Viikonloppu Pariisissa, melkein.

Eilisen piharumban ja grillikauden avajaisten jälkeen palkitsimme itsemme elokuvalla ystäväpariskunnan kanssa. Vuorossa oli Le Week-end.

Hanif Kureishin käsikirjoittama ja Roger Michellin ohjaama Le Week-end kertoo kuusikymppisestä englantilaispariskunnasta, joka matkustaa viikonlopuksi Pariisiin juhlimaan hääpäivää, muistelemaan menneitä, mutta myös katsomaan silmiin sitä mitä on jäljellä. Junassa matkalla Meg (Lindsay Duncan) lukee Siilin eleganssia, Nick (Jim Broadbent) nousee ja kävelee yksin ravintolavaunuun kahville.
Pariisissa heihin kuitenkin tulee eloa. Meg on temperamenttinen, seikkailuun valmis, Nick hamuilee Megiä ja uppoaa välillä nuoruusvuosiensa musiikkiin, menneeseen.

Elokuva on melkein pelkkää puhetta, ja siitähän Kirjatoukka tykkää. Ajattelin tosin viime kesänä Before Midnight-elokuvan yhteydessä tätä samaa asiaa: elokuvassa, jossa on tarkoitus kuvata parisuhteen rajatilaa, ollako vai eikö olla tilannetta, surullista ja epävarmaa aikaa, jos siinä hetkessä pariskunta puhuu noin paljon, ei suhteessa oikeasti ole vaikeaa. Ongelmia voi olla, mutta ei peruuttamattomia. Vaikeinta on murtaa hiljaisuus. Sellainen, joka on kestänyt ehkä vuosia. En tarkoita sitä mukavaa, villanpörheää, lempeää hiljaisuutta, jossa on hyvä olla sen kanssa, jonka seurassa on omimmillaan. Tarkoitan hiljaisuutta, jolla voi leikata lasia.

Kadehdin elokuvan pariskunnan riitelykykyä. Jos me tiuskisimme toisiamme iditooteiksi, me menisimme saman tien suppuun kuin simpukat. Ymmärrän siis, että pärjätäksemme vähintään sinne parinkymmenen vuoden päähän, jossa Meg ja Nick ovat elämässään, elokuvassa, meidän täytyisi oppia kinaamaan pelotta. Keskusteluyhteys ei saa koskaan kuolla!

Pariisi näyttäytyy niin omana itsenään elokuvassa, että ikävä riipii rintaa. Hiekanvalkoinen valo talojen seinissä, ravintoloiden paksut kankaiset lautasliinat, kahvilat peiliseinineen ja halpoine lyhytjalkaisine kir-laseineen, katujen kaaos. Tyypillisimmät kliseet on väistetty, lievää Eiffel-tornilla hekumointia lukuunottamatta. Eiffeleistä hienoin ei muuten olekaan hotellin parvekkeelta näkyvä utuinen versio, tai yössä välkkyvä fallos, vaan Nickin metrolipuista kokoama Eiffel-torni, joka on osa hänen viikonlopun aikana luomaansa kollaasia hotellihuoneen seinällä. Josta siitäkin seuraa valitettavasti hankaluuksia.

Elokuvassa on sivujuonteena myös ajatuksia rahasta ja menestyksestä. Niitä elokuvassa edustaa Jeff Goldblumin taitavissa käsissä vanha koulutoveri Morgan, joka elää nyt Rue de Rivolilla elegantissa asunnossa kauniin, nuoren vaimonsa kanssa, intellektuelliystäviensä hyväksyvien illalliskutsuhymyjen ympäröimänä, ihailtuna ja jumalaiselta tuoksuen (näin uskon).

Elokuvan loppu on mahtava. Ja se liittyy tähän Godardin uuden aallon elokuvan "Bande à part"  kohtaukseen, vuodelta 1964.

