Turku kutsuu. Tai Riviera.

Jos et kesällä pääse Ranskaan, niin ainahan on Turku.

Turun Taidemuseossa avautuu 5.6. Jacques Henri Lartiguen Riviera-näyttely, lumoava ylistys 1920-1950-lukujen joutilaille päiville Côte d'Azurin satumaisissa maisemissa.

Taidemaalarina alunperin paremmin tunnettu Lartigue aloitti valokuvaamisen jo hyvin nuorena, ihan poikasena, mutta hänen kuvansa saavuttivat suosiota vasta Lartiguen elämän ehtoopuolella. Hän oli järjettömän tuottelias, maalausten sekä kuvien lisäksi hän kirjoitti.  Nyt näytteillä olevissa elokuvallisissa ruuduissa on kauneuden ja leikkisyyden lisäksi kaihoa.

Rönsyilen taas: Lartiguen poika, taiteilija Dany Lartigue pitää äitinsä, Jacques Henri Lartiguen ensimmäisen vaimon Bibin huvilassa yleisöllekin esillä valtavaa perhoskokoelmaansa. Bibin ja Jacquesin rakkaustarina oli melkoinen... Seuraavaa matkaa varten kirjoitan muistikirjaani siis La Maison des Papillons, St Tropez.

Ja meidän Riviera- sekä muihin Ranska-kuviin ja tunnelmiinhan pääsit näin.

Ja jälkikäteen lisätty linkki luettavaksi: itse näyttelyvierailu, kun sinne asti päästiin, heinäkuussa 2015.

Rakkaudella lahjottu

Tiedäthän, on vaikeaa ostaa lahjaa aikuiselle ihmiselle, jolla noin periaatteessa on jo kaikkea.

Sain tänä aamuna klommoisen tarjottimellisen herkkuja (mansikoita ja kermavaahtoa!!) ja syntymäpäivälaulun lisäksi niin huiput lahjat, että ajattelin kertoa niistä teillekin, sillä mistä sitä tietää vaikka jonakin kauniina päivänä joku teille rakas ottaisi ja täyttäisi 43 vuotta. Silloin näistä vinkeistä saattaa olla hyötyä!

Lahja 1, lahjan antaja Herra Kamera:
"Viisi kivaa kävelykertaa Neljän Tuulen Tuvalle ja takaisin" 
Tämä on hyvä lahja. Liikunta, ulkoilma, parisuhdeaika... kaikki samassa paketissa. Olettaen, että lahjan antaja siis tarkoitti meitä molempia? Hyvä, että korttiin on lisätty sana "kiva", sillä on sitä joskus onnistuttu riitelemäänkin koko kahdenkeskinen kävelymatka. Sanat "ja takaisin", nekin ovat hyvät. Tämä lahja on vielä astetta eksoottisempi - ja arvokkaampi - mikäli lahjan antaja ja saaja asuvat jossain muualla kuin Hangossa (tiedän, ihan hullua, mutta sellaisiakin on).

Lahja 2, lahjan antajat kaksi teiniä:
"Tällä kortilla voit ostaa haluamasi kastelukannun"
Kastelukannua olen toivonut jo PITKÄÄN! Jee! Haluan mustan! Saa nähdä mitä puutarhakaupassa sitten sanovat, kun yritän tunkea kassaan tätä paperinpalaa? Pakkohan sen on toimia? Tässä luova lahjan antaja voi korvata kastelukannun jollakin muulla tarpeellisella tavaralla, josta sankari on pitkään haaveillut.

Lahja 3, lahjan antaja, kymmenvuotias poika:
"2 kahvia sänkyy" 
Saan kuulemma valita ihan itse aamut. Ja ei kuulemma tarkoita että SÄNKYYN, vaan siis nätisti yöpöydälle, vaahdotetulla maidolla ja kanelilla ja kaikella. Aikamoista!

