Weiwein Hamissa, Carol Raman EMMAssa ja Kieferin Göstassa.

Heitän vielä yhden tärpin, siitä postauksen kuvakin. Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön Villa Gyllenbergissä, yksityisessä kotimuseossa Kuusisaaressa on avautunut näyttely Naamiaisia, sirkushuveja ja katutaidetta. Näyttelyn lisäksi haluan nähdä itse talon ja puutarhan, ja voisin piipahtaa kenties samalla reissulla Didrichsenilläkin.

Mutta hei, eikö todella ole mitään sivustoa, josta kootusti ja vetävästi näkisi koko Suomen näyttelytarjonnan? Jos haluaisi retkeillä, ihan minne vain, hyvien näyttelyiden perässä? Oonko mä nyt ihan torvi enkä vain osaa etsiä? Museokortin (onneksi on Museokortti!) sivuilla näkyy olevan yksi listaus, mutta anteeksi kiltti Museokorttisivusto että sanon näin julmasti, se ei ole visuaalisesti hirveän houkutteleva. Kertokaa te sitten, mitä kivaa teidän kulmillanne on nyt loppuvuonna luvassa? Mihin Kirjatoukan & Herra Kameran kannattaisi suunnata? Kaivataanko meitä jossain? 

(Nyt vasta tajusin lisätä "kulttuuririennot"-tägin sivun laitaan. Täydennän ehtiessäni, tietysti uusilla sitä mukaa kun rientoja riennetään, mutta myös arkistoista. Ilmeisesti mitään helpompaa tapaa ei ole kuin kahlata lähes 2 000 vanhaa postausta läpi..?)

Hangossa seuraava suuri kultturelli häppeninki on loka-marraskuun vaihteessa, ikilempparini Hangon Elokuvajuhlat. Ohjelmisto julkistetaan perjantaina.

Ja juuri saamamme tiedon mukaan perjantaina avautuva HAM on nyt liittynyt myös Museokortti-museoihin, jei!

Vinkki museokauppojen ystäville (olenhan itse suunnitellut jopa perustavani museokaupan, ilman museota): Muistikirjojen ja mun kauniin toivossa näppäile itsesi Museoshopin sivuille. Se minun uusi muistikirjani löytyy täältä.

21.9.2015

Lounaalla Brondassa


Olimme viime viikolla sattumalta samaan aikaan Helsingissä, Herra Kamera ja minä. Tuommoinen samaan aikaan samassa paikassa kahden kesken oleminen (siis jos ei ota huomioon noin 630 000 helsinkiläistä, ja miksi ottaisi) oli hyödynnettävä ja komeasti. Hoidimme koukouksemme ja keikkamme ja mitä niitä nyt oli ja treffasimme Brondassa.

Hassua kyllä, en ollut käynyt syömässä Brondassa vielä koskaan, kerran baarin puolella cocktailin kylkiäisenä nautittua suolapalaa lukuunottamatta.

Lounaasta on vaivihkaa tullut lempiasioitani tiistaiden lisäksi. Yhä kummallisemmalta tuntuu konsepti, että iltasella, juuri ennen nukkumaanmenoa, syödään ja juodaan komeasti, vain kupunsa viereen kellahtaakseen. Minusta ei kai koskaan voisi tulla kunnon madrileñaa...  Lounas taas, siinä on jujua!

Jos elämänsä on sumplinut sellaiseksi, että edes joskus voi tuikitavallisena arkipäivänä mennä kivaan ravintolaan pitkälle lounaalle, tuntuu se melkein pieneltä matkalta tai muuten vain lomalta. Kaupunki sykkii ympärillä, mutta itse voi sujahtaa paikoilleen ja tilata lasin proseccoa ja valita listalta kolme ruokalajia. Tarjoilija pahoittelee, että tilauksen vastaanottamiseen meni hetki ja me saamme sanoa ne taikasanat: "Meillä ei ole kiire minnekään."