Tiedoksi: Jos pelkäät, että miehesi ei suhtaudu suurella innostuksella ajatukseen elokuvasta, jossa vanheneva pariskunta pui parisuhdettaan, niin kerrottakoon, että seurueemme herrat pitivät elokuvasta kovasti, hekin. Eivätkä edes nukkuneet ollenkaan, mikä vanhenevilta herroilta on melkoinen saavutus! Toki elokuvateatteriin salakuljettamallamme pienellä punaviinipullolla saattoi olla osuutta asiaan. When in Paris.

Puskee

Ihminen, sinä ihminen!

Toivoisin sinun niin näkevän kevään tulon täällä aavan meren rannalla. Se ei ole hellää ummuista silmujen sikiämistä, vaan kevät heittäytyy mahalleen meidän päällemme ja me pyörimme pyörryksissä sen kainaloiden alta kohti kesää. Valo häikäisee ennen kuin se hädintuskin lämmittää. Niin vesi, kivi kuin maakin iskee kipinää.

Meri myös hohkaa kylmää. Sisämaassa lehti on jo puussa kun me vielä kampaamme merisumua hiuksistamme. Mutta ken on kerran nähnyt muuttolintujen parvien sukeltavan pölyisistä pilvistä kallioluotojen ja kaupungin tornien ylle, ei koskaan vaihtaisi tätä pois.

Eilen kävelimme lempireittimme Bulevardilta Leijonarantaan, ohi Casinon ja Puistovuorten Rakkauden polun metsätietä Plagen rannalle, Bellevuen rantatietä Neljän Tuulen Tuvalle. Ilma oli sakeanaan lintujen laulua, pitsivillojen pihoille oli nostettu puutarhakalusteita ja keltaiset narsissit nyökkäsivät melkein jokaisen portin pielestä. Aidoilla roikkui räsymattoja, miehet huojuivat tikapuilla tiluksiaan tarkistellen, ravintoloiden terasseilla lauloivat painepesurit ja kylttejä kiillotettiin. Koko maailma kuhisi. Toisen illan metsäretkellä näimme pellolla satoja töyhtöhyyppiä ja laskeva aurinko värjäsi ylämaankarjan kyljet.

Vaikka kevät onkin aikaisessa, on ensi viikolla luvassa vielä lunta. Uimakopit tuodaan vartioimaan rantoja varmaan vasta ajallaan, toukokuun lopussa. Muistatko sen näyn ?

Tänään ohjelmassa on näilläkin laiskajaakoilla terassin vaahdotus juuriharjalla, yrttilaatikon kuuraus ja mullitus, vierastalon ikkunoiden pesu ja takapihan pöytien ja penkkien esiinmarssi.
Jos ihastuit ajatukseen huhtikuisesta Hangosta, niin majatalossa on vielä tilaa.

Lisäksi: Jos nämä kuvat ovat silkkaa hopeaa, niin katsopa Villa Hottentotin Marin kultaiset kuvat Hangonkylän sataman puolelta.

Juustokuorrutettu tomaattikeitto pinaattikierteellä

Eilen kipitin ruokakauppaan listan kanssa: tomaattimurskaa, sipulia, valkosipulia, pinaattia, hyvää leipää, juustoa...

Kassajonossa himoitsin lähimmäisen, eli edelläni olevan naisen ostosta, pussillista minttusuklaa-Susuja. Naureskelimme, että sehän on lähes terveellinen herkku, minttuhan on vihreä ja yrtti, joten käytännöllisesti katsoen kyseessä on pussillinen kasveja.

"Minä luen aina blogiasi", kertoi hän, ja siitäkös ilahduin. Kas kun ei koskaan tiedä kuka lukee ja kuka ei. On oikeasti tosi hauskaa kuulla lukijoista ja varsinkin nähdä ihkaoikea sellainen. Terveisiä siis sinne ruudun toiselle puolelle! Viittasin kassalla ostoksiini ja kerroin, että hän saa nyt sisäpiiritietoa seuraavasta reseptistä, joka tulee olemaan tomaattikeitto.