Ihan omasta päästäni tempaisen vielä kolme hyvää lahjaideaa: kirjoja, muistikirjoja ja samppanjaa ei vain voi olla koskaan liikaa. Kirjaa tosin voi olla vaikea valita, mutta ks. kohta Lahja 2. Muistikirjaan pätee yksi tärkeä sääntö; kaunis sen olla pitää, ei mitään huumorjuttuja. Samppanjalla taas ei voi kertakaikkiaan mennä pieleen. Kokokin on aina sopiva, jo piccolopullo ilahduttaa.

Kaiken tämän aamuisen hellimisen lisäksi sain vielä synttärilounaan Hangon Makaronitehtaalla, päiväunirauhan ja haravointiapua pihalle. Onnentyttö!

Lue lisää: Elämän tarkoitushan oli 42, mutta miksi? Sen ratkaisi Herra Kamera aikoinaan.

Oh Donna

Piti vielä jatkaa siitä ranskalaisen hopeahapsen jumalaisesta kommentista "kauniita kasvojamme" koskien. Olin nimittäin juuri vähän aikaisemmin nähnyt lähikuvan itsestäni ja vajonnut itsesääliin.

Omassa päässäni olen pitkä, hoikka ja noin 27-vuotias. Kuvassa, jonka näin, istui kahvilan pöydässä espressokupin takana pieni paksu täti, jonka kasvoissa oli uurteita.

"Mitä sä haluat että mä teen", kysyi Herra Kamera hämillään maata täräyttelevän ulkonäkökriisini kyyneleisessä myrskynsilmässä.

"Haluatko sä, että mä touchuppaan sitä kuvaa?"

Haluanko minä, että hän käsittelee kuvaa niin, että ihoni oikenee? Voi helvetin helvetti EN! ...kai?

Me näemme koko ajan medioissa ja mainonnassa niin siloiteltua kuvaa ihmisen kasvoista, että todellisuus on alkanut hämärtyä. Me näemme kimmoisaa, kuultavaa, virheetöntä (tai virheettömäksi käsiteltyä) noin 17-vuotiasta ihoa niin paljon, että jokainen normaali orvaskesi näyttää dinosauruksen polvelta. Me ajattelemme hiljaa itseksemme, että juuri minäkö olen se ainoa, jonka iho viikkaantuu leukapielissä, lehahtaa variksenvarpaiksi silmien ympärillä ja on kaulassa ja käsissä kuin ohutta, vanhaa pergamenttia.

Minä olen yli neljänkymmenen. En ole tyttönen enää. Olen synnyttänyt kolme lasta. Olen paiskinut töitä, olen innostunut ja uupunut. Olen unohtanut juoda tarpeeksi vettä, mutta en ole koskaan unohtanut syödä hyvin. Olen valvonut öitä, joskus juhlien, useimmiten kuitenkin murehtien milloin mitäkin (yhdentekevää) asiaa. Olen ollut rohkea ja olen ollut pelokas, olen ollut lähestulkoon varoissani ja olen elänyt pennosilla. Olen ollut terve ja olen ollut sairas.

Niin. Siis haluaisin... en ymmärrä itsekään mitä haluan. Haluan vahvasti puolustaa jokaikisen iän kauneutta, monenlaista sulokkuutta, ja jokaisen vartalon ihmeellistä ihanuutta. Mutta haluaisin kai itse silti olla kaunis sellaisella kansikuvatavalla, tai ainakin näyttää itseni niin. Hassua on se, että itsekseni tavallaan ihan viihdyn omissa nahoissani, ja näen itseni kauniina (olenhan "pitkä, hoikka ja noin 27-vuotias".) Pidän jopa peilikuvastani. Valokuvissa tapahtuu jotain kieroa.

Bloggaaminenkin on tuonut oman ulottuvuutensa tähän ulkonäköasiaan. Kun kerroin viimeisimmän matkamme lempivaatteesta, kysyi lukija saisiko kaftaanin nähdä tositoimissa, ylläni. Ei semmoisia kuvia ole, en antaudu juurikaan kuvattavaksi. Herra Kamera saa nähdä pelkkää kämmentä, jos välillä unohtuu yrittämään. En voi olla ajattelematta, että blogimme olisi helpommin lähestyttävä jos antaisimme enemmän itsestämme, myös kuvina. (Pitääkö meidän olla helposti lähestyttäviä on sitten asia erikseen.)

