Mun juttu

Mä yritän tiedättekö olla tosi positiivinen ja iloinen ja optimistinen ja isänmaallinen ja ceevitamiinin ruumiillistuma ja ottaa kaiken irti talvimyrskyistä ja bliniajasta ja villasukista ja sopivan pimeistä illoista (ja aamuista ja keskipäivistä) kynttilöille ja kirjoille ja kaikelle kotoisalle... mutta välillä vaan ei jaksa.

Koska tää. Tää olis niinku enempi se mun juttu.

Laitoin kuvan puhelimeni aloituskuvaksi, jotta näen sen heti kun herään. Voi tosin olla, että se se vasta onkin syynä juuri kokemaani yhden päivän kaamosmasennukseen.

Perkele.

"I'm not going to talk about Picasso."

Mitäs mä aina sanon, kyllä kirja Kirjatoukan luokse löytää!

Tuossa päivänä muutamana kirjoitin halustani heittäytyä Antibesin Picasso-museon lattialle ulvomaan keramiikkavatien perään. No mikä kirja paukkaa pari päivää myöhemmin kirjastossa päin pläsiä?

Francoise Gilot'n (ja Carlton Laken) Elämä Picasson kanssa. Jo melkolailla teippailtu painos vuodelta 1965, sivut kellastuneet ja pehmeksi kuluneet, kuin säämiskää kääntelisi. Enkä edes etsinyt.

Francoise Gilot oli yksi Picasson naisista, ja yli kymmenvuotinen yhteinen ajanjakso tuon joskus julmankin hurmurin kanssa ajoittui juuri Antibesin ateljeen aikoihin ja sen ympärille, 1940- ja 50-luvuille. Kirjassa kerrotaan, paitsi savivatien synnystä, hyvin avoimesti vaikeasta elämästä Pariisissa ja Etelä-Ranskassa Picasson rinnalla. Ihmeen kylmäpäisesti Francoise luovi rakkaudessaan. Kiehtoohan se, tottakai. Nyt haluan takaisin Antibesin museoon, katsoisin kaikkea toisin silmin. Merisiilejä, joiden määrää teoksissa ihmettelin ja joiden taustatarinan kirjasta löysin, sitä museon huonetta, joka aikoinaan palveli Picasson työhuoneena, seireenejä, kaikkea... Vallaurisin keramiikkakaupunkikin olisi niin lähellä... Takaisin, takaisin...

Kaunis ja älykäs Gilot, taiteilija itsekin, elää edelleen (s. 1921), vaikka melkeinpä myyttisen puolison kuolema tuntuukin joskus ihmisten mielissä imaisevan elämänkumppanit unohduksen hautaan mukanaan. Picasso ja Gilot saivat yhdessä kaksi lasta, Paloman ja Clauden. Kun Francoise Gilot otti ja lähti suhteesta, hänen oli päättäväisesti rakennettava koko elämänsä alusta alkaen uudeksi. Siinä hän onnistui, toisin kuin monet muut Pablo Picasson varjossa kasvaneet, ja sinne varjojen vangiksi jääneet naiset. Tate Galleryn taiteilijamuotokuva (video) Francoise Gilot'sta katsottavissa täällä.

J.K. Ja tämäkin kirja löytyi myös omasta hyllystäni sitten myöhemmin. Jatkan näköjään edelleen jo omistamieni kirjojen ostelua ja lainailua.

Lue lisää: Life After Picasso, Vogue

Kirjojen virtaus

Kirjatoukan ohjeita kirjojen karsimiseen. Kuvissa eräs eteinen, eräänä sunnuntaina, eräät valkoviinillä huumatut ystävät ja eräs hysteerinen kirjankarsija. Kuvien henkilöt eivät millään muotoa liity tapaukseen.

Kaikki alkoi siitä, kun huomasin Pinterestissä seikkaillessani, että kirjoja vyöryvät sisustuskuvat alkoivat ahdistaa. Katselin hiljaa kuvien kattoon asti ulottuvia kirjahyllyjä ja ajattelin, että tuoltahan on mahdotonta löytää mitään. Ja että KUKA nuo hyllyt siivoaa?

Siirsin katseeni ruudulta hiukan sivuun. Olohuoneemme ikkuna oli kasvanut umpeen kirjoista. Kirjat olivat huojuvissa pinoissa ikkunalaudalla päällekkäin, valahtelivat sohvan taakse ja keräsivät kulmakarvoja nostattavaa pölyhuntua ylleen. Kirjahyllyssä oli kirjoja kahdessa rivissä ja rivien päällä pitkällään, samoin astiakaapissa, joka ei siis enää ollutkaan astiakaappi. Kirjoituspöydän alla oli banaanilaatikkokaupalla kirjoja, ja yläkeran liinavaatekaapissa pussilakanat pakenivat hylly hyllyltä alemmaksi kirjatulvan tieltä. Tämä kaikki siis sen jälkeen, kun olin jo noin neljä kertaa karsinut kokoelmaani.

Minulle oli vuosikausia aivan mahdoton ajatus luopua yhdestäkään kirjasta. Muistan katselleeni kuinka kirjaklubini naiset laskivat tapaamisissamme luettujen kirjojen pinoja pöydän reunalle ja sanoivat rennosti, että ottakaa tuosta. Minä en ikinä vienyt pinoa. Olin kauhuissani moisesta kevytmielisyydestä.