Bronda on oivallinen kohde tämmöiselle arkielämästä irralliselle, varastetulle hulluttelulle. Juuri sen verran korea, että kahden arkikarkulaisen hengityksessä on tuhlailun aiheuttamaa kiihtymystä, mutta silti sellainen, että sisään uskaltaa astella. Lisäksi paikka on sisustuksellisesti ah niin kovin kaunis katsella. Valo hulmahtelee valtavista ikkunoista sisään kuin puhdas pyykki narulla, silti olemme piilossa Korkeavuorenkadun jyrkän mäen kainalossa. Vastapäisen seinän korkealla sijaitsevat suuret peilit heijastavat valaisinpallojen välistä kaduntallaajien askeleet saliin. Viereiset pöydät ovat lähellä, mutta jotenkin intiimiys säilyy. Keittiöön on aina ihana katsella.

Tarjolla olisi ollut useamman ruokalajin maistelumenukin, Menu Esplanad Classics, 54 euroa, mutta niin lentoon emme olleet tällä kertaa lähdössä. Yksittäiset päivän spesiaalit maksavat parinkympin molemmin puolin. Meidän valintamme oli kolmen ruokalajin lounas, 29 euroa, jossa alku- ja pääruoan saa valita kolmesta ja jälkiruoan kahdesta vaihtoehdosta.

Fiinimpien ravintoloiden lounaissa on usein jotain kepeää, alkumajojen kuplien lisäksi. Annokset ja annoskoot on suunniteltu (tai niin haluan ainakin ajatella) sen mukaan, ettei työn raskaan raataja ole siestan tarpeessa ruokapöydästä noustessaan. Tämä huomioni piti ainakin Brondassa paikkansa. Minä otin alkuun tonnikalaa ja Herra Kamera porkkanaa kolmella tavalla.

Täällä, kuten muissakin Björck-Wikberg taisteluparin ravintoloissa (Farang, Gaijin, Boulevard Social) annoksia suositellaan jaettavaksi, mutta niinhän me tosin teemme kyllä muutenkin, ilman eri kehotustakin. Se hetki kun saa upottaa haarukkansa pöydän toisella puolella olevan annokseen, siinä on jotain perimmäistä mielihyvää tuottavaa.

Pääruoiksi valitsimme mustekala-fenkolirisottoa sekä rapeaa maalaiskanaa lisukkeineen. Olimme jo siirtyneet alkumaljoistamme juuuuumalaiseen itävaltalaiseen Grüner Veltlineriin. Suitut pukuseurueet puhuivat hillitysti, me hekottelimme omiamme vapauden huumassamme suupieliä nuoleskellen. Elämä hyrisi.

Jälkiruoka (joka itse asiassa olisi kyllä edellyttänyt pehmeää päiväunipaikkaa) oli suklaata, suolaa ja pähkinää ihanan tahmeassa muodossa. 

Ruoka oli loistavaa, huolellista mutta kuitenkin brasserie-tyyliin kikkailematonta, maut puhtaita ja raikkaita, esillepano kaunista ja meistä pidettiin oikein hyvää huolta. Kokemus oli odotustakin parempi, silloinhan voi jäädä vain hyvä mieli.  

Espressot ja lasku, tuiskahdus ulos syksyiselle kadulle, jossa ihan tavallinen iltapäivä velloi eteenpäin ikäänkuin mitään pientä kahden tunnin seikkailua ei näillä kahdella kahjolla olisi ollutkaan. 

Me olimme kuitenkin itävaltalaissiivin taas kerran jo sopineet, että tästedes syömme lounasta useammin, seikkailemme enemmän ja murehdimme vähemmän. Hiukan kireän kauden jälkeen käsi oli taas löytänyt käteen. Kyllä siitä(kin) kannatti maksaa.

Pitkien lounaiden ja tiistaipäivien viettelyn lisäksi suosittelen muuten aloittamaan viikon kahlaamalla ilmapallomeressä, kokemukseni mukaan maanantai saa siitä jotenkin aivan erityistä nostetta. Mutta siitä lisää seuraavassa luvussa :)