Lisäksi on treenaaminen, nythän treenaavat kaikki. Kaikki (muut) ovat upeita, elinvoimaisia ja pingahtelevia. Ihmiset sanovat ooh! ja aah! kun kerrotaan kyykyistä, triathloneista, oksennuksesta juoksukengillä. Kroppaa kuritetaan oikein kunnolla. En voi olla välillä toivomatta salaa, että jonain päivänä joku sanoo ooh! ja aah! kun kerron, että olen lukenut monta tuhatta tuntia kirjoja monella eri kielellä, rääkännyt päätäni niin että aivoni pullistelevat ja savuavat ja sanat seisovat ympärilläni kuin terrakotta-armeija. Mutta ei, kukaan ei ole vielä ollut järin innostunut minun treeneistäni, sillä nämä ponnistelut eivät näy pakaroissa.

Samaan aikaan kun kriiseilen ryppyjäni, tykkäilen, peukutan, painan sydäntä ja jaan teille kuvia ikivanhoista upeista naisista, jotka uhkuvat karismaa ja joita ihailen. Kreisiä.

Minulla on aina ollut eri ikäisiä ystäviä. Se on suuri rikkaus ja lahja. Surullinen puoli isossa ikäerossa on tietysti se, että todennäköisesti ystävän maanpäällinen aika tulee ikävuosien saatossa täyteen ennen minua. Pari viikkoa sitten menetin yhden tällaisen ystävän, kirjojenvaihtokaverin, maailmanparannus- ja väittelykumppanin, vanhemman, viisaamman naisen. Omankin sairastamisen luulisi antaneen perspektiiviä ulkonäköasioihin. Että onhan se nyt parempi olla vähän kurttuinen kuin olla esimerkiksi kuollut? Ihminen ei vain ole niin viisas, ei tämä ihminen ainakaan. Perspektiivi katoaa paineiden alla. 

Donna sen sijaan. Donna on kaunis ja itsevarma. Rakastan.

Kuvat: The Coveteur, Deskside: Donna Karan.

Rothschildien puutarhassa

Villa & Jardins Ephrussi de Rothschild. Onhan se huikea, mutta Villa Santo Sospirin jälkeen mikä vain jää hiukan etäiseksi ja laimeaksi kokemukseksi. Puutarhaihmiset varmasti saavat vierailusta paljon irti, erilaiset istutukset maailman eri kolkilta tekevät toki säväyksen meihinkin mullasta vieraantuneisiin. Keskellä kaikkea hyppii valtava suihkulähde sadoin vesipylväin Mozartin tahtiin.

Villalla on äärettömästi ihmisiä, kaunis teesalonki saa jäädä muiden matkailijoiden temmellyskentäksi kun me livahdamme varjoon. Minne tahansa menemmekin, hienoista hienoimmille palatseille, löydämme aina jonkun rosoisen seinän, joka juttelee meille ajasta ja ikuisuudesta enemmän kuin kauneimmat silkit ja sametit.

Näkymä Cap Ferrat'n lahdelle ja merelle on hengästyttävän kaunis. Ruusut ovat vasta puhkeamassa kukkaan huhtikuun lopussa, niiden paraatiaikaan täällä mahtaa olla maagista. Ja todennäköisesti vielä enemmän ihmisiä. Olisipa hienoa, jos saisi luvan hiipiä tänne aikaisin aamulla tai myöhään illalla, viistossa valossa, ihan hiljaisuudessa. Näkisimmekö silloin vaaleanpunaisten flamingojen haamut, ne kuulemma parveilivat täällä silloin 1900-luvun alussa, lempiväriään itsekin kantavan pinkin paronitar Béatricen aikaan...

Ei raha, rikkaus, mammona

Lauantai-iltaan mahtui elämys jos toinenkin. Kiisimme muutamassa minuutissa kylläisinä kuin kissanpennut Lyonista Pariisiin, eli pirullisen taksikuskin kyydillä Töölöstä Hakaniemeen.