No sitten jonossa takanani oleva nainen kysyi, että mikäs blogi se sellainen on, ja että hänkin haluaa lukea, ja sitten varmaan punastelinkin jo siinä, kahden lukijan, olevan ja kenties tulevan välissä. Terveisiä sinnekin, toivottavasti löysit tiesi tänne!

Niin, se tomaattikeitto:

Kuullota reilussa oliiviöljylorauksessa sipulia, valkosipulia ja pilkottuja aurinkokuivattuja tomaatteja.  Mausta yrteillä, laakerinlehdillä, suolalla ja mustapippurilla.

Lisää nyt kolmisen purkkia tomaattimurskaa ja/ tai kokonaisia tölkkitomaatteja. Muhittele. Lisää litran verran vettä.

Nouki laakerinlehdet pois ja soseuta keitto sauvasekottimella. Lurauta sitten joukkoon vaaleaa balsamico-etikkaa. Jatka muhittelemista. Maistele, maustele.

Pyöräytä kuumalla pannulla öljyssä 1 pikottu sipuli, pari valkosipulinkynttä ja iso pussillinen tuoretta pinaattia. (Ei, minttusuklaa-Susut eivät aja samaa asiaa!)

Annostele uuninkestävään annosastiaan ensin keittoa, sitten kaunis kierre pinaattia ja lopuksi juustoraastetta tai mozzarellapallosia. Voit vielä liruttaa aavistuksen öljyä ylle. Kuorruta uunissa kunnes juusto saa väriä, ja kastele paahdettua, rapeakuorista leipää kuumaan samettiin. Toki keiton voi koota suoraan lautasellekin ja nauttia ilman kuorruttamista.

Ihan mielettömän hyvää, paras tomaattikeitto ikinä!

Hienostuneemmat ohjeet saat täältä, josta mekin reseptin siis nappasimme.

Coffee table books

Jos minulla onkin paijattavan ihania kirjoja täällä kotona, niin näkisittepä Herra Kameran studion!

Melkein kaikki taidekirjamme ovat siellä, ja lisäksi Kamera on kasvattanut valokuvakirjakokoelmaansa vuosikausia.  Mutta kirjasta ei ole iloa, jos se ei ole käsien ulottuvilla, valmiina selailtavaksi.

A coffee table book needs a coffee table, right?

Studiolla on kaksi komeaa peltipintaista pitkää pöytää, yksi sohvapöytä ja kaksi ikivanhaa ja kulunutta senkkiä vanhalta pyöräkorjaamolta, mutta nyt siellä on myös tämä häkkyrä.

Herra Kamera sai Paku-Villeltä kuvauksiin vanhan lavakehikon saranoineen. Kun kuvaukset olivat ohi, teki hän lautarämiskästä pöydän asentamalla alle Mannerin pyörät ja päälle Hangon Lasin lasilevyn.
(Mannerin pyörissä on muuten semmoinen hauska linkki meihin, että talo, jota kodiksemme kutsumme, on alunperin Mannerin pajaksi rakennettu, yli 100 vuotta sitten... Tehdas toimii Hangossa edelleen, ja on oikein arvostettu kuljetuspyöräratkaisuihin erikoistunut yritys!)

Me olemme intohimoisia Seinfeld-faneja. Pahimpina stressivuosina sarja todennäköisesti pelasti meidän henkemme, kun heräsimme yöllä sudenhuudon aikaan henkeä haukkoen ja katsoimme pari jaksoa pahimpiin pelkotiloihin. Ja mitä siitä sitten? No sitä, että Kramerhan kerran kehitteli "a coffee table book about coffee tables".

Herra Kameran studio on vuokrattavissa kokouskäyttöön. Kirjojen hipelöinti sisältyy hintaan :)

Most of the books ordered from Mendo, Amsterdam, also seen in this blog post.