Nyt vuosien varrella olen oppinut pari asiaa.

• On kirjoja, jotka täytyy saada omistaa, ja on kirjoja, jotka voivat ihan hyvin lähteä kiertämään. Ei mitään hätää. Hengitä. Hengitä.
• Kirjasto on ihana. Luet kirjan, ja jos "lainasi erääntyy" viesti sähköpostikansiossasi saa sinut tuntemaan, että kirjasto yrittää repiä munuaisesi irti, voi olla ihan hyvä idea lisätä kyseinen kirja joululahjalistalle. Joka tapauksessa palauta kirja rauhallisesti ja tarvittaessa uusi laina. Ei ole myöskään lainkaan tavatonta toivoa, että kirjasto vahingossa unohtaa lainanneensa kirjan sinulle ja saat salaa pitää sen. Niin ei kai koskaan maailmanhistoriassa ole käynyt, mutta kerta se on ensimmäinenkin.
• Useampia kirjoja rittää ihan hyvin yksi kappale. Paitsi tietysti kirjaa Toven matkassa, jota täytyy olla kolme. Mutta esimerkiksi Ylpeyttä ja ennakkoluuloa riittää ihan hyvin yksi per talous. 
• Joskus riittää, että perhepiirissä eli suvussa on jo joku kirja. Paitsi tietysti Kyllikki Villan kirjat, joita pitää olla jokaisella ikiomana, ja Juha Tantun tietyt teokset. 
• Oletko edennyt karsimisvaiheeseen? Karsimisvaiheessa ota jokainen kirja käsiisi ja paina se rintaasi vasten. Jos et halua irrottaa otettasi tai sinua alkaa itkettää, älä irrota. 
• Voit ajatella säästäväsi joitakin kirjoja lapsillesi, mutta totuus on, että lapset löytävät kirjansa itse ja moninaisia teitä. Ja jos olet todellinen kirjatoukka tuskin lukeminen kotoa ihan heti loppuu, vaikka laskisitkin muutamia teoksia vapaaksi. 
• On tosi kiva ostaa välillä ihan uusi kirja, josta juuri nyt puhutaan tai antikvariaattilöytö, joka tuntuu sillä hetkellä aarteelta. Kirjoihin käytetty raha on aina hyvin käytetty raha! Jos olet lukenut paljon, opit kyllä aika pian tietämään, tuleeko kyseiseen kirjaan palattua. Anna kirjan lähteä liikkeelle, jos yksi lukukerta riittää. 
• Kirjan säilyttämiselle voi olla myös muita syitä kuin mielihyvä lukiessa. Esimerkiksi kaunis kansi. Kaunis kansi on tosi hyvä syy säilyttää kirja. Se taas sitten ei tarkoita, että rumaa kirjaa ei kannata säilyttää, pöhkö.
• On myös teoksia, jotka tekevät yleisöön säväyksen kirjahyllyssäsi, nostavat statustasi muiden silmissä. Siinäpä vasta viisas ihminen! Niillä kirjoilla ei kuitenkaan kannata tukkia hyllyjä, sillä mihin Lippe Suomalaisen muistelmat sitten mahtuisivat?
• Karsimista kannattaa harrastaa pienissä osissa. Baby steps. Kirja, jonka suhteen olit kahden vaiheilla viime keväänä (karsimisaika on naarailla usein juuri keväällä), saattaa tänä keväänä olla ihan lähtövalmis. 
• Keittokirjat ovat ah niin houkuttelevia, mutta karsimisvaiheessa katsopa tarkkaan. Missä kirjoista on kastiketahroja, punaviinilasirinkuloita, öljystä läpikuultavia nurkkia tai kuivuneita yrttejä sivujen välissä? Niinpä. Keittokirja, joka solahtaa yhtä hyvin iltalukemiseksi kuin hellan viereen on ansainnut paikkansa, kuten siis myös nuo tahrapetterit. 
• Raastavia itkukohtauksia koetaan tylsien kirjojen äärellä, joissa kuitenkin on meidän, Herra Kameran ja minun omistuskirjoituksia toinen toisillemme kahdenkymmenen vuoden takaa. Sovitaanko rakas, ettei enää kirjoiteta kirjoihin, ei vain kertakaikkiaan kirjoiteta?
• Kun olet niin pitkällä, että lentoon lähtevät kirjat ovat eteisessä ja olet laskenut ystäväsi niiden kimppuun, huuda toiselta puolelta asuntoa, että EI SAA SANOA MITÄÄN, ÄLKÄÄ SANOKO MITÄÄN NIMIÄ, MÄ EN HALUA NÄHDÄ MITÄÄN MITÄ LÄHTEE!! 
• Käy nyt kuitenkin hyvä ihminen välillä katsomassa, että mitä tuli tehtyä, sillä vielä ehtii repiä toisen kädestä elämää suuremman romaanin, lapsuuden muiston, oman koko identiteetin rakennuspalikan tai sen kaiken elämäntietosi ja -taitosi peruskiven, jonka arvon ymmärtää vasta kun sen näkee hyvänen aika lähes ventovieraissa käsissä.
• Kannattaa ehkä myös mainita puolisolle, jos on aivan vahingossa heittänyt lähtevien koriin puoli kaapillista hänen ei-niin-järin-kiinnostavia-ja-melko-tilaavieviä kirjojaan... 
• Ja yks juttu: kirjat ne kyllä vievät viattomilta ihmisiltä, mutta tota avaamatonta kirsikkalikööripulloa ei huoli KUKAAN! 