Paikka oli Juttutupa ja bändin nimi Mustat Silmät. He ovat ennenkin saaneet tämän rouvan nutturan purkautumaan ja paidannapit sinkoilemaan. Mihin he minussa oikein osuvat? Kadonneeseen seikkailunhaluun? Mutta myyty oli Herra Kamerakin, ensikertalainen, siellä se keikkui kaiteella yhdellä jalalla, yhtä hurmoksessa kameransa kanssa kuin soittajapojat omissa hommissaan.

Jori Kalliola laulaa, mutta myös tanssii. Kitarassa Teemu Hokkanen, haitaria kurittaa Olli Rautiainen, Matti Vallius on kontrabasson varressa ja rummuissa ah, niin tyylikäs Tero Kling. Tällä keikalla nähtiin myös vieraileva tanssitaituri. Tuohon ei valkoinen mies pysty! (Paitsi se Jori.)

Melkein suoraan Hakiksesta Mustat Silmät lähtivät turneelle Saksaan ja Puolaan. Hankoon me saamme tämän porukan elokuun lopussa Le Petit Festival-teatteripäiville, muut keikkapaikat löydät täältä. Jori Kalliolan taidetta on esillä vielä reilun viikon verran Helsingin Bulevardilla. Jutun otsikko on poimittu Mustien Silmien biisistä Raha.

Lyon, elämys

Lauantai-iltana, juuri ennen kuin kaatosade kasteli Mannerheimintien ja koko nupunvihreän Helsingin kaupungin, me livahdimme kaksin ratikankolkkeesta sisään ovesta numero 56. Vastaan tulvi chansonien säveliä, valkeilla liinoilla peitetyissä pöydissä nyökkäsivät keltaiset ruusut. Olin Ravintola Lyonissa viimeksi 17-vuotiaana, ja kaikki oli aivan kuten silloin ennen.

Kun Hesarin Nyt-liite lokakuussa muistutti Lyonin olemassa olosta antamalla ravintolalle täydet viisi tähteä, heräsimme mekin huomaamaan, että oopperan kulmilla on nyt ruoanrakastajan kannalta tapahtumassa jotain tärkeää. Näin kauan kesti päästä taittelemaan kankainen servietti syliin, mutta odotus kannatti.

En ole koskaan, milloinkaan tai missään syönyt yhtä hyvin.

Syyskuusta lähtien puikoissa ollut uusi keittiömestarikaksikko Tuomas Vierelä ja Petri Niilola tekevät tiimeineen tässä pienessä ravintolassa ihmeitä. Ruoka on sitä luokkaa, että haltioitunutta syöjää itkettää, vapisuttaa ja naurattaa samaan aikaan. Jokainen pala, jokainen murena on puhdas, kaunis ja niin täynnä hienoja makuja, että taju meinaa lähteä.

Osaisinpa kertoa kaikesta mitä söimme, mutta sanat loppuvat kesken, raaka-aineluettelointi yksinään ei tee annoksille oikeutta. Salaisuus piilee kokonaisuuksissa, yhdistelmissä ja valmistustavoissa. Pienen sydänsimpukkakupin vaahto, kukkakaali ja keltuainen, turskan liemi, kateenkorva lisukkeineen, karitsatartar, villisuolaheinäjäätelö... Onnea on sekin, että tiedän, etten ikinä osaisi tehdä mitään vastaavaa omassa keittiössäni. Söimme taidetta, huippuunsa hiottua osaamista ja käsityötaitoa.

Viiden ruokalajin yllätysmenu, Menu Surprise, maksoi 69 euroa henkilöltä. Niin hyvin emme rahojamme olekaan aikoihin osanneet sijoittaa. Valitsemamme menu piti sisällään myös yllätyksiä keittiöstä. Tarjolla on lisäksi annoksia listalta, sekä kolmen tai kahdeksan ruokalajin menut. Viinit, ne me annoimme henkilökunnan valita ja lasilliset korostivat elämystä juuri niin kuin sopii tällä tasolla toivoa.