Kirja & Kakku

Antikvariaateissa on jotain niin rauhoittavaa, melkein meditatiivista. Tekee mieli kuiskata. Kirjoja lehteillään hellästi, kiireettä. Kahvilasta saa ostaa kakkupalan tai täytetyn sämpylän, ja kiikuttaa sen kirjojen keskelle pienelle työpöydälle ikkunan viereen nautinnon maksimoimiseksi. Parempaa jutustelupaikkaa ei olekaan. Lusikka kuljettaa herkkua suukkoon, tee höyryää kolhiintuneessa mukissa ja silmät vilistävät hyllyjen nimikkeillä.

Nämä ja muut kellastuneet sivut löydät Villa Orrmannista, Hangon Raatihuoneentorin laidalta.

Tuulahdus Punaiselta mereltä

Maksaa djiboutilaisittain

Tämä herkku tuo kuumat terveiset Afrikan sarvesta, jossa maksaa (yleensä lampaanmaksaa) nautitaan juhla-aamiaisena, ja jossa se erityisen mielellään tarjoillaan voimistamaan vastasynnyttänyttä naista. Me kuitenkin nautimme maksamme ihan ilman synnytystä, ensin lounaaksi, ja sitten vielä iltapalaksi. Aloitetaan.

Tee ensin pippuri-sipulikastike, shidni.
Hiero djiboutilaista mausteseosta ja öljyä tahnaksi. Lisää sitruunan mehua. Pilko punasipuli pieneksi ja sekoita joukkoon, jätä maustumaan.
Djiboutilaisen mausteseoksen voit korvata esimerkiksi valmiilla chili- ja pippurisekoituksilla, pihvimausteella tai cajun-mausteella. Myös cayennepippuri sopii tähän, varovasti käytettynä, ja paprikajauhe tuo upean värin.

Seuraava lisäke: Pilko kauniiseen kulhoon pieniksi kuutioiksi ainakin tomaattia ja eri värisiä paprikoita. Minä lisäsin myös kurkkua, viilentämään tulisia makuja. Värikästä ja raikasta!

Pilko yksi iso sipuli aivan pienen pieneksi hakkelukseksi ja tee samoin yhdelle vihreälle paprikalle. Kuullota sipulit ja paprikat pannulla öljytilkassa ja siirrä sivuun odottamaan.

Paista nyt maksat (minulla oli pakasteesta sulatettuja ja valutettuja broilerinmaksoja) öljyssä meheviksi, jätä sisältä aavistuksen roseeksi. Liian pitkään paistettu maksa on sitkeää.

Suolaa ja pippuroi paistetut maksat ja leikkaa aivan ohuiksi siivuiksi. Lado siivut laakealle vadille.

Kuumenna nopeasti pannulla uudelleen sipuli-paprikaseos ja ropsi se maksojen päälle. Nauti heti lämpöisenä yllämainittujen lisukkeiden ja patongin tai maalaisleivän kanssa. Tarjosimme myös sitruunamehulla siveltyjä avokadosiivuja maksan rinnalla, ihanaa. Iltapalalla maistoimme maksan kanssa lasilliset pinot noiria, joka oli oikein hyvä kumppani näille mauille, vaikkei se tyypillinen djiboutilainen aamupalajuoma taida ollakaan!

Ja loppuun vielä resepti ihan siinä muodossa kuin sen sain, joten kerrankin minulla on ruotsinkielisillekin lukijoillemme jotain på svenska!

"Skär lök i mycket smala klyftor, stek mjuka i olja (akta att de inte bränns).
Skär grön paprika i mycket små bitar och stek med löken.
När allt är mjukt men paprikan ännu har fin färg ställer man det här åt sidan.
Strimla levern i mycket smala strimlor (jag använder sax), stek i olja, se framför allt upp att inte steka för länge så levern blir hård.
När levern är färdig blandas lök-paprikan i, så att allt blir varm. Salta och krydda med pepparblandning enligt smak.