Onneksi on kuitenkin Kirjatoukan mutsi, joka ei koskaan päästäisi kirjoja käsistään, ja jonka kirjastoon voi vetäytyä hätätilanteessa nuolemaan haavojaan ja tekemään katumusharjoituksia. Joskus nimittäin vain aika näyttää, mikä hassu kirja nousee missäkin elämäntilanteessa pelastukseksi. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä mutsilla on sitä paitsi sekin kirja, josta luopumista olit jo ehtinyt surra. Voi ei, iski ymmärrys, tämähän nyt kiertyy kuin käärmeen häntä ja puree minua nilkkaan! Mihin minun lapseni, minun poloiset, sanoja janoavat lapsiraukkani menevät tai tulevat aikanaan, jos olen karsinut itseni kirjallisesti ihan minimiin???

(Varsinaista minimivaaraa ei ole vielä näkyvissä, ei kuulkaa sinne päinkään... T. Herra Kamera.)

Sunnuntaisiivo

Sunnuntailounas kesti kuusi tuntia. Syötiin ensin laudalta makkaroita ja juustoja, sitten kauhottiin pastiksella maustettua ranskalaista kalakeittoa syviin kulhoihin ja ryystettiin se valkosipulimajoneesin ja maalaisleivän kera, välillä käveltiin rantaan hihkumaan ja lopuksi juotiin kahvit.

Oikeastaan kaverit tulivat alunperin vain katsomaan kuinka kevätsiivoukseni (kyllä, sanoin kevät!) on saavuttanut hirmumyrskymäiset mittasuhteet. Viimeaikaiset kuolemat ovat aiheuttaneet sen, etten halua säilöä mitään, jota en tarvitse. Ettei kenenkään aikanaan tarvitsisi minun jälkeeni kanniskella tavaraa, jolla on enää surun määrittelemä tunnearvo. Liikkeelle, liikkeelle vaan, kaikki painava.

Vaikeinta on luopua tavaroista, joihin on pihkassa, mutta jotka totuuden nimessä ovat jääneet käyttöä vaille. Kuten vaikkapa persialaismattokuvioisesta Fatboysta, auts. Se, yksi runkopatjasänky ja yksi suurensuuri puinen säilytysarkku ovat vailla uutta kotia, saa tökätä viestillä jos kuumottelee. Isoimpia siirreltäviä mainitakseni. Hyvin jäähdytetyn valkoviinin voimin saimme sunnuntailounastajat sentään tyhjentämään eteiseen pinottuja pahvilaatikoita, he näyttivät ihan muuttokuormalta lähtiessään :)

P.S. Fatboy meni jo.

L niin kuin lauantai

Kuva elokuvasta Linna Italiassa

Tänään oli taas semmoinen päivä, että ensin on ihan että ei sitten tapahtunut taas yhtään mitään, ja sitten kun tarkemmin ajattelee, niin tapahtui vaikka mitä.

Tyttäret olivat lähteneet perjantaina suoraan koulusta Helsinkiin. Me heräsimme lauantaihin kolmistaan. Söimme kananmunilla ja hyvällä kinkulla täytettyjä croissantteja ja menimme aamupalan jälkeen takaisin sänkyihimme lueskelemaan.

Aamupäivällä lähdimme hoitelamaan asioita. Oli niin liukasta, että luistimet olisivat olleet kenkiä paremmat jalkineet. Lipsuttelin Herra Kameran käsikynkässä, vihaan jäisiä katuja ja vihaan kylmää tuulta. Varsinainen Suomi-neito... Menimme ensin kirjastoon ja näimme Taiteilija C:n, jonka valkoista partaa minun tekisi aina mieli silitellä. Olemme kerran käyneet Pariisissa hänen sisarensa luona, sekin on varsinainen tarina...
Poika kysyi saako hän jäädä kirjastoon lukemaan siksi aikaa kun me luistelemme kierroksemme loppuun. Annoimme luvan. Kävimme lamppukaupassa, apteekissa ja ruokakaupassa ja palasimme kirjastolle poimimaan pojan. Poimimme jotakin muutakin, dvd-hyllystä elokuvan Linna Italiassa ja lehtiosastolta ranskalaisia juorulehtiä.

Kotiin päästyämme olin jo nälkäkuoleman partaalla, mutta miehet halusivat vielä ajella kauko-ohjattavaa autoa ylös ja alas Kirkkopuiston kallioita. Minä kaadoin lasiin punaviiniä, käperryin kaari-ikkunan alle nojatuoliin ja luin sitten pahimpaan nälkääni Vivi-Ann Sjögrenin keittokirjaa kunnes isä ja poika suvaitsivat palata.

Lämmitimme eilisiä fenkolipizzoja ja linnoittauduimme Herra Kameran sohvannurkkaan katsomaan elokuvaa. Poika sai peliaikansa.

Ranskalais-italialainen Linna Italiassa on kummallinen elokuva, joka varmasti jakaa mielipiteitä. Minä pidin, Herra Kamera nukkui. Ajattelin, että siksikin ehkä tunnen oloni kotoisaksi Ranskassa, että siellä naisen neurootisuus on vain yksi kiehtova luonteenpiirre kaiken kiehtovan lomassa. Täällä pitää aina olla niin järkevä ja reipas ja toimelias ja säänkestävä ja käytännöllinen ja terve. Tässä elokuvassa kukaan ei ollut reipas eikä toimelias eikä järkevä. Ihanaa haahuilua, samaistuin.