Ravintolassa on lisäksi hyvin viehättävä tunnelma. Rento, kuitenkin intensiivisen omistautunut, ystävällinen, silti tilaa antava. Enhän voi sitä tietää, mutta tuntui, että jokainen ravintolan väestä on sydämellään töissä. Se on se viimeinen silaus, semmoinen intohimo, joka myös maistui.

Ihmiset rakkaat, tehkää pöytävaraus Lyoniin, syökää hyvin, rakastakaa, nauttikaa elämästä. Pidetään tämä helmi hengissä!

Juu ei, en pysty nyt kirjoittamaan tästä(kään) viileän analyyttisesti, mutta tuskin te sen toivossa tätä blogia olette ennenkään lukeneet. Menkää. Vain menkää.

Ravintola Lyon
Mannerheimintie 56
Helsinki

Hauska yksityiskohta: ravintolan "rehut" tulevat Långötorpin tilalta, siis samasta paikasta kuin meidän kesäiset vihannesboksimme. Tämän kesän ensimmäinen toimitus oli perjantaina, nyt tuijotan lumoutuneena valtavaa vihreää kulhoa. Mihin kaikkeen te hennot heinät taivuttekaan, oikeissa käsissä! Långötorpin puutarhan tuotteista olen kirjoittanut mm. täällä, täällä ja täällä. Jos haluat tilata omat boksit, se onnistuu täällä.

Rilluttelija

Juuri kun mä olen järkyttänyt ainakin Belgian Lempiä ja brassaillut teille, että menen kymmeneltä nukkumaan ja teen vain töitä, niin olen livennyt rillumareille kaksi kertaa kolmen vuorokauden sisällä.

Kokoan itseni ja palaan pian taas asiaan, luvassa on mm. vuoden - ei, vaan vuosisadan - ravintolavinkki.

Kivaa alkavaa viikkoa kaikille kilteille tytöille ja pojille!

Kuvassa keikkakansaa villitsee Mustat Silmät.

Neropatti

Muistatteko kun mä olen joskus pohtinut sitä, etten oikein osaa puhua kesää? Tuskaillutkin.

No nyt mä olen ratkaissut kaikki mun ongelmat. Teen noin kolmea duunia koko kesän, aamusta iltaan ja vähän yli. Ennenkuin huomaankaan, on syyskuu.

Mä olen nero, NERO!

Kuva: Meidän Creative Hanko-kollektiivimme vuokraa tätäkin namua luoville tekijöille. Kesätyöstäni pian lisää, mutta liittyisikö se jotenkin tähän? ;)

Pieni korsikalainen nurkka Nizzassa

Seuraa pieni ravintolavinkki Nizzaan.

Yritimme TAAS änkeä ravintola Chez Palmyreen Rue Droitella, mutta se pirulainen oli kiinni. Olimme, tai ainakin puolet meistä kahdesta, nälkäkuoleman partaalla ja siitähän tunnetusti ei hyvät hyppele. Harva vanhan kaupungin muista ravintoloista suoranaisesti houkutteli.

Meinasin jo laota siihen kadulle hauraana ja linnunluiseksi nääntyneenä, mutta onneksi viereinen ravintola oli maalannut itsensä yltympäri punaiseksi, joten pyörtymisen hetkelläkin erotin oven ääriviivat ja hoipertelin sisään dramaattisesta tilanteestani lähes autuaan piittaamaton Herra Kamera vanavedessäni.

Ai mamma kun Le Petit Lascaris oli kiva! Pieni, edukas ja konstailematon. Lyhyellä listalla makuja Provencen alueelta sekä omistajien kotikonnuilta Korsikalta. Keittiö on semmoinen postimerkin kokoinen, luukku vain seinässä, kiva poika tarjoilemassa. Pieni miinus vanhojen ukkeleiden puuttumisesta. Söimme nizzansalaattia ja tryffelirisotot, jotka huuhtelimme alas viileällä, persikanvärisellä roseeviinillä. Jaoimme raksahtelevan crème brûléen, päätimme aterian kahvitilkkaan.

Tähän semmoinen leima, että Kirjatoukka suosittelee ja Herra Kamera kans!