Servera med fint skuren röd och grön paprika, rödlök, tomat, avocado, oliver... och med shidni-sås om man vill ha det starkare kryddat. Servera te till och ät med baguette.
Helst äter man med händerna, skopar upp maten med en bit bröd, och njuter!
Smaklig måltid!"

*** Merci pour la recette M & G!***

Saving whom?

Winds in the east
Mist coming in
Like something is brewing
About to begin
Can't put me finger
On what lies in store
But I feel what's to happen
All happened before.

Kävimme viime viikonloppuna katsomassa Saving Mr. Banksin. Elokuva oli ihan erilainen kuin olin kuvitellut. Olin kai ajatellut sukeltavani enemmän Maija Poppas-elokuvan tekemiseen 60-luvulla, ja takaumia kirjailija P. L. Traversin lapsuuteen en osannut odottaa ollenkaan.

Niin, ne takaumat... Hmm. Ojoj, minusta nyt kyllä lipsahti melodramatiikan puolelle. Colin Farrell isänä veti a-i-k-a överisti ja symboliikkaa alleviivattiin rautatiekiskon painokkuudella. Ja piiiiiitkiä, latautuneita katseita kaupan päälle.

Itse asia, eli P.L.Traversin ja Walt Disneyn kädenvääntö Maija Poppasesta kertovan kirjan filmatisoinnista oli kyllä ihan viihdyttävää. Verkkaista, mutta viihdyttävää. Vaikkei kaikki varsinaisessa yhteistyössä aikanaan mennytkään kuten elokuva sen esittää, niin saamme hyvän kuvan Traversin tinkimättömästä suhteesta luomukseensa. Ihan oikeutettua, mielestäni, vaikka samaan aikaan iloitsenkin elokuvan olemassa olosta juuri sellaisena kuin se on!

Parasta elokuvassa:
- Emma Thompsonin esittämän P.L.Traversin puvustus, varsinkin tuo kuvassa näkyvä villatakki-pidike-mikä-lie, mä haluan tuommoisen! Ja Emma Thompson kyllä ihan ilman mitään pidikkeitäkin.
- Kirjailijan äitiä esittävän Ruth Wilsonin kasvot, voi miten kaunis! Myös studion luovan tiimin säveltäjäkaksikko, veljekset Sherman ovat kivoja pikku naamoja, heitä esittävät B.J. Novak ja Jason Schwartzman, (jota olen tsiigaillut sillä silmällä Marie Antoinettesta Bored to Deathiin. Okei nyt mä lähden taas sivuraiteille...)
- Kirjailijan lapsuuden vaikutus tähän klassikkoon ei ollut tiedossani. Me kai aina kirjoitamme sitten kuitenkin jotakin itsestämme kaikkeen, mitä kynästämme laskemme... Elokuvan nimikin siinä selittyy, elokuvan kuluessa. Ja Maija Poppasellakin on todellinen esikuva!
- Ihan lopussa kuuluva vanha äänitteenpätkä, jossa oikea P.L.Travers oikoo leffaväkeä elokuvan kulusta. Mahtavaa!

Elokuvan loppupuolella Tom Hanksin kyllin eläväisesti esittämä Walt Disney kumartuu Traversin puoleen ja sanoo jokseenkin että "halusin tämän olevan maaginen matka meille kaikille", ja siinä se ehkä tiivistettynä tulee. Elokuva ei ollut ihan niin maaginen matka kuin mihin olin toiveikkaana hypellyt, tarinan ja pienen taian tarpeessa.

Mutta kun pääsimme kananpoikinemme kotiin, kaivoivat tyttäret hyllystään alkuperäisen Maija Poppasen. Siis sen kirjan. Se jos mikä on hyvä merkki, että elokuva on tehnyt tehtävänsä, pistänyt janoamaan lisää.

Koska minä rakastan kaikkia tiedonmurusia ja kaikkea nippelitietoa ihan kaikesta, haluan uskoa, että tekin rakastatte. Triviaa tämän elokuva tiimoilta löydät täältä.