Elokuvaan antaa omat lisävirityksensä sen nivoutumat ohjaajan ja pääosan esittäjän Valeria Bruni Tedeschin omaan elämään. Elokuvan linnana on hänen sukunsa linnan, josta he oikeassakin elämässä olivat joutuneet luopumaan, elokuvassa veli kuolee aidsiin, kuten Valerian veli, Valerian eli "Louisen" äitiä esittää hänen oma äitinsä, joka on konserttipianisti. Kutkuttavinta on kuitenkin se, että elokuvan Nathan, nuori poikaystävä ja komea pörröpää Louis Barrel on kuin onkin Valerian entinen kumppani. Valeria Bruni-Tedeschin sisar on Sarkozyn puoliso, siis entinen Ranskan ensimmäinen nainen, laulajana tunnettu Carla Bruni, mutta mitään häneen viittaavaa ei elokuvassa ole.

Ja katsokaa nyt mitä naiskuvia ja -rooleja elokuva tarjoaa! Miten normaaleilta (tai epänormaaleilta, kuinka vain) naiset saavat näyttää ja miten hurjia he saavat olla. Kaikenlainen söpöily on pyyhkäisty raivokkaasti pöydältä. Hullun hienoa.

Ilta jatkui elokuvien merkeissä, aika erilaisissa tosin. Menimme kolmeen pekkaan katsomaan 3D-animaation Big Hero 6. Ihan sairaan siistii! Popcornit jäivät puolitiehen kun piti lentää taivaalla ja supersankaroida mukana, hyvä, että pysyimme tuoleillamme.

Sitten haettiin reissuliisat asemalta kotiin, saatiin kuulla heidän arvionsa Mamma Mia-musikaalista (tykkäsivät, kuulemma tosi hieno ja hyvä!) ja koko perhe oli jälleen koossa ja kippurassa teemukien ja juustovoileipien ääressä.

Nyt makoilen peiton alla, Herra kameran kyljessä, läppäri sylissä ja haaveilen huomiseksi bouillabaissesta. Luen myös uudestaan ihan rauhassa teidän todella lämmittävät kommenttinne ja sähköpostinne edelliseen postaukseen liittyen. Te rakkaat, viisaat, kiltit ihmiset, kiitos kun olette siellä.

Matkakertomuksia ja matkakertomuksia

Jos ette muka ole saaneet kylliksenne matkajuttuja, niin tästä kirjasta löytyy toinen toistansa hurmaavampia matkakuvauksia Tove Janssonin kirjeiden muodossa. Muitakin tervehdyksiä toki, ystäville, perheelle, kumppaneille, työtovereille, mutta minä nautin ainakin tällä lukukerralla niistä matkaselostuksista eniten. Nauroin ääneen Toven ja hänen isänsä Pariisin ilakoinnille!

Mutta kuulkaahan.

Päätin jo silloin kohta neljä vuotta sitten kun aloittelin blogiani (blogiamme), etten pyytele anteeksi enkä selittele. En juttuja, joita kirjoitan, enkä myöskään sitä jos en jaksa kirjoittaa.

Nyt Ranskan matkakertomuksemme on vienyt tosi paljon tilaa viime aikoina, ja arvelen, ettei se kaikista voi olla kovinkaan kiinnostavaa. Muiden ihmisten matkat, mitäpä niistä. Tekee mieli pahoitella. Mutta jos kerron, että kun makasin maanantaina Jorvissa, vatsallani laverilla, pää telineessä, etten liikkuisi, kädet kylkiin sidottuna, magneettikuvaustunnelissa, niin ajattelin kiihkeästi matkaamme, jotta kestäisin sen puolituntisen. Ymmärrättehän, miksi minulle on nyt niin tärkeää elellä reissu uudestaan sanoin ja kuvin?

En halua ollenkaan ylidramatisoida tutkimuksiani, sillä tottahan on myöskin se, että mitään vakavaa ei ole löytynyt. Luottavainen mieli on minulla se päällimmäisin tunne, enkä odota pahinta. Jotain silti vielä etsitään, ja huoli siitä mitä en edes osaa nimeltä pelätä, puskee aika ajoin pintaan. Matka antoi muuta ajateltavaa, ja antaa vielä päätyttyäänkin. Osaan ankkuroida itseni tiukan paikan tullen siihen hetkeen, kun avasin villalla puiset ikkunaluukut ja laskin aamun ja uuden päivän sisään.

Ja täytyyhän minun nyt hyvänen aika kirjoittaa matkakertomukseni loppuun. Jos minusta joskus tulee kuuluisa taiteilija, se ehkäpä pannaan kirjoihin ja kansiin ja joku nauttii sen lukemisesta yhtä paljon kuin minä nyt Toven! ;)

Kotona kaukana kotoa

On kaikki ne kauniit Rivieran valon valaisemat kaupungit, joiden rantoja Välimeri hyväilee ja kuuluisakupoliset hotellit reunustavat, ja kylät, joihin ajellaan silkkihuivi kampauksen yllä siemailemaan samppanjaa ennen illallista huippuravintolassa. Ja sitten on Draguignan.

Karuhko Draguignan on muodostunut meille kotikaupungiksi kaukana kotoa. Tunnin etäisyys ei ollut syy eikä mikään jättää tuttuja katuja väliin tälläkään kertaa.

Draguignanista et löydä hivelevää kulttuurielämää, eikä ravintoloista yhdelläkään ole tähden tähteä. Sen sijaan täällä elellään tavallista arkea, käydään kivoissa kahviloissa tai torilla, syödään kuumaa pizzaa kadunkulmissa ja jutellaan pikkukauppiaiden kanssa, jotka muistavat sinut vuosienkin takaa.

Missään ei neonkyltti hohda kauniimmin, kuin kotona Draguignanissa.

Draguignanin ympäristöstä löytyy kyllä vaikka mitä nähtävää, 19 kaupungin ja kylän muodostama La Dracénie esittäytyy tässä.

Astoux & Brun

Seuraa taas ravintolavinkki Rivieralle matkustaville, tällä kertaa Cannesissa.

Huomaan seuraavaa tässä iän myötä.  Ravintolassa ruoka ja sen maistuvaisuus on enää yksi tärkeä osa muiden tärkeiden osien joukossa. Yhä korkeammalle kiipeävät arvoasteikossa tunnelma ja palvelu. Ehkä se on sitten se, että kun osaa jo itsekin jonkunverran ruokaa laittaa, niin se valmiiseen pöytään istumisen ihanuus korostuu, ihmisten kohtaaminen, ja tämmöisenä tasaista perhearkea puskevana eritoten se tunnelma. Janoan hyvää fiilistä.

Tässä kuuluisassa kadunkulmassa sitä piisasi, sitä fiilistä.

Olimme nähneet Astoux & Brun'in lämmitetyn terassin jo aikaisemmin. Seisseet väpäjävän muoviseinämän toisella puolen, kun sisällä käsivarret heiluivat kaaressa, naurunremakka ylitti liikenteen melun ja suupieliä pyyhittiin liemistä paksuilla valkoisilla kangasliinoilla. Jääkylmiä valkoviinipulloja kannettiin pöytiin, merenelävätarjottimet kohosivat ties kuinka moneen kerrokseen, lasten päitä pörrötettiin vauhdissa, vanhat turkiskauluksiset naiset sirpivät sahramista soppaa. Tuonne me haluamme!

Ravintola koostuu oikeastaan kolmesta osasta. Alakerran remuisa terassi ja pieni kauniiden kaakeleiden somistama brasserie-sali, jonne ei edes oteta pöytävarauksia, yläkerran fiinimpi Chez Astoux ja kadun toisella puolen vielä kala- ja merenelukkakauppa. Ravintola on saman perheen hallussa yli 60 vuotta, nyt jo kolmannessa polvessa. Me menimme tietenkin karvalakkipuolelle. Meidät tyrkättiin hiljaisen (!) italialaisperheen jatkoksi pitkään kalakuvioituun pöytään ja istutettiin ravintolan kuuluisille vihreille tuoleille. Sitten vaan huidottiin, että tuokaa ostereita, simpukoita, kokonaisia grillattuja kaloja, me kyllä syödään KAIKKI!

Tarjoilijoita oli kymmenittäin, he olivat kaikki miehiä ja kyky heittää huulta on täällä ilmeisesti työpaikkailmoitukseen kirjattu vaatimus. Ulkona sama meno jatkui ostereidenavaajien tiskillä, jonne kannettiin koko ajan lisää valkoisia styroxlaatikoita satamasta. Ihania, ihania kavereita kaikki tyynni.

Ai että mä tykkään mekkalasta ja miehistä essuissa, tänne palaan!

J.K. Korjaan myöhemmin: brasserie-sali jatkuu yläkertaankin, fiinimpi puoli onkin samalla kadulla vähän edempänä. Brasserien tunnelma on yläkerrassa melkein yhtä kiva kuin alakerrassa, mutta silti siis yrittäisin änkeä alakerran terassille jos vain tilaa löytyy!

Provinsiaalinen takanreunuskokeilu

Minulla on pakottava tarve tehdä tila kuin tila omanoloisekseni. Tunne iskee heti esimerkiksi hotellihuoneeseen astuessani, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka kivasti asiat ja esineet on järjestelty ennen iskuani. Tuolit siirtyvät, pienesineet vaihtavat paikkaa, ostan ehkä jopa kukan tai tuoksukynttilän (jota en edes hotellihuoneessa saa polttaa, sen tiedän toki.) Kirjoja ja lehtiä raahaan aina mukanani järisyttävää määrää, niiden pinoaminen saa paikan kuin paikan tuntumaan kodilta. Pari ystävää on kysynyt sisustusapua. Vastaan aina, ettei minussa ole tippaakaan sisustajaa, mutta ehkä sitten vähän sellaista "kotikuiskaajaa".

Ranskan villalla oli oikein kaunista ja kodikasta jo ennen minuakin. Satuin vaan levittäytymään yhtenä iltapäivänä lounaan jälkeen Tabac-puodista haalimani sisustuslehtipinon ja rosé-lasillisen kanssa terassin muurille ja siitä se ajatus sitten lähti. Ja TIETENKIN kysyin talonomistajilta lupaa! Enkä riehunut takanreunusta enempää.