Uneliaat juuret

Tiedätkö muuten, mistä on kotoisin huokaus "huhtikuu on kuukausista julmin", johon viittasin edellisessä kirjoituksessani? Se on T.S. Eliotin runosta The Waste Land, Autio maa, vuodelta 1922. Runo alkaa näin:

"Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihoittaa
uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä, kietomalla
maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä
elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin"

(Käännös Lauri Viljanen)

Neiti Kevät, tule takaisin!

Me saimme jo lupauksen keväästä, aikaisen sellainen, myönnän, ja sitten sen kaiken humauksen ylle kiskaistiin kylmä peilin pinta, josta kalpeat kasvomme nyt heijastuvat, suut ihmetyksestä ammollaan. Maaliskuu, senkin, julmuutes on sisar huhtikuutakin tuimempi.

Mutta kun ystävä käveli tänään kahvilaan, hänen kapoisilla kasvoillaan oli kumma hehku. Aurinko oli osunut häneen, siellä, minne tuuli ei löytänyt.

Paksujen villakangastakkien alla me hohkamme jo ruusukultaista valoa kuin appelsiininkukilta tuoksuvien syreenien nuput. Jos valo on jo täällä, aikaisissa aamuissamme, niin voimme todeta selvinneemme taas yhdestä talvesta!

(Haluan, että asfaltti jo tuoksuu, että Bulevardin lehmukset valuvat mahlaa, että portaat takaovelta ulos ovat lämpöiset askelien alla.)

Linssit ja makkaranpätkä

Kun takatalvi iskee ihmisparkaan, ei auta muu kuin kaivaa savipata esiin ja nyyhkyttää lämpöiseen liemeen.

Tämä resepti on Yvan Cadioun kirjasta Modernia ranskalaista kotiruokaa, mutta olosuhteiden (lue: supermarketit vs. ranskalaiset lihakaupat...) pakosta hieman koki muutoksia matkalla. Näin me sen teimme.

Lentilles aux Saucisses eli linssi-makkarapataa

Ruskistele oliiviöljylorauksessa, kuumalla pannulla krouveja lohkoja porkkanaa, sipulia ja purjon pätkiä. Lisää yksi kokonainen valkosipuli, vain uloimmat kuoret kevyesti pois riipaistuna.

Kaada väriä saaneet vihannekset pannulta padan pohjalle.

Pyöräytä vielä kuumalla pannulla iso kasa tomaatinlohkoja. Ai kuinka ne sihisevät! Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin tölkkitomaatit toimisivat tässä vielä paremmin, kokonaiset, kuoritut. Nämä tuoreethan kalttaantuivat uunissa. Tomaatit joka tapauksessa sukeltavat nyt muiden kasvisten perään.

Lisää nyt pataan linssejä. Minä laitoin käyttövalmiita vihreitä ja punaisia. Niiden keittoaika on olematon, joten saattaa mennä hiukan mössöksi verrattuna keittämättömiin linsseihin, mutta mikäs siinä, mössössä vikana, ei niin mikään.

Mausta laakerinlehdillä, kanelitangolla, pippurilla ja kuivatuilla yrteillä.

Lisää mietoa kanalientä, litra, pari, riippuu muiden ainesten määristä ja käyttämistäsi linsseistä.

Pilko lopuksi joukkoon vielä salsiccia-makkaroita, jos pääset niihin käsiksi.Minä en päässyt, mutta löysin lähikaupasta jonkin pientuottajan aivan mahtavan lihaisaa makkaraa (lenkkiä), jonka nimeä en muista (sori!) ja lisäksi laitoin vähän chorizoa siivuina tuomaan topakkuutta makumaailmaan.

Tyrkkää uuniin tunniksi. Nauti ranskankerman ja maalaisleivän kera.
Punaviininä viihdytti tällä kierroksella ranskalainen Gigondas L'Hallali Grande Réserve.