Puiset keittiökalut ovat käytännöllisiä mutta myös koristeellisia, yksinkertaisella ja lämpöisellä tavalla. Tuo pitkä, jossa on urat, on patonginleikkuulauta. Oliivipuunoksia löytyi pihalta, samoin kuin tuo sinimarjainen, runsas lehvä. Aloituslauseen "omanoloinen" onkin ehkä muuten väärin sanottu, luulen lukevani huoneiden ajatuksia, en pelkästään toteuttavani itseäni. Talo tuntui kertovan omat värinsä; olohuoneeseen oliivinvihreää, laventelinsinistä, hiekkaa, kermaa, kyyhkynharmaata...

Sanokaas, kummasta te pidätte enemmän takanreunalla, noista hopeakehyksisistä vanhoista valokuvista kylältä vai lämminsävyisemmästä maalauksesta?

Yhtenä villan jättiläismäisenä etuna oli kirjastohuone, joka - vaikkakin oli dekkaripainotteinen - tarjoaisi mielenkiintoista luettavaa useammallekin vierailulle. Tuon Maigret'n ostin itse, ja jätin takan päälle, minusta se oli niin kaunis. Talon muita värejä näet aikaisemmasta jutustamme tai villan sivuilta, esimerkiksi nuo yläkerran makuukamareiden voimakkaat värit olivat nerokkaat!

Ilta Antibesissa

Matkapäiväkirja 28.12.2014

Picassosta puheenollen. Se oli muuten juurikin sunnuntai 28. päivä kun kävimme Mouginsin museoissa ja ajoimme sieltä vielä juuri parahiksi auringolaskun aikaan Antibesiin, Picasso-museoon. Jälkeläisistä kolmen museon päivä oli jo vähän liioittelua, mutta onneksi jokaisessa kaupungissa oli myös niitä hilpeitä joulutoreja, joilla pahinta museoangstia saattoi vaikkapa vohvelin voimin lievitellä. 

Aamun olimme ottaneet iisisti. Lapset olivat taas suorittaneet kastautumisen jääkylmään uima-altaaseen, sillä päivä oli niin lämmin, että terassilla saattoi istua paitasillaan ja jopa hiukan huolehtia siitä, ettei nenä pala. Kummallista joululomailua kaamokseen tottuneelle toukalle. Jatkoimme melkein suoraan aamiaisesta lounaaseen, siitä silkasta ilosta, että senkin saattoi syödä ulkona. Löysin villan takapihalta kiviportaat, jotka eivät johtaneet minnekään ja muratin kaappaaman puun, jossa oli jäljellä pari kuivunutta granaattiomenaa. 

Antibes ui vaaleanpunaisessa valossa ja Picasso-museo oli ihana, olisin halunnut heittäytyä maahan makaamaan ja potkimaan ihan vain kokeillakseni saisinko sillä tavalla itselleni yhden Picasson savivadin, joihin rakastuin palavasti. Keskimmäinen lapsi sanoi, että kuka tahansa osaisi tehdä sellaisen, joten nyt etsinkin takapihalle keramiikanpolttouunia. Sain päiväkirjani täydeltä kakaroiden suunnitelmapiirroksia Picasson hengessä. Plussaa kivasta museokaupasta. 

Silti Antibesin parasta antia oli baari. Juuri sellainen oikea kunnon loisteputkien valaisema kuppila, joihin aina haluan, mutta joista loittonen välillä silkkaa omaa tyhmyyttäni! Haluaisin istua kokonaisen päivän nurkkapöydässä ja vain katsella kuinka kylän sosiaalinen elämä soljuisi silmieni edessä. 

Baarissa kuuluu olla: vanha ukkeli, joka polttaa tupakkaa ovensuupöydässä, vaikkei saisi. Sievä nuori tarjoilijatyttö, johon surusilmäinen, kaunispartainen kanta-asiakas on rakastunut. Pariskunta, joka istuu toisilleen puhumatta mutta ihan rinnakkain, samanlaiset lasilliset edessään. Paksu pamppu, joka on levittäytynyt niin, ettei neljän hengen pöytään mahdu muita, ja joka juo olutta korkeasta, kapeasta lasista ja lukee urheilu-uutisia. Vahvasti meikattu rouva, jolla on leopardikuvioinen tekoturkis ja kova ja käheä ääni. Hän käy savukkeella kadulla 10 minuutin välein ja kipaisee ostamassa arvan ja tv-lehden. Itsepalvelupesulasta juossut komea nörttipoika, johon tarjoilijatyttö on pihkaantumassa kovaa vauhtia. Lapsiperhe, joka tilaa jäätelöannoksia, joissa jokaisessa on paksu vohvelisikari, nonparelleja ja sateenvarjo. Kaksi arabiherraa, jotka juovat kahvia ja juttelevat päät yhteen painuneina. Teinilauma, joka istuu ulkona muovituoleilla pitkien, tummien hiusten muodostamassa teltassa, reput tennareiden kärjillä pöydän alle potkittuina, kännykät raukeiden ranteiden jatkona.