Jassoo, lunta

No voihan. Talvi yllätti kävelijät.

Vielä perjantaina olin viittä vaille hiippaillut After Workeihin ja iltapalalle ballerinoissani, mutta lauantaina sain nieleskellen hakea saappaat kaapista. Mutta mitäpä ei pata pelastaisi. Tällä kertaa sinne pulahti kasviksia, linssejä ja pulleita makkaroita. Pistetäänkö reseptiä tulemaan?

Siirtymiä

Ihmisen, jonka on pakko aina välillä veivata huonekaluja, ei kannattaisi ostaa isoja rautakaappeja. Matkaa ei tällä kertaa ollut kuin huoneesta viereiseen, mutta siinäkin oli tarpeeksi! Katala painokaan tosin ei estä minua rakastamasta palavasti tuota kumisevaa entistä kirjakaappia, nykyistä astiakaappia. Tai astiakaappia ja astiakaappia... Änkesi sinne edelleen koko joukko kirjoja. Ja loput ikkunalaudalle. Rautakaapin päällä on vanhoja Hangon Keksin peltirasioita. Niistä vanhimmat on valmistettu tässä talossa, joka oli alunperin läkkisepänpaja.

Kirjoista luopuminen on yllättäen helpompaa. Laitoin taas ison pinon pois. (Lue: Jääkaapin taakse piiloon...) Ehkä en päädykään hulluksi kirjamummoksi, joka hautautuu pinojensa alle, vaan kenties lopulta omistankin vain juuri sopivasti somia opuksia kunhan tästä vielä vanhenen ja viisastun. Nythän hädintuskin näen ikkunoista ulos kirjoiltani. Toisin kuin voisi luulla, kirjoja pursuavat Pinterest-kuvat eivät saa minua läähättämään vaan lähinnä hätääntymään; mistä aloittaisin, mitä jos en löytäisi kaaoksen keskeltä mitään?

Mutta taivas miten ihania kirjoja mulla onkaan! Mulla on NIIN ihania kirjoja, että haluaisin, että te kaikki tulisitte tänne, ja mä esittelisin mun kirjoja, tekisin niistä asetelmia, ja sitten me kaikki yhdessä paijattais niitä ja te sanoisitte että kylläpä sulla Kirjatoukka on IHANIA kirjoja!

Olohuoneessa - tai mikä tuo huone nyt keittiön, jossa oikeasti pääosin oleskellaan, vieressä onkaan -  on uudessa järjestyksessä vihdoin kaksi sohvaa, ja kaksi nojatuolia, niin että sinne oikeasti mahtuu istumaan koko perhe leffailtaan tai muuten vaan. Tai seurustelemaan kamujen kanssa siten, että voi maata sohvalla samalla, joka on mielestäni ystävyyden ylin aste.

Olohuoneessa on myös edelleen kirjoituspöytä, yksi kirjahylly ja "mummon sänky", vaikka ne eivät kuviin tällä kertaa yltäneetkään.

Sohvan ylle tulee taulu. Kaivoin arkistoista neljä Herra Kameran ottamaa kuvaa kirjoista, maailmalla, ja joku niistä päätyy alumiinilevylle ja porautuu kiviseinällemme. Tiesitkö, että Herra Kameran kauniista kuvista saa teettää tauluja, erilaisia, erilaisille pohjille? Kerron siitä pian lisää.

Kuulkaa. Mä olen vähän ajatellut. Minun on pakko oppia kuvaamaan itse. Herra Kamera ei aina näe sitä mitä minä näen. Meillä on eri katse, kas kun sen ymmärsin, vaikka sydän välillä olisikin sama. Ja sitäpaitsi emmehän me koko ajan käsi kädessä kulje. Haluan omat silmät.

Kirjatoukan Pinterestiin löydät kas näin.
Ja muistin virkistämiseksi vielä Instagram, Twitter ja Facebook-sivukin..