Baarissa kuuluu olla myös se turistinmöllykkä, joka ainoana riisuu takkinsa ja taittaa sen tuolin selkämykselle. Joka ainoana tilaa Croque Monsieurin ja Kirin. Ja joka katselee kaikkea lapsellisen innostuksen vallassa. Viinilaseja, jotka ovat juuri sellaisia paksuja, kömpelöitä ja lyhytjalkaisia kuin elokuvissakin. Pastiksen viereen täräytettävää pientä vesikarahvia, joka siis oikeasti on olemassa. Baarin isännän suuria kämmeniä ja leveitä, tylppiä kynsiä. Pientä muovilautasta, jossa on sojotin, jonka väliin sujautetaan lasku, joka ei koskaan ole suurensuuri. Oliivikulhoa tai perunalastukupillista, joka kannetaan jääpaloista kolisevan aperon viereen vain joillekin. Niille, jotka istuvat täällä yhdessä joka ikinen ilta. 

Mouginsin jouluvalot

Meidän osoitekentässämme Ranskassa luki siis kaupungin kohdalla Mougins. Ajomatkaa talolta Mouginsin tunnettuun vanhaan kaupunkiin oli noin 10 minuutin verran.

Vanha kaupunki on kukkulallaan nätti kuin nappi. Mitään varsinaista juurevaa tahi arkista elämänmenoa sieltä on turha etsiä, kaupunki on taidegallerioiden ja huippuravintoloiden ovien sulkeuduttua tyhjä. Me kävimme kävelemässä Mouginsin kujilla pari kertaa, ja joulunpyhistä johtuen oli kylässä tavallistakin talvisaikaa hiljaisempaa. Me söimme Mouginsissa vain crepsit erään ravintolan tuulikaapissa, mutta Sari ja Juha, vuokravillan omistajat, tiesivät kehua ravintola Le Petit Fouet'ia.

Mougins on tunnettu keskiajalta ulottuvan historiansa lisäksi siitä, että Pablo Picasso vietti siellä viimeiset 15 elinvuottaan. Olin lukenut Picasson villan sijainnista, mutta emme lopulta ajelleet niille tienoille kuikuilemaan mitä taiteilijan talolle tänä päivänä kuuluu. Ensi kerralla sitten! Sen sijaan kävimme pikkuruisessa valokuvamuseossa, Musée de la Photographie André Villers'issä. Villers oli nuori valokuvaajanalku Mouginsissa kun Picasso sinne laskeutui, ja he solmivat ystävyyssuhteen, jonka tuloksia on nähtävillä museon kalkituilla kiviseinillä. Museossa on myös muiden otoksia Picassosta, sekä vaihtuvia näyttelijöitä eri valokuvataiteilijoilta.

Lisäksi kylässä on MACM eli Musée d'Art Classique de Mougins, jossa haahuilimme haarniskoiden keskellä. Lapsista hupaisinta oli silti tuo parkkipaikan näköalahissi.

Ulvova mylläri

Juuri kun väitin, että mitään en shoppaile, niin menin ja shoppailin taas.

Meillä oli Ranskanmatkalle missio. Oli löydettävä pippurimylly. Hieno, suuri, kunnollinen ja järeä pippurimylly, jota esittelisimme vielä lastenlapsillemmekin, kertoen lumoavasta perhejoulustamme Ranskassa. Semmoinen mielen ankkuri, toteemieläin. Toteemipippurimylly.

No, ostimme pippurimyllyn sitten Joensuun Sokkarilta ja aina myllyyn koskiessani tulen muistamaan hautajaiset, joihin juoksimme pippurimylly laukussa. (Onneksi se oli musta!)

Peugeotin kiiltävänmusta pippurimylly on täydellinen. Se rouhii kuin luolamies, mutta näyttää sivistyneeltä. Ja siitä lähtee ihana ääni. Olen yliannostellut mustapippuria koko viikon.

Eilinen tekosyyni mustapippurin käytölle oli nopea ja helppo gnocchipaistos. Oli olemassa ohje, ja oli olemassa Kirjatoukka, joka vähän muokkasi ohjetta. Näin minä sen tein.

Ostin valmiita perunagnoccheja Hangon kookaupasta. Merkki oli La Molisana, ne olivat sellaisissa kauniissa, läpinäkyvissä, italialaista eleganssia henkäilevissä paketeissa. Minä otin 2 pakettia, à 500 g.

Keitin perunagnocchit pikaisesti kiehuvassa vedessä. Kuten pakkauksessakin neuvotaan, gnocchit valutetaan HETI kun ne nousevat veden pintaan. Keitoaika on vain pari minuuttia! Kaadoin valutetut gnocchit nopeasti uunivuokaan, ennen kuin ne möykkyyntyivät ja sekoitin lusikallisen oliiviöljyä joukkoon.

Samaan aikaa kun keitin vettä ja gnoccheja, kuumensin kattilassa valmista tomaattipastakastiketta ja tilkkasen tölkkienhuuhtaisuvettä. Siihen kahteen gnocchipakettiin varasin 2 lasitölkillistä. Tästäkin mulla löytyy vinkki: tosi hyvä ja laadukas versio on Rao's Homemade (niin varmaan...) Tomato Basil -soossi.

Laitoin gnocchien päälle uunivuokaan 1,5 rasiaa babypinaattia, murustelin reilusti ricottaa seuraavaksi kerrokseksi, sitten "pari" rouhaisua mustapippurimyllystä ja lopulta kuuma tomaattikastike. Raastoin parmesaania päälle. Tuikkasin grillivastuksen alle kunnes juusto kuplahti ja sai väriä. Keittiö täyttyi ihanalla tuoksulla!

Säästin pöytäänkin huuhdeltuja pinaatinlehtiä ja parmesanraastetta. Perhe ulvahteli ihastuksesta, minä kumartelin oikealle ja vasemmalle.

Peugeot-pippurimyllyt ovat Ranskasta, jossa niitä on valmistettu jo vuodesta 1874. Myllyjen mekanismilla on elinikäinen takuu. Myllyjä löytyy erikokoisia, -mallisia ja -värisiä, tuo meidän häiskämme on Paris-sarjaa. 

Shoppailua Ranskanmaalla ja löytö kotimaisen marketin hyllyiltä

Minähän olen surkea shoppailija, en viihdy kaupoissa enkä koe tarvitsevani juuri mitään juustoa ja viiniä lukuunottamatta. Ranskassa villiinnynkin vain kahdessa paikassa, supermarketissa ja apteekissa.

No, sanotaan että supermarketissa, lihakaupassa, kalakaupassa, toreilla jne. Mutta siis ruokatiskeillä tapahtuu pieni itkunsekainen kiihottuminen. Kun ei ehdi kaikkea ihminen syödä.

Apteekeissa taas on kaikkea ihanaa, enkä nyt puhu pillereistä! Olenkin kirjoitellut joskus punastelevasta ihostani. Ette uskokaan, kuinka paljon anti-rougeurs-voiteet ovat helpottaneet elämääni. Ranskasta haalinkin Avènen punoittavan ihon tuotesarjaa. Uutena löytönä ihastuin tällä reissulla Caudalien silmänympärysseerumiin, vanha kestosuosikki taas on Clarinsin Baume Beauté Eclair, joka saa väsyneen ihon piristymään aamuisin. Voisin viettää ranskalaisessa apteekissa puoli päivää hipelöimässä putelirivistöjä.

Riehaannuin myös hiukan Sephorassa, vaikka ennen olen ollut melko maltillinen meikkien suhteen. Sephoran omasta mallistosta löytyi vastustamattomia herkkuja. Kuten se vaaleanpunainen, kimalteleva luomiväri, jota tässä pohjoisessa valossa ihmettelen kyllä itsekin kovasti. Viimeisenä iltana ostin vielä jonkunasteisen haikeuden vallassa Mavalan "Nizzanväristä" Nice-kynsilakkaa...

Mutta kuulkaa, ihan paras kosmetiikkavinkki tulee tässä, ja se on KOTIMAINEN! Luin Glorian päätoimittajan suosittelevan Lumenen Bright Now Vitamin C-naamiota. Ostin palattuamme tuubin ja tuputtelin naamiota illalla kasvoille ja jätin silleen, ihan niin kuin Glorian päätoimittaja käski. Aamulla herätessäni olin jo unohtanut koko asian, katsoin vain itseäni kylpyhuoneen peilistä ja ajattelin, että MITEN mä VOIN olla näin hemmetin hyvännäköinen?? Se oli se naamio! Yllytin mutsinikin kokeilemaan. Sain juuri tekstiviestin:"Ihmeiden ihme! Olin aamulla kuin ruusu! Kuinka usein tota uskaltaa laittaa??"

Tulimme siihen tulokseen, että harvakseltaan, ettei iho totu vaan yllättyy joka kerta yhtä positiivisesti. Nyt me sitten mietimme päämme puhki iltaisin, onko seuraava päivä Lumenen naamion arvoinen. Koko elämämme pyörii tämän pohdinnan ympärillä.

Ai miten niin en maininnut kirja- ja lehtihyllyjä? Shhhhh, ei sanaakaan...

Auringonlasku Cannesissa ja erään pallon tarina

Yhtenä iltana ohjelmassa luki vain "Auringonlasku Cannesissa".

Odotellessamme illan kiertymistä kuljeskelimme ympäri elokuvafestivaaleilta tuttua Palais des Festivalsia ja bongailimme kuuluisia kätösiä. Poika osti kojusta pallon mummon antamalla joulurahalla. Poika ostaa aina pallon.

Jakauduimme kahteen joukkueeseen, me tytöt lähdimme haaveksivasti hymyillen kävelemään käsikynkkää pitkin La Croisettea, puikkelehtimaan sinisten aurinkotuolien välistä rantabulevardin hulinaan. Pojat jäivät rantahiekalle potkiskelemaan. Kun jälleen kohtasimme, jäi kuumissaan puuskuttavista herrasmiehistämme vierellemme kahdet litimärät kengänjäljet. Taas!

Pallo oli kuulemma karannut ensin viattoman näköisesti rantaveteen, mutta siitä kiitänyt salamannopeasti ulapalle. Sankarimme olivat juosseet rantaviivaa kilometritolkulla, välillä laitureiden kautta koukaten ja merelle mölyten. Kuin ihmeen kaupalla tuuli lopulta muutti suuntaa, pallo käänsi kurssinsa kohti omistajiaan ja lipui vihdoin syliin. Tarina oli pidempi ja monipolvisempi, mutten viitsi teitä(kin) sillä uuvuttaa.

Pari päivää myöhemmin iso ruttuturpainen koira juoksi pojan viereen, nappasi pallon kädestä ja puraisi sen paukahtaen puhki. Pallon, jolla oli jo niin suuri selviytymistarina!

Tiesitkö: Vuonna 1912 rakennetun loistohotelli Carltonin tornien malli ja muoto ovat kuulemma kunnianosoitus Rivieran kuuluisimman kurtisaanin ja tanssijan La Belle Oteron rinnoille.